Filosofiaa ja elokuvaa osa IV

01.02.2021

Teksti:

Eero K.V.Suorsa

Tulitko lukemaan legendaarisesta näyttelijästä ja laulajasta, Judy Garlandista? Sitä ennen alustan hieman menestyksestä ja onnellisuudesta. Mitä menestys on? Sitä ainakin syötetään jokaiselta kanavalta, tai määrätynlaista narratiivia siitä. Menestyminen ja menestys ovat huumaavia juttuja. Oli kyse sitten esittävästä taiteesta, urheilusta tai politiikasta, niin menestys tai illuusio siitä hivelee jokaista joka sen saa kokea, puhumme sitten merkittävistä poliittisista voitoista tai menestyksestä totossa. Menestyksen tavoitteleminen tekee onnelliseksi ja saa ihmiset tavoittelemaan itseltään parempia suorituksia.



Tai, näihin maagisiin, kiiltokuvamaisiin tunnetiloihin ja affekteihin sisältyy lupaus onnellisuudesta, mahdollisuus siitä, ja sen tähden ihmiset ovat valmiita tekemään näiden gargantuamaisia tragedian mittoihin nousevia tekoja.

Niin, parahin lukija. Tekeekö menestys onnelliseksi? Ja mistä menestys koostuu? Ainakin onnellisuudesta, jos narratiivia on uskominen. Filosofi ja kulttuurintutkija Sara Ahmed esittää modernissa klassikossaan Promise of Happiness (2010) että kulttuurissamme esiintyvässä narratiivissa kyse on nimenomaan lupauksesta koskien onnellisuutta: "kun teet niin tai näin, sinusta tulee onnellinen", ja tämä narratiivi ulottuu kaikkialle, niin työelämään kuin parisuhteisiin. Ahmed muistuttaa läpi teoksensa että tämä narratiivi osoittautuu usein valheelliseksi: rakkaudessa joutuu pettymään, ja työpaikat osoittautuvat usein varsin epämiellyttäviksi, suomeksi sanottuna paskamaisiksi.

Nämä on näytetty toteen myös empiirisesti, parisuhteiden kohdalla mediatutkija Laura Kipnisin teoksessa Avioliiton ansa (2004) ja työsuhteiden kohdalla sosiologi Barbara Ehrenreichin teoksessa Petetty keskiluokka (2007) sekä suomalaisen psykohistorioitsija Juha Siltalan massiivisessa teoksessa Työelämän huonontumisen lyhyt historia (2004).

Näissä inhimillisissä ja yhteiskunnallisissa kärsimyskuvauksissa ei ikävä kyllä ole mitään uutta, mutta esitän Ahmedin hengessä hypoteesin, parahin, rakas kallis lukija: kenties pettymykset rakkaudessa ja työpaikoilla eivät kirpaisi niin paljon jos menestys- ja onnellisuusnarratiivi ei olisi niin yksipuolinen? Jos tässä fasistisen raa'assa tarinassa olisi edes joitain säröjä, kuten enemmän tarinoita siitä miten luuserikin voi olla onnellinen, tai miten sängynpohjalta noustaan (eikä suinkaan ryysyistä rikkauksiin, tai heti, vaan pikku hiljaa, yritysten ja erehdysten kautta) niin nämä pettymykset eivät tuntuisi niin raskailta arjessamme.

Ja säröjä ei suvaita. Muutamia vuosia sitten amerikkalaisen Cat Marnellin omaelämäkerta How to Murder Your Life (2016) herätti runsaasti paheksuntaa: Marnell ei kuvannut huumeriippuvuuttaan, alkoholismiaan ja sen kanssa kamppailua siten, miten hänen olisi sitä tullut kuvata. Lyhyesti todettuna, sosiaalisen median paheksujia raivostutti se, että Marnell ei päässyt teoksensa lopussa kuiville, eli he eivät saaneet lukea menestystarinaa, eli vaikeuksien kautta voittoon.

Malta vielä, parahin lukija. Pääsemme pian elokuvan pariin, kun jaksat kulkea rinnallani vielä hetken.

Ihminen peilaa arkeaan kulttuurintuotteisiin ja niissä esiintyviin narratiiveihin. Tietenkin, tarinoita joissa onnellisuuden ja menestyksen saavuttaminen ei ole niin yksioikoista on aina ollut saatavilla, mutta eri asia on se, kuinka paljon näkyvyyttä niille annetaan. Saati sitten sellaisille tarinoille, jotka ovat kaikkea muuta kuin menestystarinoita. Ne kun horjuttavat tätä narratiivia, jossa sateenkaaren päästä löytyy aina ruukullinen kultaa. Tietyssä mielessä tämä on inhimillisesti ymmärrettävää: on kivaa, kun saa lukea ja katsoa kivoja juttuja. Pelottavinta on kuitenkin se, miten onnellisuus- ja menestysnarratiivista on tullut viime vuosina yhä totaalisempi, vaikka sitä horjuttavia teoksia on toki olemassa, kuten edellä mainittu Marnellin teos.

Mutta nyt viimein elokuvan pariin, parahin lukija.

Rupert Gooldin ohjaama Judy (2019) kertoo Judy Garlandin (Renee Zellweger) viimeisestä vuodesta. Ja se on täydellinen kuvaus siitä, miten menestys ja onnellisuus eivät suinkaan käy aina käsi kädessä ja täydellinen piikki edellä esiteltyyn onnellisuus- ja menestysnarratiiviin. Eletään vuotta 1968, ja pahasti erilaisista päihteistä (kuten amfetamiinista) riippuvaisen Garlandin ura ja henkilökohtainen elämä ovat pystyssä Yhdysvalloissa. Hän päättää lähteä tekemään keikkaa Lontooseen. Garland joutuu kuitenkin jättämään lapsensa huoltajuuskiistan vuoksin Yhdysvaltoihin, mikä on kipeä päätös.

Elokuvan aikana näemme takaumina, miten Garland muistelee uransa alkua lapsitähtenä, uran etenemistä, menestyksen saavuttamista ja sitä mitä tuo menestys vaatii. Tai, mitä menestys viihde- ja kulttuurialalla loppupeleissä tarkoittaa. Onnellisuutta se ei ainakaan tarkoita. Kun näemme Garlandin voimakkaasti päihtyneenä lavalla ahdistuneena ja itkuisena, näemme että onnellisuus on kaukana Garlandin elämästä.

Mutta kaikella on taustansa. Garland eli lapsena ja nuorena, Ihmemaa Ozin (1939) megatähtenäelämää jossa ei saanut päättää itse mistään. Takaumissa näemme, miten MGM-studioiden pomon Louis B. Mayerin (Richard Cordery) assistentti antaa 16-vuotiaalle Garlandille Benzedrineä, eli amfetamiiniä ja vahtii tämän ruokailua todeten ettei kukaan studion näyttelijättäristä pidä sopimukseen kirjattua ruokatuntia. Kun nuori Garland saa raivokohtauksen ja viivyttää kuvauksia, Mayer esittää tälle raakoja uhkauksia. Tämä on eräs elokuvan kylmäävimpiä kohtauksia. Elämäkertatietojen mukaan Mayer käytti Garlandia ilmeisesti seksuaalisesti hyväksi.

Tietenkin elokuva kuvaa myös onnellisuuden hetkiä, tai pikemminkin välähdyksiä: Garland menee Lontoossa naimisiin viidettä kertaa, ja saa yleisön rakastumaan itseensä hankalan alun jälkeen. Tragedia on kuitenkin ilmeinen. Elokuvan jälkeen ilmeisin kysymys on: halusiko Garland todella kaiken menestyksen? Alkuvuodesta postuumisti julkaistuissa jäähyväisluennoissaan Post-Capitalist Desire filosofi Mark Fisher esittää tärkeän kysymyksen "haluammeko todella sitä sanomme haluavamme?" Halut ovat valtavan ristiriitaisia, ja Garlandin kohdalla haluaminen kiellettiin lapsesta alkaen.

Tämä on elokuvan sanoman ydin: vaikka et aina tiedä mitä haluaisit (ja harva meistä tietää), älä anna kenenkään muun kertoa sitä sinulle.