Filmihullu 5 | 2021

Sisältö

Pääkirjoitus
Lauri Timonen

Veistospuistoja, irtoraajoja ja epifanioita - elokuvapatsaiden lyhyt historia
Lauri Timonen

Lingua morta - veistosmotiivit Hitchcockin elokuvissa
Ilpo Hirvonen

Sulavia siirtymiä, rohkeita detaljeja
Olaf Möller

Andrei Kontšalovskin Synti
Mia Öhman

Wajdan Marmorimies ja poliittiset patsaat
Harald Olausen

Andrej Wajdan elokuva Marmorimies (1976) on Dennis Hopperin elokuvan The Last Movie (1971) tapaan elokuva elokuvantekemisestä. Molemmissa myös näytetään, miten ihminen joutuu hyväksymään vallanpitäjien tarinoilla pyhitetyn moraalitradition valmiiksi annettuna ilman sen kummempia kyseenalaistamisia. Kumpaakin sitoo toisiinsa - erilainen - unelma vapaudesta. Wajdan elokuvalla on laajempia merkityksiä vielä jälkikäteen sen sisältämän terävän yksilö- ja yhteiskuntakriittisen otteensa ansiosta. Mutta ei Hopperin elokuvakaan ole täysin vailla ansioita, sillä elokuvasta näemme, miten historia on koko ajan jatkuvaa ihmisten muuttumista. Molemmista elokuvista paistaa läpi myös se sama naiivi "tahdon vapauden postulaatin ongelma", mikä ilmenee Marxin filosofiassa ihmiskuntaa sortavien rakenteiden enemmin tai myöhemmin romahtamiseen uskomisessa, ja minkä jälkeen "ihminen voi toteuttaa olemuksensa kaikessa rikkaudessaan"-ajattelussa. 

Wajdan Marmorimies on kertomus siitä, kuinka vaikeaa ja mahdotonta se on ollut pysähtyneisyyden ajan Puolassa. Kun otetaan tämä huomioon, niin elokuva on äärimmäisen rohkea kuvatessaan näitä vaikeuksia kuten ennakkosensuuria ja ottaessaan kantaa autoritaarista hallintoa vastaan. Wajda oli tehnyt käsikirjoituksensa jo kauan aiemmin kyseiseen elokuvaan, mutta kuvauslupien ja byrokratian hoitaminen oli hankalaa pysähtyneisyyden ajan Puolassa, jota hallitsi Breznevin ystävä Edward Gierek. Elokuvan musiikki, ja harmaat sävyt hallitsevat ja korostavat tätä pysähtyneisyyttä. Miksi sitten Wajdan Marmorimies on merkittävämpi taideteos kuin Hopperin The Last Movie?? Siksi, että se on eräänlainen "kontigenttinen (tarkoitetaan yleisesti asiantilaa, joka on mahdollinen, muttei välttämätön)" metatarina elokuvantekemisestä, minkä luonnetta voi luonnehtia etukäteen sovituksi tai totutuksi perspektiiviksi nykyisyyden suhteesta menneisyyteen silloin, kun yksilö kokee joutuneensa vastavuoroisuudessa tappiolle valhekategoriassa, kahden valheen - "ekivookin" eli kaksimielisyyden ja organisoidun valheen - epämääräisyydessä, missä asia esitetään tahallisesti niin hämärästi, ettei oikein kukaan tiedä mitä se tarkoittaa - organisoidussa valheessa vallanpitäjät määräävät, että asioiden nykytilasta, ja aivan erityisesti menneisyydestä, saa puhua vain kanonisoidulla tavalla.

Wajdan Marmorimiehen sisältämät pinnanalaiset merkitykset voi tunnistaa vasta, kun ne näyttäytyvät kontingentissa väläyksessä - todellisuudessa, joka irtoaa symmetrisistä ja yksitoikkoisista kulisseista; silloin todellisuus on kaikkea muuta kuin ennustettava ja koko ajan muuttumattoman samanlainen; asiat eivät ole välttämättömiä tai väistämättömiä, vaan voivat olla myös ajateltavissa tai tehtävissä toisin - eikä näin ollen oikein voi olla jyrkän kaksijakoinen vaan sen on oltava kerrostunut. Taustalla kummittelee epäonnistunut kuvitelma "uudesta ihmisestä". Neuvostopedagogi Makarenkon laumasieluisuusopit eivät istuneet puolalaiseen synkkään katolilaiseen mieleen, vaikka Marx muistutti, että kouluttajiakin piti kouluttaa ennakoimalla uuden ihmisen ongelmatiikan; ihmisen uudestisyntyminen oli vaikeaa, ellei peräti mahdotonta, sillä sen toteutumista estivät vakiintuneet edut ja luokkaitsekkyys. Marmorimies on poliittisesti mädän ruumiin avaus ja erään epäonnistuneen yhteiskunnallisen kokeilun loppusuoran kuvaus.

Wajda sohaisee elokuvallaan menneisyyden kihisevää ampiaispesää. Kun Marmorimiestä katsoo tarkemmin, alkaa automaattisesti etsiä pakotienä paikalleen jumiutumisesta uutta perspektiiviä, mikä erottaisi tai vapauttaisi meidät siitä ehdollisuudesta ja sidonnaisuudesta, jolla taustaoletusten muutoksia reflektoimatta selitetään, mitä me olemme, ajattelemme ja teemme. Wajdan Marmorimies onkin eräänlainen pakon välttämättömyyksien moraliteetti todistaessaan itsensä Immanuel Kantin kanssa suukopuun joutuneen ranskalaisfilosofi Benjamin Constantin tavoin totuuden kertomisen olevan kyllä velvollisuus, mutta velvollisuutta ei voinut olla ilman oikeutta, ja missä ei ollut oikeutta, siellä ei ollut velvollisuuttakaan ja kaikkien oli lupa valehdella.

Elokuva kertoo kandityötään tekevästä nuoresta elokuva-alan opiskelijasta, Agnieszka Hollandista, joka on valinnut näyttötyönsä aiheeksi 1950-luvun sosialistiset työnsankarit. Se kertoo myös Agnieszkan työn aiheesta, muurari Mateusz Birkutista, jonka tarinaa Agnieszka jäljittää kuvaamassaan dokumentissa. Birkut on ollut juhlittu sankarimuurari; hän on tehnyt suunnattoman ennätyksen johtamansa työläistiimin muuratessa yhden työvuoron aikana yli 30,000 tiiltä heidän rakentaessaan Krakovan suurta lähiökaupunkia, Nowa Hutaa. Tämän ansiosta hänestä tuli juhlittu työnsankari, jonka kasvot ikuistettiin jykeviin valkoisiin marmoripatsaisiin ja hänestä tuli Puolan sosialismin elävä ihmispatsas. Tästä elokuvan nimi, Marmorimies. Sittemmin Birkut on kadonnut julkisuudesta, kuin myös häntä kuvaavat poliittiset patsaat.

Elokuvallisia muotokuvia
Antti Ojala

Arkkitehdin helvetti
Joonas Nykänen

Tuntematon lempeys: Heinosuke Goshon elokuvat
Topi E. Timonen

Kari Nissinen - cineasti ja perhostutkija 1941-2021
Pertti Maisala

Godard 40. keskustelu
Sampsa Laurinen

Festivaalit
Joonas Nykänen, Olaf Möller

Kirjat
Ilpo Hirvonen, Tuomo Marttila

Levyt
Alex Day

Ensi-illat
koonnut Timo Malmi

Vieraskynä
Jyrki Lehtola

Vuoden viides numero jatkaa "elokuva ja muut taiteet" -teemasarjaa kuvanveiston valkokangasmerkityksiä ja -vaiheita tarkastellen. Historian, myyttihahmojen, komedian, kauhun ja korkeaotsaisen art house -haahuilun kautta - veistospuistojen, torsojen, pölyn ja epifanioiden lävitse - edetään Alfred Hitchcockin huimaaville kielekkeille, Andrzej Wajdan poliittisiin patsaisiin, Emmanuellen tekijänä paremmin muistetun Just Jaeckinin rinnakkaisuralle ja Peter Greenawayn museaalisissa puitteissa riutuvan arkkitehdin sisuskaluja kalvaviin vatsahappoihin. Omat esseensä saavat niin ikään Andrei Kontšalovskin ja Stanley Tuccin uudemmat elokuvamuotokuvat Michelangelosta ja Alberto Giacomettista.

Varsinaisen aiheen ohella perehdymme tuntemattoman japanilaismestari Heinosuke Goshon tuotantoon ja muistamme hiljan edesmennyttä cinefiili ja perhostutkija Kari Nissistä. Vähitellen kohti normaalia heräilevällä festivaalirintamalla vieraillaan Venetsiassa ja Espoossa, ja kirjapalstalla tutkitaan tekemättä jääneitä merkkiteoksia ja Quentin Tarantinon uusimman elokuvan romaanivariaatiota. Viritämme pitkästä aikaa henkiin myös levyarvostelupalstan (vai liekö kerta peräti ensimmäinen?) ja Alex Day käy läpi jo kymmenosaiseksi kasvanutta komeaa Suomalainen elokuvamusiikki -levysarjaa.

Ensi-illoissa päästään vihdoin arvioimaan muun muassa Juho Kuosmasen Cannes-triumfi Hytti nro 6:tta ja viimeiset hervottomat madonluvut tarjoilee kaikkien aikojen riemastuttavimman vieraskynätykityksen muodossa "valtakunnan julmin sanankäyttäjä" Jyrki Lehtola.

-https://filmihullu.fi/filmihullu-5-2021/