Filosofiaa raakana osa I - arvofilosofiaa: eksistentialistinen vapaus

Teksti:

Professori Timo Airaksinen

Johdanto

Tämä sarja lyhyitä esseitä, jatkokertomus, tarkastelee suhteellisen epäsystemaattisessa järjestyksessä muutamia filosofian perustavia ja olennaisia ongelmia. En ole pyrkinyt erityisesti helppotajuisuuteen, koska kysymykset ovat kuitenkin vaikeita. Nämä esseet eivät pyri opettamaan mitään kenellekään, vaan osoittamaan mistä on kysymys, kun jotakin sanotaan filosofiseksi ongelmaksi. Lisäksi ratkaisut ovat omiani ja lukijan on paras valmistautua muodostamaan itse oma kantansa asioihin. Jotkut ongelmat saattavat tuntua oudoilta, mutta niin sen pitää ollakin: kun lukee hyvää filosofiaa, tajuaa ettei olisi itse koskaan osannut ajatella tuollaista, mutta nyt osaa. Filosofian on outoa. Olen itse kokenut tämän monen monituista kertaa, ja siksi jaksan harrastaa filosofiaa edelleen kaikkien näiden vuosien jälkeen. Tämä sarja, jos tästä tulee sarja, ilmestyy Digi Vallilassa aina silloin tällöin - tai sitten en viitsi enää jatkaa, joka sekin on hyvin mahdollista. Vielä sana tyylistä: vältän vieraskielisyyttä, jos vain mahdollista - ja lopuksi valitan näiden esseiden tyylillistä keskeneräisyyttä. En jaksa hioa niitä sen enempää kuin välttämätöntä. Lukee sitten ken viitsii; nopeasti kirjoitettu, nopeasti luettu.

Filosofiaa raakana, osa I: Arvofilosofiaa: eksistentialistinen vapaus. 8.

Hyvä viittaa arvoihin, niihin hyvyyksiin, jotka tekevät asioista hyviä. Jotkut arvokäsitteet ovat paksuja, jotkut ohuita - tämä on fiksujaottelu, jonka teki ensimmäisenä kai Bernard Williams, vaikka idea on ilmeinen ja itsestään selvä, että on vaikea kuvitella sen olevan uusi. Hyvä esimerkki on super eli supererogaatio, jonka J. O. Urmson teki suosituksi, mutta käsite on tuttu jo keskiajan koulufilosofiasta. Ovatko jotkut velvoitteet paksuja? Luultavasti. Ainakin ne voidaan perustella paksusti tai ohuesti, mutta ei nyt sen enempää siitä.

Ohuin arvokäsite on hyvä. Paksusta on esimerkkinä oikeudenmukaisuus tai vaikkapa isänmaallisuus. Siveys on myös kamalan paksu. Ehkä paksuutta voi ymmärtää kysymällä, montako sanaa pitää käyttää, ennen kuin saa käsitteen selväksi ja ennen kaikkea, montako arvokäsitettä tulee esiin. Isänmaallisuus vaatii varmasti kokonaisen nipun arvokäsitteitä, ennen kuin merkitys selkenee. On hyvä ensin antaa esimerkki isänmaallisesta ihmisestä ja sitten kertoa hänen arvoistaan ja luonteenpiirteistään, jolloin lopuksi selkenee näkemys isänmaallisuudesta. Tässä on myös huomattava, mitä paksumpi käsite, sitä helpompi sen arvo on kiistää. Kun käsitteenä on ohut hyvä, on vaikea mennä väittämään sitä pahaksi. Mutta isänmaalisuuden kohdalla tuon arvon kieltäjiä on ollut pilvin pimein. Lisäksi jotkut sanovat, etteivät edes tunnista moista käsitetä. Tässä mielenkiintoista pohdittavaa itse kullekin.

***

Vaihdetaan levyä. Haluan puhua vapauden arvosta, mutta en suinkaan ala erittelemään tätä käsitteistä vaativinta. Vapauden käsitteen dimensiot ovat liian laveat, jotta haluaisin niistä sanoa jotakin tässä yhteydessä. (Heta Gyllingin liberalismiesseetä tässä julkaisussa on pakko katsoa, jos on kiinnostunut vapauden käsitteen merkityksistä).

Eksistentialistinen vapaus, mitä se on. Mitä on eksistentialismi? Oletetaan runoilija, joka ei koskaan ole kirjoittanut runoja, vaikka sanoo oikeasti olevansa runoilija - hänellä on runoilijan luonne ja olemus (olemus tarkoita ulkonäköä vaan essentiaa, olemusta; olemus on se joka tekee asian siksi mikä se oikeasti on.) Aristotelisen essentialismin mielestä runoilematon runoilija on olemassa, jos hänen olemukseensa sisältyy runoilijuus mahdollisuutena (potentiaalina). Tammenterhossa on tammi -puu synnyllään eli mahdollisuutena, joten terho vain odottaa aikaa, jolloin sitä kutsutaan tammeksi. Runoilematon runoilija odottelee sitä aikaa, jolloin ... Eksistentialistin, kuten Sartre, mielestä ihminen on runoilija vasta runoiltuaan aikansa. (Ei kirjailijaliittoonkaan pääse jäseneksi ilman kunnollista tuotantoa, kaikki eivät silloinkaan.)

Eksistentialisti asettaa ihmisen olemassaolon ja elämisen ennen olemusta ja sen potentiaa. Vain elämä ja olemassaolo merkitsevät jotakin. Kysytään, mitä tämä tarkoittaa vapauden kannalta? Sartre ja kumppanit jaksavat meluta ihmisen täydellisestä vapaudesta valita itsensä ja siten tehdä itsensä siksi mikä on, mutta ei siitäkään sen enempää.

Annan tässä vapaudelle vain yhden määritelmän, joka minusta ja minulle on ollut tärkein. Tämä jakso on siis elämänkerrallinen ja samalla avain kyyniseen realismiin. Jos kiinnostaa, Franz Kafka on tämän määritelmän käyttäjistä hienoin ja arvokkain. Jumalainen markiisi, D. A. F. Sade on myös mainittava. Siis tällaisen määritelmä:

Vapaus on menestyksekäs pako. Vapaa on vain se, joka on paennut. Ellet ole jo paennut, olen vanki tai sinut vangitaan kohta. Pako on välttämätön ja lopullinen.

Ihmisen vapaus on pakolaisen vapautta. Ilman pakoa on vanki. Kaikki mikä on vangittu, pyrkii pakoon. Jos ei pyri pakoon on vangittu ja lannistettu, joka on vain vankeuden toinen nimi. Pakoa ei voi suunnitella, sillä silloin se ei onnistu. Pako tapahtuu, se ei ole teko. Vapaus on tyhjyydessä ja olemattomuudessa, missä ei enää ole merkityksiä. Juuri merkityksiä sinun on paettava. Ne ovat kammotus ja pakkopaita. Oikeasti mikään ei merkitse mitään, joka tarkoittaa, että oikeasti jokainen on vapaa. Tämä on vapauden ristiriita (paradoksi).

Kukaan meistä ei ole oikeasti vapaa, kaikki me olemme lannistettuina kahleissa. Elämämme on liian merkityksellistä meillä. Kirsti Siitonen sanoi vain päiviä ennen kuolemaansa, nyt olen onnellinen - ehkä hän näki silloin läpi kaikkien merkitysten? Ankara humala lopettaa merkitykset, jotka korvautuvat kehämäisillä ajattelun tyngillä. Huumeet, en tiedä. Kertokaa te, jotka käytätte, minä olen liian vanha. Seksi, siis ankara pano vapauttaa (Sade) hetkeksi. Kirjoittaminen auttaa minua. Keinot ovat monet, sanoi mummo ...

Olen elänyt paljon ulkomailla, lähtenyt aina jonnekin, ollut koko ajan lähdössä, fyysisesti, mutta ei vain fyysisesti - ja juuri se on kiinnostavaa. Olen kirjoittanut ja ennen kaikkea puhunut aiheesta kuin aiheesta, paennut aina edellisestä seuraavaan, tieteenfilosofiasta Sadeen. Näin fyysinen matka ja kirjallinen matka ovat toinen toisensa metamorfooseja (muuntumia), joita ei pidä mennä erottamaan toisistaan. Jos erottaa tekee väkivaltaa totuudelle, ymmärrettynä tässä totuudellisuudeksi.

Jokainen pako on kapina ja loukkaus sitä todellisuutta vastaan, josta paetaan. Siksi vapaus on vaarallista ja siksi on olemassa tuo niin hassunkurinen sanonta, vapaus ja vastuu kulkevat käsi kädessä, tai ne edellyttävät toisiaan: ei ole vapautta ilman vastuuta eikä vastuuta ilman vapautta. Tämä on tietysti täyttä roskaa, joka etsii pakolaista ja palauttaa tämän ruotuun. Jos pakenen, missä on vastuu silloin? Pakolaisella ei ole, pakonsa jälkeen mitään vastuuta, koska hän pakenee juuri ja nimenomaan vastuuta, vastuuta ymmärrettynä elämäksi. Näin koska elämä aikuisena on pelkää vastuuta, eikä tuo vastuu mitenkään sovi yhteen vapauden kanssa.

Uusi maa, uusi pano, uusi työ, uusi projekti, kaikki vapauden tähden vastuusta poispäin. Samalla kaikki tuo tuo mukanaan uudet vastuut, jolloin vapaus olikin illuusiota. Kirjoitan tätä Hampurissa, kaupungissa, jossa niin paljon on mahdollista. Miksi olisin Stadissa, paikassa, jossa Nanny State no 1, eli maailman johtava holhousvaltio pitää pesäänsä? Saksa on vähiten holhoava EU:ssa, ottivat kai oppia Natsien tavasta hallita ihmisiä ja vallita sieluja. Mikä voisi olla ahdistavampi paikka suomalaiselle kuin Stadi? Hampurilaiselle vastaavasti Hampuri, vaikka huonommalla syyllä. Minusta on mukava mennä maitokauppaan, jossa on viskipulloja myytävänä, se ilahduttaa vanhan väsynyttä silmää. Siinä on jotain raikasta ja samalla hellää, rivissä pulloja, vaikka niiden ääreen asettelu ei enää olemaan ajankohtaista tässä iässä. Tuntee sitä kuitenkin olevansa vieraalla maalla, ja vierauden tunne on vapauden toinen nimi.

Koska merkitykset ja niiden mukanaan tuoma vastuu ovat kaikkialla läsnä, missä sitten on vapaa. Ei tietenkään missään. Omnia mea mecum porto (kaiken omani kannan mukanani) sanoo pakolainen paetessaan tyhjin käsin vain hyveellinen luonteensa ja viisautensa mukanaan. Mitään ei saa mukaansa ja lopulta sammuu järkikin dementiaan ja kuolemaan. Lopullinen pako on liian lopullinen, mitään kun ei saa mukaansa. Paavo Haavikko toteaa, ettei ruumisliinoissa ole taskuja, mutta mitäs siitä, ei helvetissä kuitenkaan tee pikkurahalla mitään. Paavo H oli nero, osasi sanoa lyhyesti, kun yritti pitkästi ei enää osannut. Mika W. olisi kirjoittaa pitkään. Muut eivät ole suomea sitten osanneetkaan kirjoittaa.

Loppujen lopuksi vapaus pakona on paradoksi, mutta tuo paraksi kyllä liukenee totuudeksi tällä yhdellä ainokaisella tavalla: vapaus on pakenemisessa ja pakeneminen on lähtemistä. Siis ilman sarvia ja hampaita: ihminen on vapaa silloin ja vain silloin kun hän lähtee, sen hetken. Kun lähden Hampuriin Hetan kanssa muutamaksi kuukaudeksi, ilman suunnitelmaa, ilman päämäärää, ilman tarkoitusta, ilman mitään ajatusta siitä, miksi lähtee, juuri lähdön hetkellä olen vapaa, vapaa kaikista merkityksistä. Tilanne on täysin tyhjä. Ei pidä ajatella, että perillä on hauskaa tai jotakin tärkeää tehtävää. Ei saa suunnitella mitään ohjelmaa ja ennakoida jotakin tekemisiään, jos haluaa vapautta. Silloin lähteminen on täydellisen vapauden hetki, ja siitä alkaa taas se sitoutuminen, joka pakottaa vapauden etsijän pakenemaan uudelleen ja uudelleen. Vapaus ei ole siinä, että saa tehdä mitä haluaa, vaan että on tilanteessa, jossa hallit eivät merkitse mitään. Mitä se sinua hyödyttää, että olet muuttanut Espanjaan, sama vankila se on. Sieltä on päästävä pakoon. Sille, joka vannoo vapauden ja vain vapauden nimeen, jokainen tilanne on mahdollisuus pakoon, kunnes jonakin päivänä pakolainen ylittää jälkensä ja toteaa - niin mitä hän toteaa?

Muistan miten Kurosawan elokuvan nimi, siis nimi, "Ikiru" (1952) teki minuun lähtemättömän vaikutuksen, siis siihen liittyneestä "Vanki" tai jopa "Elämän vanki". Olin silloin vielä nuori, enkä lainkaan ymmärtänyt mistä oli kysymys. Herää kysymys, mistä olikaan kysymys. Nyt tajuan kaiken, kun katson omaa elämääni ja sen ilmentämää vapauden kaipuuta, siis kaikessa, aivan kaikessa ja joka hetkessä, paeta siitä mitä on ja mitä pitää olla. Pako on radikaali asia, joka ei jää seurauksissa, mutta vapaus ei silti ole dramaattinen juttu, ei mitään sellaista, johon Raskolnikov suuressa venäläisessä hulluudessaan ajautuu. Ei kannata yrittää olla sankari, ei edes oman elämänsä sankari

Ennen aikaan kuolemantuomi ei ollut mitään, ellei sitä kovennettu kidutuksin. Ei saa ajatella, että pako ei ole mitään, ellei sitä kovenneta hullutuksin. Paha pako ei ole hyvästä, ei vaikka se vapauttaisi, koska paha pako ei vapauta yhtään enempää kuin pako yleensä. Toisin sanoen, pako voi olla kapina, vaikka se ei ole kapinointia. Kun lähtee, lähtee, eikä ovea tarvitse läimäyttää kiinni. Pamahdus ei lisää itse pakoon yhtään mitään. Pako itsessään on vapautta, kaikki kapinointi ja mielen osoittaminen on turhaa. Ei kannata syyttää jälkeen jääviä, joskus he ovat taas edessäsi. Nietzschen ajatus ikuisesta paluusta osuu oikeaa, siis samaan kohtaan kuin ajatus pakolaisesta ylittämässä omia jälkiään.

(15.7.-20. Herran haltuun T.A. Hampuri)