EXIT ONLY eli B asetettuna pankin lattialle kuin täytetty eläin

Teksti:

Harald Olausen

Miltä tuntuisi nähdä unia jatkuvasti kuolleista ja kuolemasta? Ei lainkaan hassumalta, kun niin tekee amerikkalaisen kirjallisuuden ikuinen kauhukakara William S. Burroughs (1914-1997), joka on tullut tunnetuksi kirjoittamalla "tunne edellä alitajunnasta ammentaen ja unen usein symbolista ja nurinkurista logiikkaa noudattaen", vähemmän tunnetussa ja tunnustetussa myöhäistuotantoa edustavassa kirjassaan "Koulutukseni - Unien kirja" (Sammakko 2012), missä B toteen näyttää miten vahingollista vapaan ja älykkään ihmisen (jota kaikki eivät ole...) mielikuvitukselle on ottaa tosi todesta. Kirjan turkulaiskustantaja Seppo Lahtiselle voi syystä nostaa hattua siitä, että kustantamo jaksaa ylläpitää Markku Innon hengessä edelleenkin laadukkaan undegroundin lippua korkealla, sillä juuri sitä myös Burroughsin "Koulutukseni - Unien kirja" kokonaisuudessaan on; korkealuokkaista älyllisesteettistä harmaiden aivosolujen vauhtiin panija siitä huolimatta, että se paikka paikoin tuntuu siellä täällä hieman testamentin tapaan opettavan meitä jäljessä kärsiviä cocteaulaisia kauhukakaroita.

Nostetaan peukkuja ylös turkulaisundegroundille, joka Suomessa on jo käsite, ja joka alkaa kommenttina beat-sukupolvelle Jarkko laineen upeassa runokokoelmassa "Muovinen Buddha 1967". Siihen kuuluu myös runomaailman Henry Chinaski eli Bukowskin alter egolla ratsastava, alun perin pohjoiskarjalalainen runoilija performanssitaitelija Tapani Kinnunen ellei sitten ole jo lapsia saaneena hieman rauhoittunut. Sammakon linja on pitänyt hyvin ensimmäisestä lähtien kirjasta, joka oli Charles Bukowskin Päivät karkaavat kuin villit hevoset yli vuorten. Marraskuusta Sammakolta tulee toinen uniaiheinen laatukirja, André Breton: "Unen hiekkarannoilla - valitut runot", joka kannattaa hankkia jo siksikin, että Breton on korkealuokkainen kirjailija, mutta hänen tuotantoaan on käännetty valitettavan vähän suomeksi. Burroughsin kirjan kommentit kuolleille kavereilleen kirjassa tekee nostalgiseksi siksi, että hän eli vanhimmaksi kuuluisasta beat-sukupolven kahdesta muusta nimekkäästä tähdestä, Huuto-runolla New Yorkin hipsterit vuonna 1959 noituneesta Allen Gingsbergista ja sukupolviromaani On The Roudin kirjoittaneesta Jack Keruacista.

"Homohomeerinen" Burroughs ei jätä lukijaansa kylmäksi tässäkään kirjassa totuttuun tyyliinsä, mikä alkoi Nistillä vuonna 1953 ja jatkui Alastomaan lounaaseen vuonna 1959. Hänen tyylinsä on omintakeista ja kielensä kuin katujen lsd-sinfoniaa ryyditettynä unenomaisilla hallusinaatioilla, väkivallalla ja suorasukaisella homoseksillä - siksi myös monen homokirjailijan kaukainen esikuva ja hänen kirjansa kuuluvat pakolliseen lukulistaan kautta maailman. Yksi esimerkki B:n tyylin jalostumisesta ja suuresta vaikutuksesta amerikkalaiseen homokirjallisuuteen, on Dennis Cooperin Try-kirja. Kirjan takakansi mainostaa, että jonakin toisena aikana, ja toisessa maassa, ystävät ja fanit levittäisivät Dennis Cooperin kirjoja salaisesti kädestä käteen piraattipainoksina. Kirjailija itse olisi hengenvaarassa, tai ehkä hänet vain passitettaisiin mielisairaalaan, kuten De Sade, johon häntä on verrattu (New York Times Book Review). Lue tämä kirja tyhjin vatsoin, ja vaikka haluaisitkin, et pysty enää laskemaan sitä käsistäsi (Cleveland Free Times).

Try on harvinaista "HomohardCorea". Kirjan päähenkilö, Ziggy, on komea kalifornialainen teinipoika, nyt jo eronneen perverssin homopariskunnan ottolapsi. Ziggyn lyhyt elämä on ollut yhtä raiskausta, pahoinpitelyä ja lapsipornokotivideoiden tähteyttä. Rakkaudennälkäisen pojan kaikki ihmissuhteet ovat brutaalin seksuaalisia. Himo, huumeet, väkivalta, hyväksikäyttö, ja kuolema ympäröivät häntä kaikkialla. Herkkää Ziggyä pitää pystyssä vain syvä rakkaus parhaaseen kaveriin, heroiininarkkari Calhouniin, ja Husker Dun biiseihin. Tässä täysin vääristyneessä ja absurdissa kauhugalleriassa hän yrittää sinnikkäästi löytää oman minuutensa ja selviytyä. Helppoa se ei ole. Eikä loppu ole kaunista luettavaa. Kirja alkaa enteellisellä Robert Bressonin lainauksella, joka sopii hyvin myös kirjan motoksi: " Tärkeätä ei ole se, mitä ihmiset paljastavat minulle, vaan se, mitä he salaavat, ja ennen kaikkea se, mitä he eivät epäile itsessään olevankaan." Näin Dennis Cooper varoittaa heti aluksi lukijaa lankeamasta tuomitsevan moralistin rooliin takakannen luettuaan. Kirja ei ole tarkoitettu jokapojan luettavaksi. Sillä sen sisältämä tavara voi olla väärissä käsissä räjähtävää dynamiittia. Vaikka Try on raju ja rujo kuvaus ahdistavan seksuaalisen hyväksikäytön vastenmielisestä maailmasta, niin että lukijan tekisi mieli hypätä heti ensimmäisen sivun jälkeen kirjan sivuille lyömään turpaan näitä sairaita ja vastenmielisiä pervosetiä, niin todellisuudessa kirja on herkän pojan kaunis selviytymistarina, jossa hänellä on varjeltavanaan oma sisäinen salaisuutensa.

Silti Try ei ole kirjallisesti esikuvaansa B:tä lähellä. Vuonna 2015 Sammakko julkaisi englanniksi jo vuonna 1970 ilmestyneen Hurjat pojat. Kirjasta kattavan esittelyn ja arvion Turun Sanomissa 26.7.2015 kirjoittanut Matti Komulaisen mielestä jälki toi mieleen Burroughsin aiemman leikkaa ja liimaa -periodin. Samaa tekniikkaa Komulaisen mielestä Burroughs käytti läpi teoksen. Myös tämän kirjan vaikutus näkyy Dennis Cooperin teksteissä. Mutta niistä puuttuu B:n surrealistinen älyllisyys ja kaiken verhoava eksistentiaalinen salaperäisyys:

"Ziggy, on komea kalifornialainen teinipoika, nyt jo eronneen perverssin homopariskunnan ottolapsi. Ziggyn lyhyt elämä on ollut yhtä raiskausta, pahoinpitelyä ja lapsipornokotivideoiden tähteyttä. Rakkaudennälkäisen pojan kaikki ihmissuhteet ovat brutaalin seksuaalisia. Himo, huumeet, väkivalta, hyväksikäyttö, ja kuolema ympäröivät häntä kaikkialla. Herkkää Ziggyä pitää pystyssä vain syvä rakkaus parhaaseen kaveriin, heroiininarkkari Calhouniin, ja Husker Dun biiseihin. Ziggy on levällään vuoteessa kasaamassa omaa lehteään, jonka nimi on "I APOLOGIZE" -lehti seksuaalisen hyväksikäytön uhreille. Lehteä on myyty muutama kappale paikallisessa levykaupassa, jossa Ziggyn paras ystävä on töissä. Parhaillaan hän kokoaa jo lehden kahdettakymmenettä numeroa. Hän on juuri laittamassa lehteen omakuvaansa, joka on otettu polaroidilla. Ziggy on siinä ilman paitaa, lyhyiksi leikatuissa farkuissa, pää käännettynä. Hän huomaa olevansa aika komea jätkä:" Kroppa samanlainen kuin noin kuuskytprossalla koulun kundeista. Ehkä hän nussisi itseään, jos olisi varma homoudestaan. Mutta hänen makunsa miesten suhteen on pahamaineisen alkeellinen."

Ziggy voisi olla jonkun irvileukatoimittajan antitekele vastustaakseen anarkistisesti kaikkea ei-mukavaa, säntillistä, selkeää ja määrilevää typeryyttä. Sen sijaan skandaalimaista proosajournalismia muistuttavan Ziggy-tekstin vastapainona B ampuu kovilla Hurjissa pojissa. Hänellä ei ole mitään pakonomaista ulkoista turhuutta teksteissään. Hän vain on sanoissaan niin tiukasti kuin on, että jokaisella sanalla ja lauseella ON TODELLA MERKITYSTÄ, koska ne ovat hänelle se ilma, jota hän vapaasti sisäänsä hengittää eikä vain tottumuksesta ja tavasta automaattisesti tapahtuva nöyristely asioiden edessä, joita ohjaavat säännöt NIIN KUIN NIIDEN PITÄISI OLLA. Hän ei tee eroa elämän ja unen välille. Hänelle ne ovat yhtä samaa sirkusta, joka pyörii hänen itsensä ympärillä yötä päivää kunnes hän kuolee - siitä kuoleman Thanatoksen flirttailu, eihän se ole vaarallista kun sitä ei ole hän tuntuu sanovan. B on hurja. Esimerkiksi Hurjissa pojissa Komulaisen mukaan kultakuumeen Alaskaan sijoittuva Frisco Kid käynnistyy länkkärinovellina mutta karkaa pian välähdysmäisten aistihavaintojen katkomaksi homopornoksi:

"Avaustarina Tío Mate hymyilee, on kuin Pier Paolo Pasolinin visioima western-elokuva tai ylilyöntien vuoksi pois saksittu johdantojakso Orson Wellesin Pahan kosketukseen. Kamera leijuu taivaalla korppikotkana ja poimii tarkasteluun Mexico Cityn näkymiä. Henkilögalleria on karnevalistinen homoista ja parittajista huumediilereihin ja tappajaan, joka haluaa vielä yhden merkinnän omaan lahtaustiliinsä. Le Gran Luxe puolestaan tuo mieleen Trimalkion pidot. Kuten antiikin aikainen, kaikilla mittapuilla kohtuuttoman mässäilyn satiiri, myös Burroughsin versio parempien piirien bakkanaaleista lyö överiksi kaikesta aiemmasta kerrotusta. Elokuvateema jatkuu myöhemmissä teksteissä - samoin lähestymistapa. Kamera ulkopuolisena tarkkailijana vaihtuu välillä subjektiiviseksi osallistujaksi, harhainen liukuma aistihavainnoista unen- ja houreen maailmoihin taas kelautuu aina alkuun toistuakseen kuin painajainen. Lähestymistapa häivyttää kerronnasta tapahtumien järjenmukaisen jatkumon. Ollaan lähitulevaisuuden Marrakeshissa tai menneisyyden amerikkalaisessa eliittikoulussa, todellisuus pirstotaan sirpaleiksi."

Burroughsin kieli on beatille uskollista tykittämistä mutta samalla kuin kohtaloaan pakenevan kuolemanunta. Hänen suorasukainen tyylinsä ja sanojen merkitysten sivuuttaminen omassa tulkinnassaan on viehättävää. Kun lavalla on yksi ainoa riski, sen takana harmaa nainen, jolla on galaksisen välisen byrokraatin kylmät vahvankelmeät kasvot, tietää pitkään valmiiden merkitysten ummehtuneessa maailmassa hortoillut tulleensa kotiin, huolimatta siitä, että kaiken tämän olemme jo aikaisemmin nähneet ja kokeneet. Burroughsin merkitys on siinä, että hän oli yksi niitä muurinmurtajia, jotka menivät ryskyen sisään siitä, mistä ei olisi saanut. B:n sanat ja tyyli ovat unen logiikalla kerrottuna sattumuksia, muistoja ja ajatelmia jostain mikä on jossain mielessä saattanut olla olemassa häivähdyksenä hänen pitkän elämänsä aikana joko aikomuksena tai aavistuksena. tai ainakin siltä tuntuu, kun lukee hänen tekstejään erityisesti tässä kirjassa. B:ssä itsessään on sen verran seikkailuun kannustavaa sekopoltsista absurdismia, ettei mikään hän olemisensa muoto unissa ja näissä aavistuksenomaisissa olotiloissa ole pelottavan pysyvää, vaan lähinnä jotain painajaisen tavoin ohilipuvaa ja meidät heti sen luettuamme rauhaan jättävää.

Saivartelu, pikkumaisuus ja keskinkertainen mitättömyys ovat sanoja, jotka eivät sovi B:n ehdotonta antisankaruutta vaativaan groteskiin maailmaan, missä mikään ei tapahdu niin kuin kiltit koulutytöt sen kirjoittavat kympin kouluaineissaan ennen siirtymistään informaation ylipapeiksi medioihin arvottamaan kaikkea sitä, mistä meidän ei tulisi kuulla sanaakaan oman järkemme ja mielenrauhamme tähde, sillä maailma ei ole/voi olla rauhan ja armeliaisuuden tyyssijä, kun lapsia murhataan kehtoihin raamatusta lähtien "historiallisesti tärkeinä tapahtumina" ymmärtämättä kunnolla, mitä Wittgenstein tarkoitti avaamalla solmuja tunnustaessaan ettei ihan kaikkea kukaan saanut sisimmistään, ei edes hän irti puhtaasti sellaisena kun salaiset halut ja toiveemme niitä siellä jossain syvällä ryydittivät. Wittgenstein viitoitti tietä juuri B:n kaltaisille ihmettelijöille olla mahdollisimman rehellisiä siinä peruskysymyksessä, että hänen ajatuksensa tulivat harvoin maailmaan silpoutumattomina, ja että jokin osa niistä vääntyy synnytyksessä tai murtuu irti. Tai ajatus on kokonaan keskonen & sanakielessä elinkelvoton. Ja sitten maailmaan tuli pieni lausesikiö, jolta puuttuivat vielä tärkeämmät raajat. Mutta molempia kylläkin paljon, sanoi W ja kirjoitti B.

B on lyyrinen realisti kertoessaan sekavista ja ahdistavista unistaan vapauttaakseen meidät eräänlaisena esikatselijana tuntemasta suurta hämmennystä omien vastaavien kanssa. B.lle ne ovat koiruuksia vailla koiran päätä ja mahdollisimman kaukana ymmärrettävyyksistä ollakseen aitoja. B ikään kuin ohjaa oman elämänsä niin, että se on yksi suuri uni, mistä ei ota selvää milloin houreet loppuvat ja haureet alkavat. Hän menee ulos ikkunasta osallistuakseen esitykseen, jonka mainostaulun hän on nähnyt, ja joku kertoo hänelle ettei esityksen aika ole vielä. Nyt näytetään toista esitystä. Hän unohtaa sen nimen ja pelkää, että herää vuoteessaan Lawrencessa ja tajuaa, että uni harmaasta tyhjästä kaupungista on todellisempi kuin hänen tylsä elämänsä Lawrencessa. Tässä koko jutun juoni. Hän tunnustaa elävänsä sumussa ja inhoavansa itseään ja kaikkea sitä mitä hän edessään näkee. Hän kaipaa kuolemaa, johon uni on vain pitkä käytävä, sillä emme koskaan tiedä heräämmekö unestamme. B ei halua. Hän haluaa olla B sumussa, jota uneksi iltaisin kutsuu ja huumeiksi päivisin. Siksi ne ovat jatkuvasti kiinnostavia. Jo alkusivulta huomamaamme erään tällaisen uneksijan näyttävän siltä, kun voisi survoa rikotun lasin jonkun toisen unen näkijän suuhun, ellei olisi B:n mielestä kuohittu uros New Yorkerin sarjakuvassa. Mikä mestarillinen tapa yhdistää montaa eri aikatasoa ja kokemusta - oma lapsuutta ja preesensiä sekä minää itsessään, että itsenään toisiinsa välähdyksenomaisesti härnäämällä ja syyttämällä olematonta olemisesta kuin pyssy homohuoran likaisessa ja paljon käytetyssä perseessä, missä ei lue Tony Halmeen kuuluisaksi tekemää slogania "EXIT ONLY".

"Olenko minä muukalainen?", hän kysyy itseltään ja katsoo itseään muistojen, harhojen ja toiveiden läpi kykenemättä antamaan täydellistä vastausta iltahämyn sumussa, millä ei ole mitään tekemistä kellonaikojen kanssa. Kyllä hän on muukalainen lukija vastaan. Hän kokee itsensä vieraaksi elämässä, missä unet ovat ainoa pakotie hulluudesta ja tylsyydestä. B tässäkin kirjassa käy jatkuvaa vuoropuhelua oman itsensä ja elämänsä kuviteltujen sekä todennäköisten tapahtumien kanssa poliittisesti perverssissä performanssissa kollektiivisessa illuusiossa nimeltään Amerikka aina maahan hyökkääviä marsilaisia myöten huumeharhoissaan, ihan kuten gonzojournalismin isä Hunter S. Thompson, ja se puuduttaa hieman lukijaa, joka saattaa kaivata selkeä tarinankerrontaa ja siinäkin selkeämpää loogisuutta, koska ei ole tottunut poimimaan helmiä epäsymmetrisestä fragmentaarisuudesta. Joskus hän onnistuukin siinä, kuten tarinassa naisesta, joka avasi purkin kotona säilöttyjä papuja:" Pani yhden pavun suuhunsa, sylkäisi sen pois huuhdellen suunsa suuvedellä. Hän kuoli kolme päivää myöhemmin ruokamyrkytykseen." Mutta on hän myös ovela ja osaa juoksuttaa meitä runoratsun päällä harhaan, kuten tarinassa papista Hampurissa polttamassa oopiumia: "Mukulakivikuja, jolla on hevosenlantaa. Päätepysäkki, odottamassa Pyhän Patrikin erikoisvuoroa takaisin kaupunkiin".

B:n kerronta on tiivistä. Sanat yksinkertaisia ja lauseet tiiviitä monimerkityksellisyydessään. Juuri siksi amerikkalainen kirjallisuus on alansa parhainta ja aina yhtä rohkeaa ja syvälle itse kielen sekä kokemuksen merkitykseen pureutuvaa. Rivi riviltä, lyönti lyönniltä (Raymond Carverin kuuluisan runoteoksen suomennoksen nimi) amerikkalaiset kirjailijat pureutuvat raakarealistisesti sisimpäämme avaten sen tekopyhän kuoren B:n tapaan. Siitä kiitos heille ja B:lle, joka myös osaa ja jaksaa muistuttaa kuilusta: "Maanjäristys New York Cityssä. Brion oli täällä. "Jumissa New Yorkissa Villagen elukoitten alla. Pillipiipari veti taivaan alas." Pystyn lukemaan vihollisteni ajatukset tv:stä. Mielistelevät, valehtelevat kasvot kuten Larry Speakesilla, Valkoisen talon tiedottajalla. Valkoinen talo, Valkoiset valheet."

Kirja on kirjoitettu Neuvostoliiton romahtamisen aikoihin 90-luvun alussa uudenlaisen rakenteellisen jäykkyyden ja rasistisen fasismin nousua, mutta sopii hyvin myös kuvaamaan nykypäivän rajua antihumanistista äärioikeiston kovaäänistä esiinmarssia niin Suomessa kuin erityisesti Amerikoissa. B toteaa jo silloin terävänäköisesti totuuden olevan, että Homo Sap on jakaantumassa alalajeihin: 023 ennustaa, että tämä eriytymissuuntaus tulee jatkumaan ja voimistumaan ja heijastumaan perustaviin biologisiin eroihin ennemmin kuin myöhemmin: "Johtajat, jotka erillään kaikista älykkäistä ja huomiokykyisistä havainnoijista, menettävät kontrollin. Heidän tekemillään liikkeillä, konvergenssilla ja sopimuksilla on yhä vähemmän tekemistä todellisten tapahtumien kanssa. Näin on jo käynyt Venäjällä. Jälleen yksi suuntaus, joka jatkuu ja laajenee maantieteellisesti. Väkivaltaisista fanaatikoista tulee yhä eläimellisempiä, he degeneroituvat kammottaviksi ilkeiden, sulottomien paviaanien alalajeiksi." Voisiko sen paremmin sanoa. Tasan kahden viikon päästä näemme (Venäjällä olemme jo nähneet) kumpi voittaa: hyvä vai paha.