Elokuvamaailman Faustus myy edelleen hyvin tarinoita

09.12.2022

Teksti Harald Olausen

"Niin kauan kuin ihminen ei pysähdy nauttimaan työnsä tuloksista, vaan kulkee tyydyttämättömänä edelleen, hän voi olla varma siitä, että välttää kadotuksen. Paholaisen kanssa tehty sopimus, jonka Faust lopulta sinetöi verellään, ei sen vuoksi ole liitto, vaan vedonlyönti. Vedon kohteena on, kestääkö Faust kokeen eikä koskaan pysähdy pyrkimyksessään."

-Goethen Faust

Tarina Faustista ei lopulta olekaan paha siitä huolimatta, että Faustus haluaa ja himoitsee. Lopulta hän pelastuu kuin pelastuukin ja pääsee Jumalan hoiviin. Eräänlainen Faustus, tai ainakin faustinen hahmo pyrkimyksellään kulkea pysähtymättä eteenpäin on ollut ruotsalainen mestarielokuvaohjaaja Ingmar Bergman, joka on kuin tehty Goethen draamahenkilön tohtori Faustin mukaan. Bergmannille oli Faustin tapaan tunnusomaista ehtymätön kunnianhimo ja pyrkimys, joka suuntautui kohti ääretöntä.

Bergmanin hahmotkin ovat ihan kuten hänkin faustisia; häpeällisen häviäviä heijastuksia haluistamme, peloistamme, nautinnostamme, tuskastamme, rakkaudenkaipuustamme, kateudestamme, häpeästämme, kauhustamme, surustamme, murheestamme, ja siitä pirullisesta vahingonilostamme, joka meidät lopulta myös kietoo oman kadotuksemme kohtaloomme. Tunteet ovat tässä kiihtyvässä hullunmyllyssä stoalaisesti ymmärrettyinä lopulta turhia ja vain vahvasti liioittelevia pyrkimyksiä ja heijastuksia.

Naisia mestarillisesti ja lämpimästi kuvaava Bergman, jota voisi yhtä hyvin kutsua Ruotsin Pedro Almodovaraksi, on aina ajankohtainen ja hänen elokuvansa aina yhtä innostava kokemus ja siksi ilman muuta taas suurkiitos. Ylen Teemalla, Areenasta tulee toistamiseen kriittinen dokumentti Bergmanin elämästä nimellä Bergman neljässä erässä (ohjaus Jane Magnusson 2018). Sarja on niin hyvin ja kiinnostavasti tehty, että sen katsoo yhdeltä istumalta ihan samalla tavalla kuin lukee hyvän kirjan.

Dokumentissa näkökulma Bergmaniin henkilönä ja taiteilijana on yllättävän suppea; kitkerä ja piikittelevä herättäen monia ansaittuja kysymyksiä. Ensinnäkin onko kyseessä kosto haudan takaa loukatun kulttuurieliitin toimesta sen vihaamalle yksinvaltiaalle mestarille? Toiseksi onko kyseessä tutkiva kulttuurijuttu, minkä myyminen ihmisille tarvitsee januskasvoisen Bergmanin tulla teurastetuksi suuren yleisön edessä aina eri puolilta? Neljänneksi tarvitaanko enää 2020-luvulla näitä psykologisointeja lainkaan?

Epäsovinnainen Ingmar Bergman tuntui syntyneen väärään sovinnaiseen aikaan ja maahan. Hän nousi 1950-luvulla ja 60-luvun alussa mestarillisten elokuviensa Kesä Monikan kanssa (1953), Kesäyön hymyilyä (1955) - mistä Bergman sanoo "kaiken alkaneen", Seitsemäs sinetti (1957), Mansikkapaikka (1957), Neidonlähde (1960) ja Talven valoa (1963) siivittämänä maailmanmaineeseen Frederico Fellinin kanssa samaan ylhäiseen ykköskastiin mielikuvituksen liikuttajana aina yhtä yllätyksellisillä ja persoonallisilla elokuvillaan yhdessä maailman tiukkapipoisimmissa ja piilotetun aggression kotimaassa.

Silti Bergman avasi lukittuja ovia ja puhutteli suoraan ihmisen alitajuntaan ohi sanojen puhuneilla elokuvillaan. Bergmanin yleisöön purrut taika oli esimerkillinen rohkeus ja sadunomainen tarinankerronta yhdistettynä sensuelliin ihmiseen himoineen ja haluineen kaiken leikittelyn keskellä, ja vaikka Bergmanin juuri 50-luvun osin saarnaavia ja osin raakarealistisia mustavalkoelokuvia hallitsikin enemmän sielun tummien osien, surun, menetyksen ja ikävän sävyt, niissä olivat aina myös lohdutus, rakkaus ja eroottinen leikillisyys vahvasti läsnä.

Bergman uudisti omana aikanaan elokuvakerrontaa ja oli yhtä ihastuttava kuin Frederico Fellinikin samaan aikaan. Filmihullun päätoimittaja ja elokuvakirjailija Lauri Timonen kirjoittaa ensyklopedisessa elokuvakirjassaan Frederico Fellini Uneksijan sirkus (Rosebud 2021) Fellinin arvostaneen kovasti Bergmania - ehkä juuri tästä syytä. Felliniltä löytyy Timosen mukaan eräs kohtaus, mikä muistutti Bergmanin Seitsemännen sinetin kuolemantanssia.

Molemmat osasivat "puhdistaa koneistojaan omissa toipumistuotteissaan" eli elokuvissaan - tämä vain yhtenä esimerkkinä taiteen universaaliudesta. Voikin sanoa, että molemmat arvostivat tosiaan ja molempien filmit vaikuttivat kummankin tekemisiin. Molemmat olivat tavallaan oman aikansa "rehellisiä valehtelijoita", ja loivat sekä elokuvassaan että tarinoissaan itsensä uudelleen ja uudelleen aina yhtä erilaisena ja silti samana vanhana tuttuna.

Luova ja oman itsensä elämälle uhraava taitelija ei tee eroa itsensä ja muun maailman kokemusten välillä, asia, mikä tuntuu olevan vaikea monen taidetta vakavasti (ehkä siinä onkin ongelma, sillä suuret illuusion mestarit taikovat aina ja leikkivät tarinoilla omia julmia ja itsekkäitä leikkejään) harrastavan ymmärtää.

Bergman myy edelleenkin hyvin ja televisio suoltaa jatkuvasti jonkun uuden dokumentin Bergmanin elämästä, sisältäen aina jonkun uuden näkökulman hengittää myytti nimeltä Bergman koko maailman ihmeteltäväksi, rahastaen sillä niin, että "jokainen itseään suurena taiteilijana pitävä angstiegomaaninen hunsvotti voi helposti samaistua luovuuden ongelmiin (lainaus Timosen Fellini- kirjasta s. 385)".

Juuri tästä useimmat Bergmanista kertovat dokumentit kertovat ja siitä sovinnaisuudesta, johon Bergmankin törmäsi maailman tekopyhyyden ja teeskentelyn (yhä edelleenkin) ykkösmaassa, Ruotsissa. Silti Bergmanista kertovat televisiodokumentit ovat kiinnostava lisä mestarin itsensä kirjoittamien muistelmien Laterna Magica (OTAVA 1987) ja 50-luvun mestariteosten katsomisen ohessa.

Mutta varoituksen sanat ehdotonta ja lopullista totuutta sekä selkeyttä Bergmanista etsiville, molempien tehtävä on aina ja yhtä tarkoituksellisesti ylläpitää tarkkaan asemoidun ja harjoitellun Jumala-Bergmanin kuva muutaman metrin maan pinnan yläpuolella, niin ettei tarina mene pilalle ja jalat kastu.

Magnussonin televisiodokumentti Bergmanista on tästä hyvä esimerkki. Se on kuin sairaskertomus itsekkäästä ja ylpeästä pikkupojasta, jonka nuolessaan haavojaan alkoi jumaloida itseään täydellisen itsetyytyväisyyden illuusiossa. Bergmanin hohde ei siitä himmene, sen todistavat dokumentissa monet häntä moittineet aikalaisetkin. Kova heppu siis!

Mutta onko dokumentti sittenkin vain tyhjää lätinää? Ei välttämättä, kun osaa katsoa sitä sillä silmällä tarkkaan suodattaen. Paikoin se on tylsän opettajamainen; siinä sivutaan koko ajan luovan ihmisen arvoitusta kuin kysyen: Miten on mahdollista, että omia polkujaan kulkeva ja tarinoitaan kertova taiteilija ei ole kiinnostunut normaaleista valheista, tylsyydestä ja kanssaihmisten tolkuttomasta typeryydestä?

Älyllinen Bergman ei tunnetusti ollut kiinnostunut alhaisista värinöistä ja rytmeistä. Siinä hänen yksinäisyytensä ja sulkeutuneisuutensa yksi syy massaihmisten mielestä. Mutta hän rakasti elämää, ihmisiä, kieroutunutta huumoria ja eroottista leikillisyyttä sen verran, että oli tehnyt sopimuksen itsensä Paholaisen kanssa, sen verran demoninen ja intohimoinen ote hänellä oli asioihin ja ihmisiin ympärillään, jotka hän näki ja koki yhtenä pakettina palvelemassa vain ja ainoastaan hänen taidettaan, elokuvaa.

Bergmanin Faustus on kuin skolastinen ihmetys tarjotessaan sisäkuvia ihmismielen jatkuvasta horjumisesta epävarman ja varman välillä kielletyn alueiden ulommilla rajoilla kuin kiusaa tehden. Kiusantekijä ja kuvainraastaja ovatkin sanoja, jotka kuvaavat hyvin sitä, hänen itsensä meille tarjoilemaa kanonisoitua, ja nyt jo hyvin kyllästymiseen asti, yleisesti tunnettua myyttistä Bergmania, jollaiseksi hän itsensä ohjasi julkiselle maailmanyleisölleen museoituna, tarina, jota kaikki televisiodokumentit ovat hänestä sen jälkeen tavalla tai toisella hänen suunnitelmiensa mukaan levittäneet langenneina ehkä liian helppoon ansaan.

Bergmania katsoessa ja tutkittaessa pitää yrittää aina muistaa hänen ylivertaisuutensa yhdeksi tärkeäksi rakennuspalikaksi muita kovemman yrittämisen ja ilmaisun "intensiteetin", tiukan älyllisyyden ja pikkupoikamaisen halun yllättää ja johtaa juuri siihen suuntaa, johon meidän ei pitäisi houkuteltuna eksyä eli bergmanilaiseen harhaan. Ei Bergman olisi Bergman, ellei hän esittäisi sitä olevansa. Mikä siis on totta? Onko sillä edes mitään merkitystä? Tarina on hyvä ja se myy edelleenkin hyvin. Sehän on pääasia!