Filosofiaa raakana osa I- mielen sisältöjen fenomenologiaa eli ihmisen matka oman päänsä sisään II
Professori
Timo Airaksinen
Johdanto
Tämä sarja lyhyitä esseitä, jatkokertomus, tarkastelee suhteellisen epäsystemaattisessa järjestyksessä muutamia filosofian perustavia ja olennaisia ongelmia. En ole pyrkinyt erityisesti helppotajuisuuteen, koska kysymykset ovat kuitenkin vaikeita. Nämä esseet eivät pyri opettamaan mitään kenellekään, vaan osoittamaan mistä on kysymys, kun jotakin sanotaan filosofiseksi ongelmaksi. Lisäksi ratkaisut ovat omiani ja lukijan on paras valmistautua muodostamaan itse oma kantansa asioihin. Jotkut ongelmat saattavat tuntua oudoilta, mutta niin sen pitää ollakin: kun lukee hyvää filosofiaa, tajuaa ettei olisi itse koskaan osannut ajatella tuollaista, mutta nyt osaa. Filosofian on outoa. Olen itse kokenut tämän monen monituista kertaa, ja siksi jaksan harrastaa filosofiaa edelleen kaikkien näiden vuosien jälkeen. Tämä sarja, jos tästä tulee sarja, ilmestyy Digi Vallilassa aina silloin tällöin - tai sitten en viitsi enää jatkaa, joka sekin on hyvin mahdollista. Vielä sana tyylistä: vältän vieraskielisyyttä, jos vain mahdollista - ja lopuksi valitan näiden esseiden tyylillistä keskeneräisyyttä. En jaksa hioa niitä sen enempää kuin välttämätöntä. Lukee sitten ken viitsii; nopeasti kirjoitettu, nopeasti luettu.
Filosofiaa raakana, osa I: Mielen sisältöjen fenomenologiaa eli ihmisen matka oman päänsä sisään, osa II. 2.
Keskustella itsensä kanssa, onko outoa vai? Vain kuulostaako ihan mahdottomalta? Ei minusta ja siksi selostan ja seliten miten kaikki sujuu. Jotkut ihmiset eivät keskustele itsensä kanssa, toiset taas keskustelevat liikaa. Edellinen tapaus: suunnittelee jotakin ja tekee sen, ei kadu ei kiitä itseään, asian menee niin kuin menee, eikä ihminen kiinnitä niihin sen enempää huomiota. Ei sano koskaan itselleen: mitä minä/sinä tuollaista menit tekemään, älä tee enää, huonosti siinä käy. Kuvittelin, että psyko- ja sosiopaateilla tämä on yleistä, siis oman pään sisäisen keskustelun puuttuminen. Minä ei kontrolloi itseään. Sitten on pirstomielinen tapaus, jossa äänet pään sisällä syytävät, herjaavat ja moittivat. Lopuksi äänet alkavat kuulua ikään kuin ulkopuolelta: vessanpytty syyttää kovalla äänelle karjuen mitä kaameimmista synneistä. Tässä on pian itsemurhan paikka, jos ei ota lääkkeitä siis.
Keskivertoihminen sijoittuu psykopaatin ja pirstomielisen puoliväliin, ainakin olleessaan selvin päin. Sanon itselleni, että idea oli hyvä vaikka toteutus ontui. Varoitan itseäni, että tuon ihmisen kanssa ei sitten pidä mennä sänkyyn tai haastaa tappeluun. Minusta tämä on arvoituksellista. Kuinka on mahdollista puhua itsensä kanssa, neuvoa, syyttää, iloita? Ihmisen mieli on jotenkin jakautunut.
Aikojen kuluessa on puhuttu alitajunnasta, tietoisuudesta ja omastatunnosta - monesta muustakin vastaavasta kyvystä. Ihminen tekee tekoja tietoisesti ja tiedottomasti. Tiedän, että kulman takana on kauppa ja menen sinne oikeaa reittiä asiaa sen enempää ajattelematta. Toimintani on tietoista ja suunnitelmallista. Ehkä eläimetkin ovat suunnitelmallisia juuri tässä mielessä. Tietoisuudelle on ominaista muisti eli toiminnasta jää muistikuva, jonka pystyy palauttamaa mieleensä. Tämä kaikki tapahtuu tietoisesti tai tiedottomasta. Näin Marin pitkästä aikaa, hän ei havaitse minua. Mieleeni tulvahtaa muistoja menneestä ilman, että niitä tietoisesti palautan muistiin. Usein kuitenkin yritän tietoisesti muistella asioita. Pinnistelen ja ponnistelen saadakseni muistini toimimaan, jolloin toimintani on tiedostettua. Alitajuiset muistikuvat ja muistot vaikuttavat elämääni monin tavoin, mutta niitä pystyy käsittelemään myös tietoisesti.
Freud väitti, on olemassa alitajuisia muistoja, joita emme pysty palauttamaan mieleen, mutta jotka silti vaikuttavat elämässämme ja toiminnassamme. En ota tähän asiaan kantaa tässä.
Tietoisuus ei siis ole sama asia kuin itsetajuisuus. (Huom: itsetietoinen ihminen on ylpeä ihminen, joten puhun nyt vain itsetajuisuudesta!) Itsetajuinen ihminen sanoo itselleen, minä olen olemassa ja minä olen Timo. Sanon itselleni, Timo kirjoittaa juuri nyt, joka on totta - Timo ei siis petä itseään, joka sekin on aivan mahdollista.
Ajatellaan näin: keskustelen itseni kanssa, siis on olemassa joku joka puhuu ja toinen joka kuuntelee - muuten ei ole keskustelua. Miten on, ovatko molemmat osapuolet symmetrisessä asemassa suhteessa toisiinsa? Ehkä ei aivan. Tuntuu siltä, että Minä ennen kaikkea kuuntelee ja vastaa heikosti, kun taas Timo, siis sisäinen ääneni, puhuu paljon ja selkeästi. Kuten sanoin, nämä kuulijan ja puhujan suhteet varmasti vaihtelevat kovasti ihmisestä toiseen, vaikka rakenne on sama. Ajattelen kuitenkin niin, että Minä on reaktiivinen ja Timo Aktiivinen.
Minä kuuntelen ja otan vastaan, kun sisäinen ääneni Timo puhuu minulle. Minä pystyy kyllä vastaamaan Timolle, vaikka Timon ääni olisi heikkokin. Timo jutustelee niitä näitä ja kommentoi: taas sitä ollaan menossa jääkaapille, vaikka painoa on jo liikaa, äläkä nyt ainakaan ota olutta näin päiväsaikaan. Minä vastaa hiljaisuudella ja menee jääkaapille tai sitten sanoo, että kyllä sitä nyt tämän kerran mennä jääkaapille, ei se kuitenkaan toistu. Tässä on taas itsepetoksen mahdollisuus: Minä tietää hyvin, että käy kaapilla aivan liian usein, ja nyt väittää, ettei niin ole. Hän siis pettää Timoa ja samalla itseään.
Itsepetoksen mahdollisuuksia on siis kaksi: Timo sanoo Minälle jotakin joka ei ole totta, ja päinvastoin. Uskovaisen ihminen Timo väittää Minää syntiseksi saatanaksi silloin kun se ei ole totta. Ja Minä reagoi Timon varoitukseen jonkin verukkeen avulla, johon ei usko itsekään. Tai Timo sanoo, tee tehtävät nyt, johon Minä vastaa, teen ne sitten huomenna, ilman että aikoo tehdä niitä ollenkaan. Ihminen pettää itseään usein, voisi melkein sanoa, koko ajan. Kohtaamme maailman verukkeiden välityksellä.
Nyt pitäisi lopettaa kirjoittaminen ja lähteä ulos (Timo). Hyvä on, lopetan kohta (Minä). Minä toimii ja Timo kommentoi eri tavoin - niin se menee. Kasvatus ja moraali muokkaavat Timoa oikeaa suuntaan. Kristityt kutsuvat omaksitunnoksi, vaikka kyse on vain eräästä eettisestä intuitionismin muodosta: kun mietit asiaa, sinut valtaa vakaumus, että teko oli oikein/väärin. Siis kun mietit asiaa oikealla tavalla, puolueettomasti, nöyrästi, ottaen kaikki tieto asiasta huomioon ja välttäen muiden mielistelyä - helpommin sanottu kuin tehty. Huomautan vielä yhdestä seikasta, tai oikeastaan kahdesta: intuitiota on kaksi kertaa kaksi sorttia (kaikki on niin monimutkaista filosofiassa!): intuitiolla tarkoitetaan joko sisäistä näkemystä tai päättelyä ilman premissejä eli lähtökohtaväitteitä. Intuitio on se miltä minusta tuntuu. Tai intuitio on päättelyä, esimerkiksi päättelen, että kun on 2 ja 2 omenaa, niitä on yhteensä neljä. Näin 2 plus 2 näljänä, eli päättely on suora ja yksinkertainen. Intuition moraalin piirissä joko löytää totuuden tai perustelee arvioinnin. Siis kun kostan viholliselleni vanhat vääryydet, intuition sanoo: tämä on oikein. Intuitio siis kertoo mikä on oikein tässä tapauksessa, kosto. Tai sitten intuitio tekee teon oikeaksi. Kun kysyn, millainen teko on oikein, vastaus kuuluu, sellainen teko on oikein, jonka oikein kohdistettu ja säädelty intuitio sallii.
Ei intuitionismi ole hyvä etiikan teoria, vaikka ei sitä koskaan ole saatu tapettuakaan. Siirrytään joka tapauksessa eteenpäin ja takaisin mielen filosofiaan ja fenomenologiaa. Mitä se sellainen fenomenologia sitten on? Fenomenologi katselee ilmiöiden (fenomeenit) näyttäytymistä tilanteessa, josta kaikki epäolennainen on sulkeistettu pois eli rajattu ulos. Tässä olemme tarkastelemassa oman mielensisältömme ilmenemistä meille itsellemme, kun katselemme sitä yleiseltä kannalta. Emme tutki mitään erityistä sisältöä, sellaista kuin tiikerin näkeminen Korkeasaaressa, vaan sitä, miltä näkeminen yleensä tuntuu ja näyttää, tai mitä mielessämme tapahtuu tuona hetkenä. Kun näen tiikerin, koen hienoisia väristyksiä jalon pedon läheisyyden vuoksi, ja Timo sanoo minulle, "on se inhottavaa pitää viatonta luontokappaletta häkissä", jolloin alkuperäinen elämys häviää taivaan tuuliin. Joudun vastaamaan Timolle, vaikkapa sanoin, ettei tässä nyt pidä alkaa moralisoimaan. Mutta kokemus on kuitenkin pilalla.
Edellisessä esimerkissä olen ikään kuin ulkopuolisena katsellut Tiikerin ylevyyden kokemisen ilmestymistä ja kokemuksen pilalle menoa sekä sitä seuraavaa harmistusta. On siis sama mitä minä näin (tiikeri), tärkeää on vain keskustelu itseni kanssa tuloksineen. Minän ylevyyden kokemisen kanssa oleminen jää ikävästi kesken. Tässä on samalla kokeen paikka: jos lukijasta on kiinnostavaa, että ylevän kokemuksen pilaa mielen sisäinen ääni, lukija on taipuvainen filosofointiin. Jos olet sitä mieltä, että tiikerin on hieno eläin, eikä siitä sitten ole mitään muuta sanomista, filosofia ei avaudu ihmiselle. Kokemuksen kokeminen on ehkä vaikeaa, mutta filosofille niin kovin tyypillistä. Joku kokee mielessään, toinen tutkii omaa mieltään.
Mitä siis tapahtuu? Minä olen elänyt Timon kanssa melkein 70 vuotta ja keskustelu jatkuu yhä. Silti on ole yhtä Timon kanssa, enkä tule koskaan olemaankaan. Voin kuvitella, että Timo olisi viholliseni, tämä olisi ahdistavaa, tai Timo koko ajan kehuisi ja ylistäisi minua, joka tarkoittaa, että olisin narsisti, siis ihminen joka rakastaa itseään ja vain itseään muista välittämättä. Tässä on todettava, että vain arvostelevan Timon kanssa suhteeni säilyy ja keskustelu jatkuu: minun on pakko vastata kritiikkiin, ja tämä on keskustelua. Jos Timo kehuu minua koko ajan, Timo helposti sulautuu minään, jolloin keskustelua ei synny. Jos joku kehuu sinua, mitä siihen vastaa? Ei mitään, sen kun nyökyttelee vain. Voimme siis sanoa, että Timo, sisäinen ääneni, on välttämättä kriittinen ja neuvova, ei koskaan mielistelevä ja myötäilevä.
(7.7.-20, Gotta go now, jatkuu...T.A Hampurissa)