Empiirinen evidenssi kertoo...

Teksti:

Heta Alexandra Gylling

Mielestäni on sietämätöntä miten siivottomia Helsingin kadut ja aukiot ovat. Pakko niitä on kuitenkin katsella niin kauan, kun kaupungin siivouksesta vastuussa olevat tahot suvaitsevat moisen törkyisyyden ja kaupunkilaiset itse nauttivat roskien ja tupakantumppien heittelystä kadulle. Toinen vaihtoehto on sanoa, että he ovat vain välinpitämättömiä eikä heitä kiinnosta miltä katukuvamme näyttää. Suvaitsevaisuudessa pitäisi olla kysymys siitä, että olen valmis hyväksymään jotain harkittuani asiaa ja päädyttyäni siihen, että suvaitsevaisuus on kaiken puolin perustellumpi ja järkevämpi vaihtoehto kuin suvaitsemattomuus.

Suvaitsevaisuus - suvaitsemattomuus akseliin liittyy olennainen ongelma: suvaitsevaisuus vaatii taustalleen ajatuksen suvaitsemattomuudesta. Jokin asia ei miellytä minua tai jopa paheksun sitä enkä haluaisi sen oleilevan maailmassani. Asiaa harkittuani päädyn kuitenkin siihen, että minun on järkevintä olla suvaitsevainen. Yleinen katujen epäsiisteys on mielestäni sietämätöntä mutta ellen halua itse lähteä siivouspartiona keräämään hampurilaispapereita ja tupakantumppeja, minun on pakko suvaita tilanne ja odottaa josko asia tulisi päätöksenteon tasolla esille. Emme voi mielekkäästi olla yleisesti suvaitsevaisia tai suvaitsemattomia. Ainakaan ellemme halua ajatella suvaitsevaisuutta ja suvaitsemattomuutta jonkinlaisen luonteenpiirteenä.

Kyse on valinnasta, jonka teemme, toivon mukaan harkitusti, mahdollisimman hyvän informaation vallassa. Ja samalla ollen tietoisia omista arvovalinnoistamme. Umpisuvaitsemattomille tämä käsitteellinen täsmennys on tietysti järkytys sillä heidän pitäisi uusia sanastonsa. Enää ei olekaan mielekästä väittää, ettei suvaitse ulkomaalaisia, kummallisten kielten puhumista (kaikki paitsi suomi), erikoisia ruokia, tapoja joita itsellä ei ole, elämänarvoja joita oma lähipiiri ei jaa. Kaikkea sitä mikä ei miellytä, kannattaa vain reilusti paheksua ja saman mielisten joukossa moittia mutta on parasta unohtaa verbi suvaita. Ja muistaa, että monet niistä, jotka eivät kyseisiä tapoja kommentoi, eivät välttämättä tee sitä suvaitsevaisuudesta vaan vain siksi että uskovat ettei koko juttu heille kuulu. Ei pidä työntää nokkansa joka asiaan.

Huomautus "ei kuulu minulle" voi saada negatiivisen ja positiivisen tulkinnan. Voin ajatella, ettei asia minulle kuulu koska ole piittaamaton siitä mitä ympärilläni tapahtuu. Viis veisaan, onko ympäristöni saastainen vai ei, häiritäänkö matkalaisia raitiovaunussa tai metrossa tai pahoinpidelläänkö jotakuta kadunkulmassa. Tällainen välinpitämättömyys on moraalisesti tuomittavaa, ainakin mikäli olisimme itseämme vaarantamatta voineet sen estää.

Meille puolisoni kanssa tuottaa suurta mielihyvää matkustaa Japaniin, jossa kaikilla on taskussa tai laukussa pieniä muovipusseja, johon satunnaiset roskat pannaan, kunnes roska-astia löytyy. Sariinihyökkäyksen jälkeen roska-astiat katosivat Tokion kaduilta, mutta tokiolaisille ei tulisi mieleenkään heittää roskapapereita kadulle vetoamalla siihen, ettei roskapönttöä ole lähellä. Ja jos jotain on pudonnut kadulle, joku tulee pika pikaa lakaisemaan sen pois. Sumo -turnauksessa jossa perinteisesti syödään ja juodaan runsain mitoin, kisan lopussa jokaisessa ovensuussa seisoo siivoushenkilö suuri jätesäkki kädessään, jotta katsojat voivat heittää ruoka- ja juomapakkauksensa pois. Siellä eivät käärepaperit ja oluttölkit pyöri katsomon lattioilla kuten lännessä, vaan kaikki tiputetaan sievästi roskapussiin. Voisimme näin ollen sanoa, että japanilaiset ovat suvaitsemattomia roskien suhteen. Kuinka monen mielestä tällainen suvaitsemattomuus on epätoivottavaa?

Positiivisempi tulkinta välinpitämättömyydestä on se, ettemme jatkuvasti urki ja kurki toisten tekemisiä, varsinkaan kun ei ole syytä epäillä toisten vahingoittamista. Toisten elämäntavat, valinnat ja mieltymyksen kohteet eivät yksinkertaisesti kuulu muille. Valitettavasti meillä ei ole mitään suomenkielen ilmausta joka vastaisi tätä "ei pidä työntää nokkaansa joka paikkaan" -ajatusta ja erottaisi sen selkeästi piittaamattomuudesta. Filosofisemmassa keskustelussa käytetään yleensä käsitettä indifferentti suhtautuminen.

Maahanmuuttajissa on niitä, jotka ovat kokeneet kovia kotimaassaan ja joiden kuoleman pelossa on pakko hylätä maansa ja kotinsa. On niitä, jotka vailla koulutusta ja ammattia sinisilmäisesti kuvittelevat Euroopan tarjoavan vaivatta hyvän elintason. Ja ainakin niitä, joilla on täysin vääristynyt kuva itsestä ja siitä mitä maailmassa olisi tarjolla. Ghanalaisista prostituoiduista kertovassa dokumentissa, jo iällä oleva puolihampaaton lihava ghanalaisnainen kertoi säästävänsä rahaa päästäkseen Sveitsiin. Siellä hän sitten asiakkaiden joukosta tapaisi rikkaan miehen, joka hukuttaisi hänet koruihin ja muuhun ylellisyyteen. En tiedä oliko kyseessä päiväuni, itsepetos vai silkka tietämättömyys kovasti karummasta todellisuudesta. Monella lähdöstä unelmoivalla ja lähtijälläkin on harhainen kuva Euroopan tarjoamasta mukavasta elämästä. Varsinkin esikuvana tälle elämälle toimivat vain ja ainoastaan amerikkalaiset saippuasarjat. Mutta niinpä oli monilla niistäkin, jotka aikanaan lähtivät vuolemaan kultaa Amerikkaan. Tarinoita kerrottiin eikä monikaan halunnut kirjoittaa uuden maailman tuomista pettymyksistä.

Joskus kuunnellessa keskustelua ihmiskaupan uhreista, kuulostaa siltä, kuin osallistujat naivisti kuvittelisivat, että kaikki afrikkalaiset prostituoidut ja muut Eurooppaan tulijat olisivat hyväuskoisesti hakeutuneet esimerkiksi kotiapulaisiksi tai muihin vastaaviin töihin. On niitä, jotka ovat jo alalla olleet ja ovat hyvin tienneet mihin ryhtyvät ja niitä onnettomia hyväuskoisia, jotka tietämättöminä lankeavat ansaan. Ansa kun on usein jo kotimaassa viritetty.

Maantulijoissa on niitä, jotka väärillä papereilla hankkiutuvat Eurooppaan ja ovat ehkä jo lakia paossa ja valmiita lain tuolla puolen elämään ja on niitä, jotka pakottavista syistä ovat joutuneet lähtemään. Aina on sekä työntäviä että vetäviä voimia. Tilanne on samankaltainen kuin jo entisaikain siirtolaisuudessa. On ollut työntäviä voimia kuten Irlannin nälkävuosien aikana 1848-1852 kun oma maa ei tarjonnut ravintoa, naapurimaa Englanti ei auttanut ja oli vain pakko lähteä. Tai suomalaisten muuttaessa työn perässä Ruotsiin 1960 -luvulla. Suomi työttömyydellä työnsi ja Ruotsi paremman elintason maana veti puoleensa. Toisaalta Amerikka on aina vetänyt puoleensa luvattuna maana, jossa - niinhän on kuviteltu - jokainen voi rikastua, jos vain haluaa. Kaikki on ollut kiinni myös vastaanottajamaasta ja sen historiallisesta tilanteesta.

Sosiaali- ja taloushistoria kertoo, miten Yhdysvaltainkin suhde siirtolaisiin on ollut vaihtelevaa riippuen ajankohdasta ja tulijoista. Aikanaan tarvittiin halvalla palkattavia kiinalaisia rakentamaan junarataa. Kiinassa riitti jo tuolloin väkeä, joten rautatieyhtiöt enemmän tai vähemmän tilasivat Tyynen valtameren kautta halukkaita tulijoita kaikenlaisin lupauksin. Ja koska väkeä riitti, valkoiset saattoivat kohdella työläisiään kuin käyttötavaraa. Sitä paitsi hehän olivat "vain" kiinalaisia. Kun yksi ryhmä nyykähti, toinen saatiin pikaisesti tilalle.

Hyödyllisyys on aina ollut merkitsevä tekijä. Kun muuten haluttiin jo rajoittaa siirtolaismääriä, amerikkalaiset olivat halukkaita ottamaan maahan saksalaisia maanviljelijöitä, jotka olivat erityisen kysyttyjä etelävaltioissa. Siellä maatalous oli erityisen alkeellisella tasolla, ja saksalaiset olivat tunnettuja moderneista ja tehokkaista maaviljelystaidoistaan. Samoin hyvin toimeentulevat oluenpanijat olivat tervetulleita tulokkaita. Etniset kysymyksetkin toistuvat eri muodoissaan, kun siirtolaisista puhutaan. Aikanaan amerikkalaisille tuotti päänvaivaa, miten intialaisiin pitäisi suhtautua. Monet intialaiset kun ovat hyvin tummia ja siten kuuluisivat mustien luokitukseen. Toisaalta heillä on suorat hiukset ja arjalaiset piirteet, joiden arveltiin oikeuttavan vaikkei aivan valkoisten asemaan niin ainakin muita ryhmiä ylempään. Siirtolaisissakin on kuitenkin kyse joukosta yksilöitä, ei massasta, jossa kaikki olisivat hyviksiä tai kaikki pahiksia.

Ei vain rautatientorin mielenosoittajien vaan monien muidenkin mielestä on vain kaksi vaihtoehtoa: suvaitsevaiset päästävät kaikki maahan ja ketään ei saa karkottaa ja suvaitsemattomat, jotka eivät halua päästää ketään maahan, vaan kaikki pitää lähettää mistä lienevät tulleet. Tai ainakin lähettää toiseen EU -maahan, kunhan eivät tänne tule. Asetelma torilla oli mustavalkoinen kuten se niin usein Suomessa on. Jokainen muinaisia suomifilmejä nähnyt sen tietää. Maaseudulla on kilttiä ja kunnollista. Kun maaseudun viaton tyttö tai maailmaa näkemätön reppumies tulevat kaupunkiin, matka rautatieasemalta vie kohti turmiota.

Se joka väittää, että kaikkien pitäisi saada vapaasti muuttaa Suomeen, on jonkinlaisen arvostelmaharhan vallassa. Jos hän kuvittelee, että kaikki, jotka haluavat tulla Suomeen ovat hädänalaisessa asemassa, haavoittuvaisia ja siten oikeutettuja samaan kuin kansalaiset, tiedollinen harha on ilmeinen. Empiirinen evidenssi kertoo, ettei kaikilla ole puhtaita jauhoja pussissa vaan keplottelijoita ja valehtelijoita aina löytyy, niin omista kuin vieraistakin. On myöskin hyvin ymmärtämätöntä kuvitella, että mikään nykyisistä länsimaista voisi ottaa vastaan, kouluttaa, asuttaa ja elättää kaikki halukkaat tulijat. Jo Afrikasta on tulossa, jatkuvasti, lisää kouluttamatonta, ammattitaidotonta väkeä. Virheellisesti monet kuvittelevat, että Eurooppa pystyy tarjoamaan jokaiselle halukkaalle hyvän elintason.

Tiedollinen virhe on myös kuvitella, että länsimaisen yksilönvapausajattelun nimissä, tulijoilla tulee olla vapaus valita asuinpaikkansa ja elämäntapansa. Tiedollisen tiedon sijasta kyseessä on kenties pikemminkin looginen virhe: oletus siitä, että kaikki tulijat olisivat halukkaita resiprookkisesti eli vastavuoroisesti kunnioittamaan tätä yksilön vapauden ja autonomian periaatetta. Vapauden kunnioituksen laajentaminen voi napsahtaa kuin kuminauha. Kun sovellamme sitä riittävän moneen yksilönvapauden vastustajaan, menetämme sen kokonaan. Yksilönvapaus ei ole Suomessakaan koskaan ollut korkeimpia ideaaleja, mutta länsimaiden ulkopuolella sitä ei monin paikoin vain väheksytä, vaan pidetään moraalittomana.

Voiko heimopäällikkö tai diktaattori hyväksyä erilaisuudestaan riemuitsevia yksilöitä? Ei voi, koska erilaisuudessaan he voivat liittoutua yhteen, hankkiutua eroon johtajastaan ja perustaa demokratian. Diktatuuri ei siedä erilaisuutta, ei yksilöiden mielipiteissä, teoissa eikä valinnoissa. Diktatuurissa on yksi ääni, joka kertoo, mikä on kaikille oikein ja hyvää. Uskomukset ja arvot ovat sitten luku sinänsä. Joku voi tietysti, aivan naivisti, kuvitella että koska pohjimmiltaan kaikki ihmiset ovat hyviä, myös kaikista tulijoista voi oikealla tavalla raaputtamalla löytää hyvän ja rehellisen ihmisen. Tällöin ollaan jo irtauduttu todellisuudesta ja muutettu ideaalimaailman pilvelle joka tietysti yksityisajattelussa on sallittua mutta joka ei ole järkevää reaalipolitiikkaa.

Ajatus ihmisistä, yhteisöjen jäsenistä, tahtovina, valitsevina ja omien valintojensa mukaan toimivina yksilöinä on yksi liberalismin keskeisistä opinkappaleista. Ennen vapauden aatteen syntyä ja nousua 1600- ja 1700-luvuilla ihmiset oli nähty ensisijaisesti sukunsa tai heimonsa jäseninä, sosiaaliluokkansa edustajina, hallitsijoina tai alamaisina, joiden tuli elää elämänsä siinä asemassa ja roolissa, johon he syntyivät. Liberalismin ja valistuksen hengen myötä, vaikkakin hyvin pikkuhiljaa, poliittisen ja taloudellisen toiminnan keskipisteeseen nousivat vähitellen entisten yhteisöllisten roolihahmojen - maatyöläiset, käsityöläiset, papit, aateliset) sijasta itsenäiset ja omalakiset, järjellä ja luovuttamattomilla oikeuksilla varustetut yksilöt.

Aluksi vapauden ala laajeni aatelistosta ja papistosta porvareihin ja itsellisiin käsityöläisiin. Tänä päivänä perustavat yhtäläiset vapaudet ja oikeudet, niin sanotut ensimmäisen sukupolven oikeudet ovat laajentuneet koskemaan kaikkia ammatista, koulutustasosta tai sukupuolesta riippumatta. Näitä oikeuksia kutsutaan yleensä kansalaisoikeuksiksi tai poliittisiksi oikeuksiksi ja niihin kuuluvat oikeus elämään, tasa-arvoisuus lain edessä, oikeus osallistua poliittiseen elämään, uskonnonvapaus ja sananvapaus. Nämä oikeudet ovat pitkään määritelleet useimpia läntisiä yhteiskuntia sekä suhteessa toisiinsa että niihin yhteiskuntiin, jotka ovat nämä enemmän tai vähemmän hylänneet.

Euroopan unioni on pyrkinyt vahvistamaan näitä läntisiä traditioita ja valvomaan niiden toteutumista. Siten voimme ajatella, että nämä oikeudet määrittävät sitä, mitä nykyään pidämme eurooppalaisuutena - ja siten sivistyneinä yhteiskuntina. Kaikki jäsenmaat eivät kuitenkaan ole olleet halukkaita luopumaan oikeudestaan ohjailla yhteiskunnan kehitystä vaan ovat Puolan ja Unkarin lailla vastustaneet liberalisoitumiskehitystä. Voimme siis sanoa, että ko. maiden vallassaolijat eivät suvaitse vapaamielisyyttä, suvaitsevaisuutta vaan pyrkivät tukahduttamaan sen vaarallisena liberaalina arvona.

Länsimaisissa yhteiskunnissa suvaitsevaisuus on ollut sivistyneen ja rationaalisesti ajattelevan ihmisen kanta, ainakin puheissa. Filosofi John Locke, eläessään uskonkiistojen riivaamassa 1600 -luvun Englannissa, oivalsi, että yhteiskuntarauhaa ei voida saavuttaa ilman uskonnollista suvaitsevaisuutta ja siten suvaitsevaisuus on ainakin välineellisesti arvokas asia. Vaikka pahimmista noitavainoista oli jo päästy, Englannissa vääräuskoisia poltettiin elävältä roviolla vielä 1612. Arkkipiispa Neil, joka oli ollut tuomitsemassa viimeisiä uhreja, suositteli vuonna 1639 käytännön palauttamista. Polttaminen, kuten korvien silpominen ja ruoskiminenkin olivat hänestä tehneet vain hyvää kirkolle.[1] Aika oli kuitenkin muuttumassa.

Kirjoituksessaan suvaitsevaisuudesta 1689 (A Letter Concerning Toleration) Locke esitti, että kirkon ja valtion tulisi pysyä toisistaan erillään sillä uskonnollisesta totuudesta ei päästä yksimielisyyteen eikä tiettyyn uskonnolliseen tulkintaan voida ketään pakottaa uskomaan. Yritykset siihen vain johtavat kapinaan ja pahimmillaan sisällissotaan. Locken argumentti perustui jo häntä edeltäneen Thomas Hobbesin oivallukseen siitä, että uskominen ei perustu tietoon eikä järkeen eikä oikeaoppisuudesta siksi päästä yksimielisyyteen. Uskominen ei, kuten tunteetkaan, ole väkisin omaksuttavissa. Ihminen voi rangaistuksen, sosiaalisen paheksunnan tai ulkopuolelle sulkemisen uhalla tietysti teeskennellä uskovansa tiettyjä opinkappaleita, käyttäytymällä ikään kuin uskoisi, muuta se ei ole samaa kuin että ihminen "uskoisi oikein".

Kyse on samanlaisesta tilanteesta kuin tunteissa. Emme voi pakottaa ketään rakastamaan tai vihaamaan. Voimme yrittää erilaisin viestein tai tempuin herättää toisessa toivottuja tunteita muttei se väkisin onnistu. Kun sanotaan, että jokin on uskon asia, se todellakin on. Uskomaankin voi tietysti yrittää maanitella ja manipuloida, voi lupailla paratiisia tai uhata helvetin kauhuilla. Mutta jos ei saa itseään uskomaan paratiisin iloihin eivätkä Danten Jumalaisen Näytelmän helvetin kuvaukset herätä kuin hilpeyttä, yritys on paras unohtaa.

Kukaan meistä ei ole kaikkitietävä eikä siten voi tietää varmasti mikä uskon tulkinta on tosi. Tulkinta on aina vain tulkinta, missä tahansa asiassa. Locke ei aikansa hengessä kuitenkaan kyseenalaistanut kristinuskon pätevyyttä eikä myöskään puhunut suvaitsevaisuuden merkityksestä muissa yhteyksissä. Uskonnonvapauskeskustelu oli vasta ensimmäinen pieni askel nykyiselle väittelylle mielipiteen- ja ilmaisunvapauden rajoitusten oikeutuksesta ja suvaitsevaisuuden ehdoista.

Locken ajan Englannissa uskonkiistoja käytiin niin katolilaisuuden kuin Englannin kirkon välillä ja jo 1500-luvulta alkaen myös Englannin Kirkon ja lukemattomien erilaisten protestanttis-reformististen lahkojen välillä. Niin kutsutut dissenterit olivat protestantteja, jotka halusivat estää valtion (ja siten Englannin Kirkon) puuttumisen uskon asioihin. He puolestaan jakautuivat mitä moninaisimpiin lahkoihin, jotka kävivät kiihkeästi toistensa kimppuun osoittamatta juurikaan suvaitsevaisuutta omasta poikkeavia uskontulkintoja kohtaan. Tunnettu esimerkki keskinäisestä vastakkainasettelusta oli jumalalliseen ykseyteen uskovien unitaarien ja kolminaisuuteen uskovien trinitaarien taisto.

Tämän vastakkainasettelun uhriksi joutui, osin omaa syytään, 1700 -luvulla elänyt ja vaikuttanut Joseph Priestley, englantilainen innokas uskovainen, teologi, pappi ja kemisti, jota pidetään hapen keksijänä - tai ehkä pikemminkin löytäjänä. Myös soodavesi on lisätty hänen ansiolistaansa. Priestley syntyi dissentteriperheeseen ja ajautui uskossaan unitaarien eli jumalalliseen ykseyteen uskovien leiriin ja sen myötä joutui kolminaisuuteen vannovien trinitaarien vihan kohteeksi. Vaikka Englannissa oli vuonna 1689 säädetty laki uskonnollisesta suvaitsevaisuudesta, jotta jatkuvilta kapinoilta vältyttäisiin, mutta tämä laki ei koskenut trinitarismin vastustajia. Kysymys kolminaisuusopista näyttäytyi liian keskeiseksi, jotta sen kyseenalaistaminen olisi voitu suvaita. Priestleyn Englannin kirkon vastaisiin synteihin lukeutuivat myös hänen 1770 -luvun kirjoituksensa, joissa hän avoimesti tuki Amerikkaan lähteneitä oikean eli Englannin kirkon hylänneitä puritaaneja. Ilmapiiri Englannissa muuttui entistä riitaisammaksi ja Priestley joutuikin huomaamaan, että asuinpaikan muutos Birminghamin uskonnolliseen ilmapiiriin oli huono valinta. Vastustus häntä kohtaan kasvoi entisestään muuttuen todelliseksi vainoksi. Uskonnolliset kiistat kiihtyivät ja lopulta ajauduttiin Birminghamin mellakoihin, jotka jatkuivat kaksi ja puoli päivää. Mellakoissa poltettiin tai muuten hävitettiin 27 taloa, joista yhtenä Priestleyn koti. Itse hän pääsi pakenemaan turvaan tuttavaperheen helmaan.

Tiukkaan uskon puhtauteen ja yksinkertaisuuteen pyrkineet puritaanit ovat toinen hyvä esimerkki siitä, miten vaikeaa suvaitsevaisuus todellisuudessa on. Ainakin siitä vaiheessa, kun oma tahto on toteutunut. Tai ehkä pikemminkin esimerkki siitä, miten suvaitsevaisuus on monesta hyvä vaihtoehto, vain niin kauan joutuu itse olemaan alakynnessä. Puritaanit vaativat suvaitsevaisuutta Englannin Kirkolta osoittamatta itse aina järin suurta vastavuoroista suvaitsevaisuutta.

[1] Hill, Christopher, 'Toleration in Seventeenth Century England', teoksessa S. Mendus (toim.) The Politics of Toleration. Edinburg University Press, 1999, p. 27.