Elokuvaa ja filosofiaa osa 7: Bugsy

04.12.2021

Teksti Eero K.V. Suorsa

Tämän esseen aluksi on puhuttava hiukan raa'asta materiaalisesta todellisuudesta, jossa elämme, sillä emme elä ainoastaan ideoista, paitsi puhtaat platonistit.

Parahin lukija, mikäli olet lukenut tekstejäni aiemmin Digivallillassa, tiedät etten pidä platonisteista, mutta palaamme heihin myöhemmin, sekä tämän kerran elokuvaan.

Jokainen meistä haluaa saada itselleen elannon. En nyt tarkoita erästä verrattain tunnettua osuusliikettä, vaan leipää, jota voi naamaansa survoa, tai rahaa jolla voi laskunsa maksaa - tai elättää perheensä.

Saati sitten jotain tuosta elannosta sivuun pistettävää pientä, jolla voi varautua viettämään pientä ylimääräistä aikaa, ja toteuttamaan unelmiaan. Hyvin arkisia unelmia, jotka saavat meidät nousemaan sängystä aina aamuisin, vaikka meitä painaisivat sitten millaiset murheet tai ahdingot.

Amerikan Yhdysvallat on maa jossa unelmat käyvät toteen. Tai näin me ainakin haluamme uskoa, kun haluamme katsoa Hollywoodin Techinocolourin valoissa loistavia unelmia, joissa mikään ei satu, ja jopa nekin tarinat, joissa käy lopulta huonosti on lavastettu loistavin puittein. 

Tämä sama loiston kuvauksen resepti on levinnyt kuvaamaan myös sellaisia hyvin epäamerikkalaisia tarinoita kuin kertomus argentiinalaisesta Eva Peronista Evita musikaalin muodossa ja sama resepti on ruvennut myös tunkeutumaan myös eurooppalaiseen elokuvateollisuuteen. Mitä useampi eurooppalainen (ja jopa suomalainen) ryhtyy mainitsemaan lempielokuvakseen La La Landin (2016) ja muita yhdysvaltalaisia siirappisia määrätyllä narratiivilla kerrottuja elokuvia, sitä enemmän huomaamme miten nämä unelmat hiipivät työtätekevien ja raskautettujen kulttuuriseen kuvastoon.

Ja kun näitä siirappisia, unelmia tulee ympärillemme tarpeeksi alamme uskoa niihin, siihen että jokainen voi olla oman elämänsä Madonna tai Channing Tatum. Koulutusleikkausten myötä medialukutaito heikkenee niin runsaasti, että nämä unelmat alkavat näyttää todellisilta. On jo kliseistä voivottelua todeta että "niin ja niin moni lapsi- ja nuori haluaa olla ammatiltaan julkkis". Mutta ikävä kyllä tämä on totta, ja sillä hetkellä, kun rap-artisti Cheekistä tehtiin elokuva Veljeni vartija (2018) kruunattiin tämä uusliberalistinen eetos ja niin tästä elokuvallisesta todellisuudesta tuli totta.

Sillä Cheekin lauluista olemme kuulleet huonoilta radiokanavilta lauseen "jokainen on vastuussa itsestään", mikä on glorifioinut kokonaisen sukupolven ajatusmaailman, eli massiivisen itsekkyyden ja toisista piittaamattomuuden.

Kenenkään 2000-luvulla syntyneen ei ole tarvinnut, nähdä Oliver Stonen Wall Streetiä ja kuulla Michael Douglasin tulkitseman Gordon Gekkon julistavan "greed is good" kuin vapahtaja Hebronin rinteillä. Nyt taitaa olla jo liian myöhäistä. Itsemurhan tehnyt filosofi Mark Fisher käytti käsitettä "deflatoorinen hedonistinen relativismi" kuvaillessaan miten musiikkiteollisuus on muuttunut, ja sitä myötä koko populaarikulttuuri. Kulutuskulttuuri ei enää itsessään elä itsekkyydestä, vaan itsekkyys seisoo kulutuskulttuurin pohjalla. Fisher ei enää kestänyt omaa käsitettään "kapitalistinen realismi", vaan päätyi tappamaan itsensä, koska ei kestänyt enää ympärillään vallitsevaa ahneutta, itsekkyyttä ja toisista piittaamattomuutta. Hän tiesi, että unelmat eivät toteudu näissä yhteiskunnissa, missä elämme.

Unelmilla on kuitenkin raaka ja raskas puolensa. Niiden eteen pitää tehdä töitä. Ja tämä usein unohtuu, sekä myös se, että unelmat voivat päättyä huonosti.

Harva elokuva kuvaa niin hyvin ahneutta, suuruuskuvitelmia, hybristä ja yli-ihmiskompleksia kuin Warren Beattyn tähdittämä elokuva Benjamin "Bugsy" Siegelistä, New Yorkin gangstereille työskennelleestä idearikkaasta liikemiehestä, joka laski Nevadan auringon paahtamalle aavikolle Las Vegasin uhkapelikaupungin peruskiven. Huomautan nyt heti, että tuota kaupunkia ei voi ymmärtää käymättä siellä.

Huomaa tosin, parahin lukija, että käytin käsitettä idearikas: voimme historian valossa kutsua Siegeliä niin ahneeksi, suuruudenhulluksi tai itsestään liikoja luulevaksi. Mutta olennainen asia on se, että hän toteutti nämä unelmansa, joita voisimme kutsua ahneuden ilmentymäksi. Siegel oli mies, jolla oli aina ideaa. Tämän esseen alussa mainitsin, ettemme voi elää vain ideoista, vaikka Platon sitä suunnattomasti toivoikin pyrkiessään hävittämään koko Demokritoksen tuotannon ja perinnön.

Hyvyys, kauneus ja totuus ovat platonilaisia arvoja, mutta toisaalta platonistit eivät ole suunnitelleet niitä ihmisten suiden ruokkimiseen. Bugsy Siegel oli kaikkea muuta kuin platonisti; hän halusi leipää suuhunsa, ja pistää tästä leivästä sivuun niin paljon, että tuo leipätaikina lopulta paisui yli ja hukutti hänet.

Siegelistä voimme olla mitä mieltä tahansa, mutta hänellä oli joka tapauksessa aina ideaa, jota hän ryhtyi toteuttamaan. Ja hän sai muut mukaan näihin ideoihinsa, ja elokuva näyttää, miten häntä tuki Annette Benningin tähdittämä Virginia Hill, jonka tuella Bugsy rakensi imperiumiaan aavikolle Nevadaan, Yhdysvaltain ainoaan osavaltioon jossa uhkapeli oli laillista. Järjestäytynyttä rikollisuutta on usein syytetty naisvihamieliseksi, mutta näin en sanoisi Bugsyn kohdalla. Virginia Hilliä on kutsuttu "rikollisuuden kuningattareksi", ja Benningin tulkinta vastaa täysin tätä kuvausta. Hill on voimakas ja itsevarma ja riidoista huolimatta aina Bugsyn tukena.

Jack Dragna varoittaa Bugsya Virginiasta, mutta Bugsy ei piittaa. Bugsyn ja Virginian riidat ovat elokuvan parasta antia; ne lähestyvät antiikin dialogeja. Kun Virginian pikkuveljelle Chickille ostetaan Cadillac, niin keskusteluissa Cadillacin ostossa tiivistyy täydellisesti hybris, kun Bugsy päätyy lopulta puhumaan Versaillesin palatsista, joka tulee nousemaan Nevadan aavikolle. Eli Flamingo-kasinosta, josta Las Vegas sai alkunsa.

Toinen asia on se, mitä sanomme näistä asioista moraalin tai normatiivisuuden puitteissa. Oliko Bugsy Siegelin, joka ei koskaan halunnut kutsuttavan itseään Bugsyksi, toiminta, saati sen seuraukset, oikein vai väärin, hyvää tai pahaa?

Hylätessään vaimonsa Estan ja New Yorkissa olevan perheensä Virginian ja Las Vegasin tähden Bugsy uskoo puhtaasti ideoiden oikeutukseen. Hän ei vastaa suoraan vaimolleen haluaako hän eron vai ei, vaan antaa itkevän vaimonsa poistua Ennio Morriconen musiikin soidessa taustalla. Pelkkä idea on Bugsylle merkityksellinen, ja idean eteen työskentelevä Virginia on merkityksellisempi kuin perhe. Mutta Bugsy todella näyttää, että hän on mies, jolla on ideaa. Mutta kuten huomaamme, Bugsy maksaa kalliin hinnan unelmastaan.

Malta vielä hetki, parahin lukija. Pian keskustelemme väkivallasta.

Elokuvan yhteydessä on myös puhuttava väkivallasta. Beattyn raamikkaat piirteet ovat juuri sopivat kuvaamaan Bugsyn tapaa käyttää väkivaltaa. Antavatko nämä elokuvat oikeutuksen tai puolustuksen väkivallalle? Platonisti arvostelisi huonoa taidetta, mutta tämän elokuvan kohdalle edes emme puhu huonosta taiteesta, vaan mestariteoksesta, joita emme enää tule näkemään. Sillä tämä elokuva puhuu unelmasta, jonka hintaa menestyksestä haaveilevat eivät ymmärrä miettiä.

Koska puhdas idea unelmasta on tärkeämpi kuin sen hinta. Ben Kingsleyn esittämä Meyer Lansky edustaa hiljaisessa arvokkuudessaan Bugsylle jatkuvaa väkivallan uhkaa. Miten sitten käsitellä väkivaltaa? Klassikkoteoksessaan The Black Jacobins C.L.R. James kirjoittaa Haitin vallankumouksen aikaisesta väkivallasta, jota entiset orjat harjoittivat valkoisia orjanomistajia kohtaan, mukaan lukien lapsia ja vauvoja kohtaan. James yksinkertaisesti toteaa, että orjuuteen verrattuna tämä väkivalta oli "yllättävän maltillista".

Tämän toteamuksen myöhemmässä alaviitteessä hän kirjoittaa: "Tätä lausuntoa on arvosteltu. Pitäydyn kannassani." Filosofi Frantz Fanon on todennut, että sortajien ja sorrettujen väkivallan välinen epäsymmetria johtaa aina jälkimmäisen väkivallan tuomitsemiseen, ei edellisen, kun taas jälkimmäinen on yksinkertaisesti edellisen traaginen seuraus.

Bugsy Siegal ponnisti tyhjästä, ja elokuvan lopussa, kun hänen taustavoimansa tajuavat Virginia Hillin siirtäneen mafian rahoja Sveitsiin kaksi miljoonaa, näemme, miten tyhjästä ponnistaneet self-made manit voivat kaatua.

Meyer Lansky ei voi enää suojella Bugsya. Bugsy menee Los Angelesiin järjestettyyn tapaamiseen kotiinsa sen jälkeen, kun Flamingo-kasinon avajaiset ovat epäonnistuneet. Näemme huoneen, jossa pyörii elokuva. Projektori näyttää valkokankaalle elokuvaa Bugsysta, jonka hän on itse teettänyt. Ikkunoiden läpi ammutaan useita laukauksia. Unelma on lopussa, kuulemme laukauksia ja Bugsyn äänen samalla kun hän katselee omaa kuvaansa valkokankaalla. Vain ääni jää ruumiin taustalle.

Virginia Hill saapuu tapaamiseen mafiapomojen kanssa Las Vegasissa Flamingoon, kasinoon, jonka piti olla unelmien täyttymys. Hän saa kuulla, ettei Bugsy johda enää Flamingoa, vaan Meyer Lanskyn miehet. Ja Bugsyn olevan kuollut. Myös unelma on kuollut.

Vain Annette Benning kykenee kuvastamaan tämän kohtauksen, miten hänen kasvonsa muuttuvat hänen kuullessaan, miten unelma on kuollut. Suomalaisissa teattereissa ei usein kiinnitetä huomiota kasvotyöskentelyyn, saati elokuvissa. Benningin tulkitsema Virginia Hill juoksee sateeseen, samalla kun hänen silkkipukunsa hulmuaa tuulessa.

Eli mitä opimme ahneudesta, unelmista ja itsekkyydestä? Ennen lopputekstejä ruudulle ilmestyvät tekstit, jotka kertovat miten Virginia Hill palautti kaksi viikkoa myöhemmin Meyer Lanskylle kaikki kadonneet rahat. Tämän jälkeen teksti kertoo Hillin tehneen itsemurhan Itävallassa. Kun tarkistamme asian elämänkerrasta, niin tarkka vuosi on 1956.

Petos. Itsekkyys. Itsetuho. Näihin oikeastaan voidaan sanoa elokuvan päättyvän. Palaamme jälleen itsemurhan tehneeseen filosofi Fisheriin, ja hänen oppilaaseensa Matt Colquhouniin joka kommentoi oppi-isänsä käsitettä kapitalistinen realismi, joka Fisherin mukaan ruokkii masennusta ja mielenterveysongelmia. Hidas henkinen väkivalta, epävarmuus taloudellisesta toimeentulosta saa ihmiset ripustautumaan platonistisiin unelmiin hyvyydestä ja kauneudesta, jotka tosiasiassa ovat varsin valheellisia ja itsekkäitä. Bugsy on ironinen kuvaus siitä, miten platonismi ja materialismi vuorottelevat ihmisten elämässä, ja hidas henkinen (sekä fyysinen väkivalta) ruokkivat näitä unelmia.

Uskalla unelmoida suuria, tee työtä näiden unelmien eteen, mutta varaudu maksamaan kallis hinta unelmasta.