EXTRANA: Tässä on otetta - Painkiller ruotsalaisittain!

Teksti Harald Olausen

"Balkanin alueelta Ruotsiin muuttanut Dijana on eläkkeellä siivoojan työstään ja hyvin ylpeä äiti. Hänen aikuinen tyttärensä Andrea antaa itsestään kuvan menestyneenä taiteilijana, mutta tosiasiassa hän on rahaton ja asuu yhä äitinsä luona. Dijana sairastaa fibromyalgiaa. Kun julkinen terveydenhoito ei pysty hoitamaan hänen kroonista kipuaan, Andrea päättää auttaa äitiään." Kerrankin televisiosta (muistutan etten katso muuta kuin Ylen kanavia) tulee hauskalla tavalla itseironinen ohjelma Painkiller (2024) yhteiskuntasatiiri taidehemppailumaailman tyhjyydestä samaan aikaan, kun Suomen televisio tyytyy taidehemppailurealitysarjoissaan, kuten uutuudessa Teatterikorkeakoulu (2024), kiillottamaan kuvitelmaa hyveellisestä ihmisestä moninaisuuden kuplan luomassa yhteiskunnallisen herkkähipiäisyyden maksetussa kategoriassa.

Mediat ovat luoneet pinnallisesta ajattelusta oman itsenäisen periaatteensa, joka sulkee epäilyn ja älyn katsomisen sekä itse sanoman ulkopuolelle. Juuri siksi päinvastoin tekevä Painkillerin idea itsessään on jo mainio satiirin aiheeksi. Ruotsi pursuaa kertomattomia tarinoita erilaisten ryhmien ja todellisuuksien välisistä kommunikaatio-ongelmista, ihan kuten lässyttävässä ja kaikki huolet itseensä imeneessä nykytaiteessakin, josta on tullut osa sopeuttavaa yhteiskuntakoneistoa, kun kaikki yksilön vaikeudet yritetään sanoittaa saman yhtenäisen sanaston alle ja estää kritiikki. Auktoriteetti tekee mielipiteestä mystisen kiihottavan. Mutta jatkuvasti käytettynä tylsistyttää sanoman ja korruptoi sisällön. Tätä vastaan pitäisi sotia "ajattelun hajamielisyyden" puolesta. Suomi kaipaisi kipeästi avoimen rohkeita ja älyllisesti röyhkeitä Erno Paasilinnan tapaisia rohkelikkoja.

Sellaisia, jotka viljelisivät rehellistä ironiaa, kuten Filmihullun aina yhtä teräväsanainen päätoimittaja ja elokuvakirjailija Lauri Timonen, joka kirjoitti tänään ilmestyneen Filmihullun numeron 4/2024 pääkirjoituksessa oivallisen vastakirjoituksen nykymenon tylsyystyydytykselle: "Filmihullu on "pölyisyydessäänkin tärkeä" kirjoitettiin kalankääreeksi ahtaassa, journalistisen sielunsa jo vuosia sitten some-syltylle, klikkiotsikoille, suurille ulostustottumuskiertokyselyille (20.5.2023), pop-taivaan päiväperhoille ja matalimman mahdollisen aivokapasiteetin omaavien teiniääliöiden häpeämättömälle nuoleskelulle myyneessä kroonisesti selkärangattomassa Helsingin Sanomissa 6.heinäkuuta 2024." Tässä on Painkillerin tapaan otetta, sillä tällaisen sanominen vaatii paljon rohkeutta; kyse on oikeassa olemisen monopolin vastustamisesta, mikä Suomessa on liian harvinaista herkkua.

Aiemmin totuuden imi ja omi kaikkivaltias kirkko ja myöhemmin puolueet, nykyisin mediat. Eri mieltä olevat ovat tuhoon tuomittuja eri asteen syrjäytyneitä, jotka kulkevat pää painuksissa julkisesta häpeästä kohti tuhoaan hyväksyen itse aiheutetun surkean kohtalonsa. Tärkeintä on se, ettei hän pelkää mitään eikä hyväksy Timosen lailla ulkopuolisten rajoittavia määritelmiä ja määräyksiä. Painkillerin hauskuus piilee omaan pesään kusemisessa. Me emme huomaa sitä vasta, kun sanat eivät enää vastaa sisäistä tunnetta. Painkillerissä se on kipu. Taide on keksittyä kokemuksen jäljitelmää, ei paljon muuta. Se saa merkityksensä vasta huomiossamme. Ja siksi taide ei olekaan mitään sen kummallisempaa kuin mikä tahansa muu kokemus, joka menee yhtä nopeasti jälkiä jättämättä ohitsemme ja ylitse, kuin sarjassa aamupaskaa vääntävä pääosanesittäjäkin naama nutturalla.

Painkiller näyttää todeksi sen, ettei taide pelasta - yksi nykyväittämistä, jolla ei ole tosielämässä pohjaa. Pääosanesittäjä-äidin hahmossa elämän tyhjyys paistaa läpi kasvottomassa lähiössä Göteborgissa, jonka kerran rakensivat pääosanesittäjien lähisukulaiset tahkoamaan rahaa vientiteollisuudelle, ja jotka ovat nyt yhteiskunnan turha ja unohdettu osa kuka kuolleena, kuka missäkin rotankolossa kuolemassa. Painkiller on satiiri yhteiskunnallisten ristiriitojen sovittamattomuudesta ja aivot räjäyttävästä kakofoniasta. Kysymys on tuskasta, jonka jokainen ihminen kokee konfliktina hyssyttelevän valtakoneiston lakaistessa ristiriidat maton alle piiloon häiritsemästä. Mitä jää jäljelle, kum KIPU eivätkä kipulääkkeet auta elämässä mikä on kovalla työllä hankittu?

Tämä ikuisuusongelma synnyttää suustaan vihaa työntävän trumpistisen myrkkypilven ihmisen sekä eri todellisuuksien välille. Emme voi koskaan parantua tästä. Kipu hallitsee elämäämme, jos valitsemme yrittämisen. Elämä on kovalla hinnalla lunastettu. Ja koska Aristoteleen mukaan matkimme sujuvammin luonteita ja toimintaa, me apinoimme pelureina ja pelkureina kaiken mahdollisen itsepuolustukseksi, jotta selviytyisimme, ihan kuten sarjassakin. Kaikki on kuvitelmaa ja sosiaalista konstruktiota, jotka voivat muuttua sormennäpäytyksestä mihin suuntaan tahansa meistä riippumatta. KIPU on se hinta, minkä maksamme tyhjistä unelmistamme. Kreikkalaiset kutsuisivat tätä ihmisen kohtaloksi. Lopullinen kohtalomme on onneton ja julma: kuolema! 

Äiiti sanoo kuunnellessaan vanhaa itävaltalaislaulua "Tämän itkettäneen aina". Tyttären mielestä biisi on kamala "Itävaltalaisen laulajan imelä iskelmä etelänmaalaisista vierastyöläisistä". Sanat kertovat miehestä, joka poikkeaa kotimatkalla majataloon. Äidin mielestä laulu tulee sydämestä. Se on hänelle kaunis muisto. Pöydissä istui tummia, ruskeasilmäisiä miehiä ja musiikki soi. He kutsuivat laulajan juomaan kanssaan. Iskelmä on äidille nostalginen ei siirappinen, kuten tyttärelle. "Kreikkalainen viini on kuin veri Maan poven. Ota lasillinen. Koti-ikävä minut valtaa taas tässä kaupungissa, jossa olen aina muukalainen ja ulkopuolinen. He toistelivat, että vielä joskus paluuhetki koittaisi. Ja säästöt omaan kotiin riittävät. On elä täällä pian muisto vain…"