Epärehellisen kilpailun ja epäilyttävien hegemonioiden harhat
Teksti Harald Olausen
Amerikkalaisen rikoskirjailija John Grishamin lakimiestrillerit ovat samalla sekä lohdutonta että paljon toivoa antavaa luettavaa niiden sisältämän yhteiskuntamoralistisen eetoksen ansiosta. Grishman ei jätä koskaan puolustamasta hyvää, yksityistä ja avutonta ihmistä tai virheen tehnyttä ja parannukseen pyrkivää erehtyjää pahaa ja ahnetta etuilijaa vastaan, oli sitten kysymys perimältään etuoikeutetuista "ettekö tiedä, kuka minä olen"-tyypeistä tai muuten vain rikkaista ja muista piittaamattomista ihmishirviöistä. Ihan samoin hän tekee Kurt Vonnegutin Teurastamo 5:n henkeen rikkaille typeryksille irvailevassa Testamentissaankin (WSOY 2000) puolustaessaan yhteistä hyvää yksityistä pahaa eli ahneutta ja siihen aina oleellisesti kuuluvaa vahvemman oikeiden nimissä kulkevaa julmuutta vastaan.
Grisham on kirjoissaan kunnostautunut ansiokkaasti puolustamassa maahan väkisin poljettujen oikeuksia, milloin mitäkin rikosta ihmisyyttä ja maapalloa kohtaan sekä salaa hyvän ja huolitellun julkisivun turvin harjoittamaa sikamaista ryöstöfirmaa vastaan. Näin hän tekee Testamentissakin, jonka kannen kuva vaarallista Amazonia hissukseen laskettelevasta ja kullankeltaiseen horisonttiin lipuvasta huterasta purtilosta on symbolinen. Se kertoo samalla sekä rikasta perijää vaarallisilta seuduilta etsivästä juoposta lakimiesreppanasta, kunnon kundista ja hänen päänsä selvittelystä, että myös yhden sielunmessun verran kidutettujen, raiskattujen ja myrkytettyjen tai muuten vain valkoisen miehen pohjattoman ahneuden tieltä tapettujen Brasilian intiaanien kärsimyshistorian.
Kuvaus on elävää ja reilusti kantaa ottavaa kriittistä sivallusta siitä lähtien, kun portugalilainen löytöretkeilijä Pedro Alvares Cabral astui huhtikuussa 1500 ensimmäisen kerran Brasilian maaperälle, eikä maa ollut enää sen jälkeen koskaan entisensä eikä varsinkaan turvallinen maan alkuperäisille alkuasukkaille intiaaneille, joita oli tuolloin vielä yhdeksässäsadassa heimossa viisi miljoonaa. Tänään (2002) heitä on jäljellä enää vain kahdessasadassa heimossa kaksisataaseitsemänkymmentätuhatta. Luku on järkyttävä ja kertoo siitä tehokkaasta kansanmurhasta, jonka viidessäsadassa sorronvuodessa julmat espanjalaiset ja heidän jälkeläisensä ovat saaneet pahuuttaan peruuttamattomasti aikaan - ei ihme, että niitä, jotka eivät halua tulla löydetyksi, on yhä enemmän kiitos Brasilian intiaanien surkean kohtalon.
Grisham osoittaa syyttävän sormensa eurooppalaiseen sivilisaatioon. Sodat, murhat, orjuus, maan menetykset, taudit - sivistyneiden kansojen edustajat eivät ole jättäneet yhtään keinoa intiaanien tuhoamiseksi. Tarina on Grishamin mukaan tulvillaan sairautta ja väkivaltaa: "Jos intiaanit olivat rauhallisia ja yrittivät tehdä yhteistyötä maahanmuuttajien kanssa, he sairastuivat outoihin tauteihin - isorokkoon, tuhkarokkoon, keltakuumeeseen, influenssaan, tuberkuloosiin - joita vastaan heillä ei ollut vastustuskykyä. Elleivät he suostuneet yhteistyöhön, heidät teurastettiin aseilla, jotka olivat kehittyneempiä kuin nuolet, vaikka nuolet olisivat olleet myrkytettyjäkin. Jos he taistelivat vastaan ja tappoivat hyökkääjiä, heidät luokiteltiin villi-ihmisiksi." JÄRKYTTÄVÄÄ!
Heitä orjuuttivat kaikki; kaivosmiehet, tilalliset ja kumiparonit. Heidät saattoi ajaa kodeistaan Grishamin mukaan mikä tahansa sakki, joka halusi heidän maansa. Papit polttivat heitä rovioilla, armeijat ja rosvojoukkiot metsästivät heitä, kaikki kynnelle kykenevät tappoivat heitä, milloin mieli teki ja tappoivat kenenkään rankaisematta. Järkyttävää luettavaa on myös se, miten Grisham kertoo intiaanien myrkytyksistä ja kaikesta pahasta seuranneista nykypäivän ylisukupolvisista ja kollektiivisista traumoista: "Jos on viidensadan vuoden ajan tottunut häviämään, ei odota elämältä enää paljon. Joidenkin nykyajan heimojen suurin ongelma olivat nuorten tekemät itsemurhat."