Elämää suurempien kysymysten kanssa

Teksti:

Professori Timo Airaksinen

Uskonnot ja erityisesti kristilliset suuntaukset ja kirkot painivat elämää suurempien kysymysten kanssa aivan päivittäin ja erityisesti juhlapäivinä. Joskus on joku syntynyt neitseellisestä vaimosta, joku herännyt kuolleista ja löytynyt kuljeskelemasta pitkin tienvarsia Jerusalemin tienoilla. Profeetta Elia meni taivaaseen tulisilla vaunuilla ja Simpson tappoi paljon ihmisiä aasin leukaluulla huitoen.

Mooses tapasi palavan pensaan ja kansa palvoi autiomaassa kultaista vasikkaa. Helvetin tuli palaa ikuisesti ja taivas on toivoa täynnä. Usein puheet vilisivät outoja sanoja, tieteenfilosofi sanoisi teknisiä termejä, joiden merkityksen ymmärtäminen vaatii kokonaisen kirjaston selitysteoksia, sellaisen kuin rakkaus, armo, vanhurskaus, synti, ylösnousemus ja sitten tietysti pyhä/pyhyys.

Kuolemakin on kumma juttu, se kun on vain portti johonkin toiseen todellisuuteen. Jeesus kuulemma kuolemalla kuoleman voitti. Jotkut kirkot rupeavat filosofian puoleen, kuten roomalaiskatolinen kirkko, ja kehittelevät mahtavia, filosofisen tarkasti perusteltuja oppirakennelmia ikään kuin omaksi ilokseen. Luterilaiset eivät viitsi vaivautua moiseen sanaselitykseen. Turhaa vaivaa ja rahanmenoa se vain aiheuttaisi.

Isä-Mitro lumosi Kelan pääkonttorin naiset, minä näin kaiken kun mukana olin, vakuuttamalla rakastamansa kaikkia naisia aivan tavattoman paljon. Virkanaiset yleisössä olivat vakuuttuneita ja kiitollisia moisesta tunnustuksesta. Mutta sitten johonkin naisista meni piru ja piti mennä kysymään, josko naispappeus hyvinkin on keskustelunaiheena Isän kotikirkossa. Muistan edelleen, kuinka heräsin horteestani ja valpastuin: mitä mahtaa arvon Isä vastata, miten selviää pälkähästä? Hyvinpä selvisi Isä viritetystä ansasta. Sanoi, että kun naisilla on jo kaikki hyvä ja miehillä ei mitään, jätetään sentään jotakin miehillekin. Tämä kelpasi kysyjälle eikä hartaaseen tunnelmaan tullut särön säröä.

Sanon vain, että uskonnosta olisi keskusteltava enemmän kuin nyt Suomessa. Ja kun keskustellaan, tarvitaan moniäänisyyttä, kritiikkiä ja vaihtoehtoja, ei vain kirkon kantojen agnostista myötäilyä ja aseman pönkittämistä ulkoapäin. Kirkko, tuo huojuva talo, tarvitsee kaiken tuen ja ottaa vastaan minkä tahansa pöngän, joka vain jotenkin tukisi rakennelmaa. Jutellaan mukavia ja puhutaan uskonnosta puoleen ja toiseen, puolesta ja vastaan hyvässä yhteisymmärryksessä. Vanha kommunistikin kertoo olleensa aina oikeastaan uskossa, nyt kun sitä tarkemmin ajattelee.

Miten luterilaista kirkkoa ylipäänsä pystyisi kritisoimaan? Teflonkirkko se on. Miten käy ortodoksien? Kun olin ylioppilastutkintolautakunnan jäsen, filosofian oppikirjojen joukossa oli kirja nimeltä Filosofian odysseia! Herra meitä varjele filosofian harharetkistä ja lasten johdattelusta moisille turmion teille. Taisipa tämä kirja olla oikein teologien kirjoittama. Niin se on, moni kirjoittaa uskonnosta kuin pakolainen retkistään, kuinka pakolainen ylittää omat jälkensä.

Tämä on mahdollista vain kun kulkee kehässä, joka on tietysti yksi suurimmista synneistä filosofian alalla. Jos ajatus kulkee kehässä, ainakin jokaisen kierroksen on oltava korkeammalla kuin edellinen. Näin pakolainen ylittää eikä ylitä omia jälkiään: hän ylittää ne mutta kaukaa korkealta, joka ei ole ylittämistä.

On olemassa kehäpäätelmiä, jotka ovat aina haitallisia virheitä, ja sitten on hedelmällisiä kehiä, jotka tuottavat jotakin uutta. Moni joka kirjoittaa uskonnosta uskoo liikkuvansa hedelmällisessä kehässä. Toisin sanoen, hän lähtee kirkosta ja luopuu uskosta vain palatakseen takaisin kirkon helmaan. Hän sanoo olevansa nyt parempi kristitty korkeammalla henkisellä tasolla. Hän myös uskoo, että kaikki se epäily ja ahdistus, jonka hän on kokenut ja julkituonut jotenkin parantaa kirkkoa ja korjaa sen asemaa uskontojen kilpakentässä. Ehkä näin on?

Minä itse en ole lähtenyt, olen aina ollut poissa, ja siksi en osaa palata. En mitenkään toivo, että omat uskontoa ja kirkkoa koskevat pohdintani edistäisivät kirkon asiaa. Toivoisin asian olevan päinvastoin, mutta tässä kohdin on myönnettävä, ettei uskoni riitä. Olen realisti ja uskonnon suhteen kyyninen, jopa nihilistinen.

Jos Jeesuksen oppi on rakkauden sanoma koko maailmalle yhtäläisesti, sopu on jo ovella, tai ainakin kuviteltavissa. Tilanne on mielenkiintoinen. Jos ihminen rakastaa toista ihmistä, hän ei tapa tätä. Tämä tuntuu ilmeiseltä, vaikka ei sitä suinkaan ole. Uskontoa koskevat kiistat koskevat nimittäin elämän ja kuoleman tärkeimpiä kysymyksiä.

Niiden ratkaisusta riippuu ihmisen ikuinen elämä. Joka on väärässä, on vaarassa joutua helvettiin. Näin on perinteisesti ajateltu ja ajatellaan vieläkin siellä, missä usko ja uskonto otetaan todesta. Apostaasi eli uskosta luopuminen on sama kuin itsemurha monessa muslimiyhteisössä. Pakistanissa Koraanin häpäisijä lynkataan heti. Pari pahaa sanaa Allahista riittää kuolemantuomioon oikeusistuimessa. Hindujen Pohjois-Intiassa lehmänliha lautasella merkitsee kuolemantuomiota, jonka toimeenpanijaa ei rangaista.

Siellä on todellinen lehmiväkivaltaa koskeva ongelma uhreina yleensä muslimit. Uskovien katupartiot pahoinpitelevät jokaisen epäillyn. Jälki on kaameaa, mutta usko pyhään asiaan oikeuttaa toimet. Paavi on tapattanut niin noidat kuin kerettiläisetkin. Väitän siis, että uskon kysymykset ovat niin tärkeitä ja olennaisia, ettei niistä synny sovun vaatimaa kompromissia. Vasta kun usko laimistuu, kompromissit kelpaavat ongelmien ratkaisuksi.

Näin kerran hienosti tehdyn muotokuvan nigerialaisista muslimien naispuolisista siveyspoliiseista. Heitä en halua tavata silmästä silmään Lagosin kadulla, niillä naisilla kun on tosi mielessä. Kuten StarTrekissä sanotaan: "Resistance is futile".

Entä rakkaus? Ei saa ajatella, että kristillinen lähimmäisenrakkaus olisi sama asia kuin rakkaus noin ylipäänsä. Pappi rakastaa syntistä, mutta vihaa syntiä. Moni syntinen on tapettu syntiensä tähden, mikä ei tarkoita, ettei kirkko olisi rakastanut syntistä ihmistä loppuun saakka.

Olen ateisti, ateistin sietää kuolla, koska oppi on niin vaarallinen kirkon ja seurakunnan jäsenille. Mutta vaikka kirkko vihaa kannattamaani oppia, se edelleen rakastaa minua ihmisenä. Menen siis hirteen hirttäjän rakastamana: suukko poskelle ja luukku auki jalkojen alla. Jossakin kantrimusiikkikappaleessa lauletaan näin: 

"I known she loves me but she does not like me anymore".

Siis nainen eroaa vaikka rakastaa. Aviorakkauden kohdalla kyseessä on ristiriita ja paradoksi, toisin kuin kirkollisen rakkauden kohdalla. Kuolema tulee rakkauden ohella: jos nöyrryt Jumalan edessä ja kadut, pääset taivaaseen. Mutta ensin kidutetaan ja tapetaan - outoa sinänsä. Jumala armahtaa, laki ei, eikä mikään jumaluus pelasta oikeuden tuomiolta tai oikeutetulta kostolta. Ei tässä mitään uutta ole. Ei lakikaan paheksu rikollista vaan rankaisee, kuten säädetty on.

James Joyce kirjassaan Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta (1916) kuvaa papin valtaa aivan järisyttävällä tavalla. Tässä puhutaan roomalaiskatolisesta kirkosta Irlannissa 1900 -luvun alussa, mutta jotakin se kertoo papin kutsumuksesta ja tehtävästä myös Suomessa. Avainsana on syntien tunnustaminen ja anteeksi saaminen ripissä. Ensin kuitenkin muisto ylioppilastutkintolautakunnasta, jossa opetusneuvos Pekka Elon kanssa laadimme kysymyksen, joka perustui seuraavaan tarinaan.

Pappi seisoo kutsuilla viinilasi kädessään seuran keskipisteenä ja kertoo: "Kun oli nuori pappi, ajatelkaapa, että ensimmäinen, joka minulle ripittäytyi, tunnusti murhan ja pyysi anteeksiantoa." Samalla hetkellä seuraan liittyy mies, joka sanoo: "Mutta mitä minä näen, sehän on rippi-isäni. Tiedättekö, olin hänen ensimmäinen ripittäytyjänsä". Oliko pappi pettänyt häneen asetetun luottamuksen? Vastaus on myönteinen, koska hän soveltaa henkilöön ns. määrättyä kuvausta, joka identifioi henkilön yhtä varmasti kuin erisnimi ja henkilötunnus.

Maailmassa kun on vain yksi henkilö, joka on papin ensimmäinen ripittäytyjä, ja tämä ihminen on siis murhaaja. Salaisuus on paljastunut. Papin valta tähän ihmiseen on nyt sama kuin valta tuhota hänet. Tuo valta on suurempi kuin moraalin ja lain valta. Laki vaatii tuomiota, pappi ei siihen myönny. Moraali vaatii totuutta ja oikeuden toteutumista, papin velvollisuus on tätä korkeampi. Pappi on lain ja moraalin yläpuolella, kuten pitääkin olla, kun ollaan asioimassa Taivaan Valtakunnan kanssa.

Palataan James Joyceen ja siihen mitä Stephen Dedalus, Joycen alter ego, saa kuulla. Pappi on värväämässä Stepheniä Jesuiitan uralle. Pappi kertoo: "Kuulla tuo kutsu [papiksi], Stephen, sanoi pappi, on suurin kunnia, jonka Kaikkivoipa Jumala saattaa suoda ihmiselle. Ei kuningas eikä keisari tässä maailmassa omaa sellaista valtaa kuin Jumalan pappi.

Ei enkeli eikä arkkienkeli taivaassa, ei pyhimys, ei edes Siunattu Neitsyt itse omaa sitä valtaa, joka Jumalan papilla on: avainten valta, valta tuomita ja päästää synneistä, valta karkottaa demonit, valta päästää Jumalan luomat pahoista hengistä joilla on valta heihin, valta, auktoriteetti, kutsua taivaan Suuri Jumala alas alttarin ääreen ottamaan viinin ja leivän muoto. Mikä kauhea valta, Stephen! (Käännös TA)".

Mikä valta, todellinen valta tämä on? Papilla on taivaan valtakunnan avaimet. Hän voittaa ja karkottaa pahalaisen kätyrit, jopa itsensä Kärpästen Herran, Paholaisen, Perkeleen, Pimeyden Ruhtinaan, Pirun, Saatanan, Sielunvihollisen, Vanhan Kehnon ja Vanhan Vihtahousun, koska hänellä on valta kutsua itse isä Jumala alas taivaasta tavalla, jota asianomainen ei saata vastustaa. Todella jumalainen valta papilla. Joyce puhuu tässä nimenomaan vallasta, vallasta joka kuuluu kirkolla ja sen papeille.

Ajatelkaa, suurempi valta kuin Neitsyt Marialla, joka sentään on "Marmoripilari" ja "Kultainen virta". Kauhea valta, se on totta: kristinusko on groteski ja makaaberi uskonto, joka palvoo jumalansa ristinpuulla rääkättyä ruumista. Usko on pohjimmiltaan kauheaa, jopa kristillinen rakkaus on kauheaa, koska se punnitsee jokaisen sielun Viimeisenä Päivänä, joka on tuomion päivä.

Ei se rakkaus muistuta maallista rakkautta, joka on pahimmillaankin vain hankalaa. Isäni, joka oli valokuvaaja Vaasassa, tapasi sanoa ruokapöydässä "Ja me papit nauroimme niin", jos oli taas ollut kuvaamassa kirkossa. Hymyilen edelleen joka kerta muistaessani rakkaan isäni ja hänen pilansa.

Tärkeä osa tuota pilaa oli sen toistuminen ja ennustettavuus. Mahtavat papit ja vaatimaton valokuvaaja Jumalan kaikkivaltiaan silmien alla kirkon alttarin äärellä ikään kuin tasa-arvoisina: mikä oiva, sykähdyttävä ironia siinä onkaan! Asia ei jäänyt isältäni huomaamatta. Airaksiset on savolainen suku.

Olen seurannut papillista toimintaa häissä ja hautajaisissa. Häissä meno on lähinnä komediaa, kun pariskunnalla on vähemmän pyhät aikomukset mielessä. Hääpuku on muuten paras seksiasu: aina kun se on päällä saa seksiä. Kirkonkellot lyövät, petiin, petiin, petiin! Kirkon alkuperäisen kannan mukaan miehen erektio tosin on kapina Jumalaa vastaa.

Pyhä Augustinus oli irstailija, joka ryhtyi julki jumalaiseksi, laittoi seksin pannaan ja siellä se pysyy. Selibaatti on tästä kiperin esimerkki, koska se pakottaa selibaattipapin hakemaan seksiä salaa, joka taas helposti johtaa pervoihin haaveisiin. Joskus nuo haaveet eivät ole kovinkaan viattomia.

Viimeksi jo Rooman paavikin huolestui, kun selvisi pappien naivan nunnia. Harald kirjoittaa seksistä ja homoseksistä erityisesti rehevään ja suorasukaiseen tapaan, joten minäkin kannan tässä korteni kekoon. Heikkohermoisille hän tarjoaa shokkihoitoa. Paatunutta lukijaa huvittaa, maailma kun ei todellakaan ole niin sievä ja siveä kuin miltä se joskus saadaan näyttämään. Ihmisen sisäinen sikakoira on edelleen voimissaan. Kryptassa ulvovat sudet. Sivistys on kuitenkin vain pintaa.

Hautajaiset ovat asia erikseen, kuten olen sanonut monasti ennenkin. Ateistihautajaiset menevät helposti farssin puolelle, kun ei ole tunteita kurittavaa rituaalia ja kokenutta seremoniamestaria. Hautajaisrituaali kappelissa on vaikuttava, juhlava ja mieleenpainuva, ollaanhan viimeisellä rannalla ja todistamassa jotakin, joka ei toistu, yhden ainutkertaisen ihmisen poismenoa. Aihe oikeuttaa tietynasteisen hartaan asenteen, oudot rituaalit ja kummat puheet, ei aina aivan traagista ilmettä, mutta melkein kuitenkin. Jotenkin tuntuu, että tässä tarvitaan pappia.

Kyllä ennen aikaan arkun kantaminen marraskuisessa likaisessa loskassa ja räntäsateessa pimeään hautakuoppaan oli aika karmeaa. Kuoppa otti omansa. Jotain lohtua tarvittiin. Irlannissa hautajaissaatto pysähtyi baariin, jossa nautittiin joukolla vahvistavia väkijuomia. Suomalainen puritanismi vaatii hautajaisten kauhujen kokemista tajunta kirkkaana, koska vain näin pystyy kärsimään täysillä. Isäni kertoi setänsä hautajaisissa Keuruulla niin paljon vitsejä, että veljeni täytyi potkia jaloille pöydän alla jotta lopettaisi. Sitä sitten naurettiin kotona. Kepeästikin kirkon ja pappien vallankäytön voi ottaa.