Filosofiaa ja elokuvaa osa 3: American Beauty

Eero K.V. Suorsa

Ensin pari sanaa rakkaudesta, parahin lukija. Muutama vuosi sitten ilmestyneessä kirjassaan On Romantic Love: Simple truths about complex emotion (2014) Miamin yliopiston filosofian professori Berit Brogaard analysoi loistavasti romanttisen rakkauden olemusta. Tässä on syytä olla tarkkana: Brogaard kirjoittaa teoksessaan nimenomaan romanttisesta rakkaudesta, ei toverillisesta rakkaudesta (engl. Companiote love) tai pitkästä kiintymyssuhteesta nousevasta rakkaudesta (engl. Attachment love).

Brogaardin jo esipuheessaan tekemä erottelu on erittäin tärkeä, koska käsitteiden hämäryys häiritsee meitä enemmän kuin ehkä aavistamme kun puhumme rakkaudesta. Yksi ainoa sana, ja asiasta keskenään viestivien kesken vallitsee sekaannus. Asiaan liittyvät sekaannukset ovat kuitenkin olleet varsin sitkeitä halki länsimaisen kulttuurin; Wolfgang Amadeus Mozartin ooppera Figaron häät kertoo päähenkilöiden halusta löytää rakkaus mitä hupsuimmilla tavoilla, mutta jotka omassa arjessamme näyttäisivät varsin traagisilta.

Jatketaan vielä hieman rakkaudesta, parahin lukija, koska vakavista asioista puhuttaessa on syytä olla perusteellinen, jotta väärinkäsitysten riski olisi ainakin minimoitavissa, jos ei täysin vältettävissä. Mistä siis puhumme, kun puhumme rakkaudesta, "dirty realismin" isän Raymond Carverin novellikokoelman nimeä mukaillen? Niin paljon kuin puhumme ja pohdimme rakkautta (ja usein sillä voimalla, mikä nousee Brogaardin mukaan ahdistuksesta), emme uhraa sen käsitteelliselle analyysille juuri hetkeäkään aikaa, mikä puolestaan voisi vapauttaa oloamme siihen liittyvän ahdistuksen suhteen. Emme voi lähestyä rakkautta pelkkänä tunteena; Brogaard huomauttaakin että mikäli rakkaus olisi pelkkä tunne, sen kestävyydestä olisi turha puhua. Koska tunteita tulee ja menee päivässä niiden keskeinen piirre on väliaikaisuus; tällöin rakkauden olemus arkikielessämme kärsisi jos käsittäisimme sen pelkkänä tunteena.

Brogaard toteaa, että jos kyseessä olisi pelkkä tunne, niin tällöin rakkaus olisi täydellistä juuri pikadeittien harrastajille. Thats it, olen rakastunut sinuun 50 minuuttia ja sitten touhu on ohitse. Vaikka avioerojen määrä on korkea, tuskin tähän ovat syynä suorasukaiset tunnustukset rakkauden pikaisesta loppumisesta. Joten on selvää, että kun puhumme rakkaudesta emme puhu pelkästä tunteesta, vaan laajemmasta asiasta kuin pelkästä tunteesta. Tästä huolimatta rakkaudesta puhutaan usein pelkkänä tunteena.

Rakkauden täydellistä puuttumista, tai rakkaudettomuutta, kuvaa sen sijaan täydellisesti Sam Mendesin klassikkoelokuva American Beauty (1999). Vaikka elokuva on moderni klassikko, niin se ei ole suinkaan ainutlaatuinen: kulttuurintutkija Sally Rowena Muntin artikkelissaan A Queer Undertaking: Anxiety and reparation in the HBO television drama series Six Feet Under (2006) esittämän analyysin mukaan American Beautyssa kuvattu rakkauden, kauneuden ja vapauden etsintä on tyypillistä amerikkalaisen keskiluokan kriisin kuvauksille, mitä heijastelevat myös monen monituiset itsensä kehittämisoppaat joita ryhtyi putkahtelemaan kirjallisuusmarkkinoille kuin sieniä sateella 1980-luvun lopulla.

Ajan henkeä ei ole tietenkään syytä sivuuttaa, mutta reduktionismikaan ei aina toimi. Muntin tulema on oikeastaan kylmän tyly: hänen mukaansa vain heillä, joilla on tarpeeksi rahaa (a.k.a. keskiluokalla) on aikaa pohtia rakkautta, sen löytämistä ja elämänsä kehittämistä yleensä. Vaikka Muntin oivallus on hyvä (silloin kun ei ole leipää pöydässä ei ensimmäinen prioriteetti ole pohtia "kuinka voisin rakastaa paremmin?"), niin ei keskiluokka ole yhteiskunnan ainoa ryhmä joka kokee tunteita.

Tässä mielessä populaarikulttuurin tarjonta on viimeisten 20 vuoden aikana parantunut huimasti, koska kuvaruuduilla nähdään yhä enenevissä määrin myös työväenluokkaisia ihmisiä suruineen ja murheineen, eikä pelkästään American Beautyn ylemmän keskiluokan kriisejä. Tosin, on tietenkin todettava että representaatioiden köyhyys ei korjaannu pelkästään tuottamalla representaatioita vaan panostamalla myös niiden tasoon (siis siihen, mistä ja miten ne kertovat), mutta se ei ole tämän tekstin aihe.

Elokuva kertoo Lester Burnhamista (Kevin Spacey) jonka elämä on kertakaikkisen tylsää: hän elää rakkaudettomassa avioliitossa vaimonsa Carolynin (Annette Bening) kanssa ja on tappavan tylsässä työssä mainostoimistossa. Kukaan ei ole onnellinen perheen ulkoisesti täydellisissä lavasteissa, kenties vähiten perheen 16-vuotias tytär Jane (Thora Birch). Elokuvassa kaikki on kuollutta, ja jopa tarinan kertojana toimiva Lester kertoo jo heti alkuun olevansa kuollut, ja tämän kertojan äänellä käymme lävitse hänen elämänsä viimeiset päivät ja kuolemaan johtaneet tapahtumat.

Ei ole oikeastaan yllätys, että Lester on kuollut, koska koko elokuvan ympäristö symboloi kuolemaa: vaikka Carolyn korostaa koomisesti miten perheen sohva on verhoiltu kauniisti kirjaillulla italialaisella silkillä, niin kodin yleisilme on harmaa, kuin hautaustoimistossa. Burnhamien naapurissa asuu autoritaarinen Fittsin perhe, jota kirjaimellisesti johtaa tyrannimainen isä, Frank (Chris Cooper). Fittsien poika Ricky (Wes Bentley) on kiinnostunut Janesta, ja tämä epätavallinen romanssi on eräs elokuvan alajuonteista. Elokuvan dramaattiset tapahtumat saavat starttinsa, kun Lester ihastuu tyttärensä ystävättäreen Angelaan (Mena Suvari), ja päättää muuttaa tylsän elämänsä. Tässä tapahtumaketjussa Carolyn kyllästyy Lesteriin, ja päättää omalta osaltaan muuttaa elämänsä. Lopputuloksena on tragedia, joka ei kuitenkaan katsojasta tunnu tragedialta, koska Lesterin kertojan ääni puhuu koko ajan kauneuden etsimisestä.

Niin, parahin lukija. Koko käsite, kauneus on päätynyt elokuvan nimeen asti, American Beauty. Kreikkalaisten määritelmissä, kuten Platonin ja Aristoteleen määritelmissä, kauneus, kállos, yhdistetään aina sellaisiin ominaisuuksiin ja attribuutteihin, joita itsessään ei voi nähdä, kuten hyvyyteen ja oikeamielisyyteen. Lester tuntuu olevan hukassa sen suhteen, mistä hän voisi kauneutta ja rakkautta löytää, koska hän ajaa koko elämänsä rajulle törmäyskurssille - ostaa Pontiac Firebirdin, irtisanoutuu työstään ja ryhtyy työläiseksi pikaruokaravintolaan ja tekee selväksi sekä vaimolleen että tyttärelleen, että perhe-Burnham on epäonnistunut. Vimma on oikea sana kuvaamaan tätä toimintaa. Mutta Lester ei ole ainoa joka toimii vimman vallassa - myös Carolyn haluaa elämäänsä jotain: rakkautta, ja pois ahdistavasta suhteesta Lesterin kanssa. Tämä tiivistyy Carolynin ääninauhoilta kuuntelemien itsensäkehittämisoppaiden sanomaan: "Kieltäydyn olemasta uhri.". Tämä muuttuu käytännöksi, kun Carolyn ryhtyy harrastamaan ammuntaa.

Ehkä sittenkin perheen tytär Jane on onnellisimmassa asemassa - hän tuntuu tietävän mitä haluaa, pois perheen normaaliuden kulisseista. Ironista kyllä, tätä kaikki muutkin elokuvan hahmot haluavat, mutta vain Jane ilmaisee tämän ääneen yhdessä Rickyn kanssa. Immanuel Kant ei olisi pitänyt American Beautyn sanomasta - Kantille tunteet olivat pelkkiä purkauksia ja häiriöitä moraalisille toimijoille, koska ne toimivat moraalilain ulkopuolella ja ulottumattomissa. Mutta, tässä on itseasiassa elokuvan vahva moraalinen sanoma: joskus on hyvä pyrkiä vapautumaan ahtaista laeista, jotka yrittävät määritellä sitä miten asioiden tulisi olla. Jane toteaakin, ettei hän halua olla normaali, vaikka kulissit on siihen rakennettu.

American Beauty ei ole turhaan klassikko - ihmisen pyrkimys löytää itsellään vapaus eksistentiaalisen ahdistuksen keskellä, mutta toisaalta sen myöntäminen ettei tätä vapautta ole välttämättä löydettävissä. Mutta pyrkimys tähän vapautumiseen on jalo ja kunnioitettava.