Filosofiaa raakana, osa II: Arvojen ja välineiden maailma

31.07.2020

Teksti:

Professori Timo Airaksinen


Johdanto


Tämä sarja lyhyitä esseitä, jatkokertomus, tarkastelee suhteellisen epäsystemaattisessa järjestyksessä muutamia filosofian perustavia ja olennaisia ongelmia. En ole pyrkinyt erityisesti helppotajuisuuteen, koska kysymykset ovat kuitenkin vaikeita. Nämä esseet eivät pyri opettamaan mitään kenellekään, vaan osoittamaan mistä on kysymys, kun jotakin sanotaan filosofiseksi ongelmaksi. Lisäksi ratkaisut ovat omiani ja lukijan on paras valmistautua muodostamaan itse oma kantansa asioihin. Jotkut ongelmat saattavat tuntua oudoilta, mutta niin sen pitää ollakin: kun lukee hyvää filosofiaa, tajuaa ettei olisi itse koskaan osannut ajatella tuollaista, mutta nyt osaa. Filosofian on outoa. Olen itse kokenut tämän monen monituista kertaa, ja siksi jaksan harrastaa filosofiaa edelleen kaikkien näiden vuosien jälkeen. Tämä sarja, jos tästä tulee sarja, ilmestyy Digi Vallilassa aina silloin tällöin - tai sitten en viitsi enää jatkaa, joka sekin on hyvin mahdollista. Vielä sana tyylistä: vältän vieraskielisyyttä, jos vain mahdollista - ja lopuksi valitan näiden esseiden tyylillistä keskeneräisyyttä. En jaksa hioa niitä sen enempää kuin välttämätöntä. Lukee sitten ken viitsii; nopeasti kirjoitettu, nopeasti luettu.


Filosofiaa raakana, osa II: Arvojen ja välineiden maailma. 5.


Otsikko on lainaus Erik Alhlmanilta (1892-1952), jo pois unhoitetulta Jyväskylän yliopiston filosofian professorilta - kirja vuodelta 1920, uusintapainos 1967. Wikipedia tietää: "Erik Ahlmanin tytär oli Turun yliopiston psykologian professori Kirsti Lagerspetz (1932-2001). Suvun filosofista perinnettä ovat jatkaneet Jyväskylän ja Turun yliopistossa käytännöllisen filosofian professorina toiminut Eerik Lagerspetz (s. 1955) ja Åbo Akademin filosofian professori Olli Lagerspetz (s. 1963). Merkittävä akateeminen suku joka tapauksessa. Toinen merkittävä akateeminen suku on tietysti Krohnit, joista Sven (1903-1999) oli Turun yliopiston teoreettisen filosofian professori. Tunsin Svenin hyvin, hän oli loogisen positivismin vastustaja ja uskoi vakaasti sielunvaellukseen.


Mutta aloitetaan tarina välineistä. Perinteinen tapa on ollut väline- ja päämäärärationaliteetin erottaminen toisistaan. G. H. von Wright ihmetteli, kuinka vaikea jälkimmäinen rationaliteetti oikein onkaan, ihmiset kun asettavat päämääriään niin ja näin, usein jopa ristiriitaisesti.


Tapana on myös ikään kuin halveksia välineitä ja kertoa, että ne ovat vain välineitä, joita käytetään päämäärien saavuttamiseksi ja sitten vaikka heitetään pois, työnnetään sivuun. Tämä väite ei oikein osu kohdalleen, kuten haluan todistella. Jatketaan esimerkin parissa.


Usein ajatellaan, että uskonnot ovat oikea henkistymisen malli ja paradigma, mikä pitää ja ei pidä paikkansa. Perimmäisiä asioita pohdiskellaan ja henkien parissa askarrellaan, olipa kyseinen henki pyhä tai haisisi pahalta kuin itse vanha kehno helvetin laarissa maan alla. Rukoillaan ja veisataan, näytetään hurskaalta, levitetään rakkauden sanomaa, eletään vaatimattomasti Herran nuhteessa, ja kannatetaan kaikkea muuta sellaista kivaa henkistynyttä. Sanotaan, että itsensä ylentäjät alennetaan, viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeiseksi. Tosin sanotaan myös, että niille, joilla on, annetaan ja niiltä, joilla ei ole, otetaan loputkin pois. Ei tämä tietysti rahaa tarkoita, vaan uskon palkintoja, ennen kaikkea ikuista autuutta ja onnea taivaan valtakunnassa Jessen kanssa. Minusta tämä kaikki todella vaikuttaa kovin henkistyneeltä.


Taivaaseen pääsyn väline on oikea ja vakaa usko, ei siihen muuta tarvitakaan. Jos välineitä halveksitaan, halveksitaanko uskoakin? Ei todellakaan, sanon minä - profeetalliseen sävyyn tietysti. Usko on väline ja samalla päämäärä, joka tarkoittaa, ettei päämääriä ja välineitä ole toisistaan erottaminen. Usko on yhtä arvokas kuin taivasosuus ikään. Perustelen väitteeni näin: Jos uskot välineellisesti vain ja pelkästään saadaksesi ikuisen onnen taivaassa, et koskaan pääse taivaaseen. Olet kiipijä, opportunisti, tekopyhä syntinen, joka ei ikuna selviä puhtain paperein viimeisellä tuomiolla (jos et tiedä mikä se on, kysy oman kotiseurakuntasi papilta).


Usko on uskovalle päämäärä ja väline samalla kertaa: usko ei ole vain avain taivaan portin lukkoon, jonka tapana odottaa suuri palkinto. Tässä tulee esiin teknisen välineen erikoinen erikoisluonne. Avain/lukko-esimerkki koskee teknistä välinettä, instumenttia. Usko on väline, mutta ei tekninen väline, joka on siis ihmisen laatima keino ja rakentama tarvekalu jotakin erityistä tarkoitusta varten. Usko on annettu otettavaksi vastaan, avain on rakennettu käytettäväksi. Usko on hyvä itsessään hyvä asia, siis uskossa olija on hyvä ja arvokas ihminen. Avaimen haltija on vain avaimen haltija, ei mitään muuta. Usko on hyve, avaimen haltijuus vain yhdentekevä omaisuus. Avaimen kaipuu, kun nykkeli on häviksessä ja himaan pitäis päästä ineen, on aivan erilainen asia kuin uskon puute ja totuuden etsintä, eikö vain olekin?


Totuus on tässä yhteydessä mielenkiintoinen termi, siis totuus tarkoittaen totuutta jostakin, ei lauseen totuusarvoa. Mikä on totuus demokratian tilasta ja tulevaisuudesta Suomessa tänään? - siis totuus tässä mielessä, eikä "lumi on valkoista" on tosi lause, jos ja vain jos lumi on valkoista. Onko totuus väline vai itseisarvo? Platonistisesti totuus on idea ja arvo, puhdas muoto, joka ilmenee aina jossakin jollain tavalla. Joku joskus saavuttaa totuuden tai ainakin kokee totuuden läsnäolon kuin minkä tahansa pyhyyden läsnäolon. Mutta totuus ei koskaan ole tässä saatavilla: ihmisen pyhä tehtävä on korottaa itsensä korkeammalle henkiselle tasolla totuuden tavoittelussa, siinä kaikki. Totuus on arvo, aivan samoin kuin kauneus ja hyvyys, siis jotakin jota tavoitellaan.


Joku nuori ja nenäkäs naistaiteilija kerran totesi lehdessä, että kaikki kaunis on kitsiä - hyvä ja osuva kommentti, jonka pidän aina mielessäni. Kaikki kaunis todella on kitsiä. Mutta vanhat viisaat esteetikot tiesivät tämän jo aikoja sitten ja lisäsivät: kauneus ilman ylevyyttä ei ole oikea esteettinen arvo. Nätti on nättiä ja siinä kaikki. Mutta kun mukaan tulee ylevyys, pallopelin luonne muuttuu toiseksi kuin ihmeen kaupalla. Mitä sitten on ylevyys taiteessa? Jotain komeaa, ylvästä ja vähän pelottavaakin, siis vaikuttavaa - mutta ei siitä sen enempää.


Kun ajatellaan päämääriä ja välineitä filosofi voi ajatella kahdella eri tasolla, eikä niitä saa sekoittaa keskenään. Nämä tasot ovat: 1) Tekniset välineet ja niiden määrittämät rajoitetut päämäärät; 2) Sinänsä arvokkaat välineet ja niiden mahdollistamat platonistiset arvopäämäärät. Näitä kahta tasoa sinun ei pidä sekoittaman keskenään kauhean rangaistuksen uhalla, joka on: paskan puhuminen, kelvoton filosofia ja arkipäiväinen sekoilu. Varo niitä, sillä ne syövyttävät sielun ihan pilalle. Filosofit ovat puhuneet kakkosesta ja heidän on luultu puhuvan ykkösestä, ja päinvastoin, niin se vain menee; ehkä jopa Georg Henrik sekoitti keskenään nämä kaksi tasoa. Sitä saa teknologian ja tekniikan maailman kritiikkiinsä syvää sävyä, jopa vimmaa, kun sekoittaa nämä kaksi tasoa.


Filosofiakin on väline, mutta ei se filosofian arvoa vähennä, koska kyseessä on kakkostason väline ja sellaisena sinänsä arvokas asia. Kakkostason välineen arvoa lisää se, ettei tuota platonistista arvopäämäärää koskaan saavuteta; se on vain ihanne. Uskonnon sanomaton röyhkeys ja kuvottava itsetyytyväisyys syntyy siitä, että uskovainen todella kuvittelee pääsevänsä perille taivaaseen, Jesse kun sanoo olevansa tie, totuus ja elämä. Ken kun uskoo, saa mitä tahtoo ja haluaa, ikuisen elämän, vieläpä kohtuuhintaan, erityisesti tänään kun on alennusmyyntien aika.


Platonistisesti tämä on pelkkää höpsismiä, siis huu-haan taivaallinen versio. Ihminen ei koskaan pääse ulos siitä luolasta, jonka seinälle heijastuvia kuvajaisia hänen on katseltava. Luolan ulkopuolella ovat totuus, hyvyys ja kauneus, joiden kuvat heijastuva seinälle, siis elämäämme ja olemiseemme. Mutta sinne ne eivät saavu vaan jäävät ulos ja kauas - toki filosofinen ja dialektinen järki tavoittaa ne, mutta vain ajatuksissa, ei todellisuudessa.


Uskonto on sitten eri asia, koska Jesse on luvannut uskovalle ikuisen autuuden, siis pääsyn siihen maailmaan, mistä totuus, kauneus ja hyvyys ovat kotoisin - aika paljon luvattu. Kristillisyys on platonistisen arvo/päämäärä-ajattelun vulgaari muoto, siis vesitetty, raaka ja valheellinen versio. Helppo on myydä kamaa filosofian varjolla epätoivoisille ja ajattelemattomille ihmispoloille. Siis ihan ilman sarvia ja hampaita, näin se menee:


Platon: filosofia välineenä auttaa ihmistä ymmärtämään päämäärän luonteen ja arvon, siis totuuden, kauneuden ja hyvyyden, vaikka ideoiden ja muotojen todellisuus ei itsessään ole ihmisen saavutettavissa.


Jesse: usko ja usko yksin nostaa kirkon porstuan kautta taivaan tielle, joka ihan oikeasti johtaa sinne, mistä kaikki arvokas on peräisin, siis taivaaseen. Kaikki arvot ovat saavutettavissa noin vain suit sait.


Mietitäänpä vielä uskonnon henkisyyttä ja henkistyneisyyden astetta. Katolisen kirkon jotkut munkki- ja nunnakunnat vaalivat köyhyyden ihannetta, siis vapautta teknisistä ja taloudellisista välineistä. Japanin buddhalaisilla on ollut omat kerjäläismunkkinsa, jotka välttävät kaikkia välineitä. Basam Books esittelee munkki Ryokanin mietelmäkirjaa näin:


Japanilainen zen-munkki ja runoilija Ryokan (1758-1831) käytti itsestään nimitystä Taigu, Suuri hupsu. Hän oli perin viisas ja lempeä hupsu: seurallinen erakko, lasten leikkitoveri, kyläläisten juomaveikko, ujo naisten ihailija. Suurimman osan elämästään Ryokan eli kerjäläismunkkina synnyinseuduillaan Niigatan lähellä. Hän ei omistanut mitään, vaan kerjäsi kaiken tarvitsemansa: ruoan ja vaatteet, teen ja viinin, piipun ja tupakan, siveltimet, musteen ja paperin. Hän vaelteli vuorilla, kierteli talosta taloon, pelasi palloa lasten kanssa ja go-peliä aikuisten.


Olen lukenut kirjan, hieno, suosittelen. Mutta kaikki tämä on bluffia: uskonnot niin Japanissa kuin Euroopassa tarvitsevat erikoislaatuisen välineistön, jolla hurmataan ihminen eli ostava yleisö. Myynnin välineet on oltava hallussa, ennen kuin myynti ottaa sujuakseen - mitä mikin uskonto sitten myykään. Ja jos myynti ei suju, se on loppu sitten - lappu luukulle ja sitten yrittämään taas uutta bisnestä.


Kirkot ovat isoja ja komeita, keskellä kylää kohoaa torni kohti taivasta. Malmikellot kaikaavat ja papit pukeutuvat hassuihin asuihinsa, erityisesti piispan vihkimistä varten. Kirkossa on iso valo ja kultauksia sekä komea taulu kaiken taustalla, ja Jesse roikkuu ristillä siellä sun täällä. Ei ollut sähkötuolia keksitty vielä silloin. Modernit kirkot sitten erikseen, mutta jotakin iskevää ja tarttuvaa niissäkin pitää olla. Suitsukkeet tuoksuvat ja tunnelma on mitä mystisin - välineitä kaikki, oikeastaan teknisiä välineitä, uskon teknologiaa. Urut pauhaavat tuomiopäivän nuotilla.


Nämä eivät ole itsessään arvokkaita välineitä Platonin hengessä, vaan teknisiä välineitä, vaan kitsiä, instrumentteja, jotka tarvitaan tavaran myymiseksi asiakkaalle. Kaikkea tätä kutsutaan pyhäksi, mikä ei ole totta eikä voi olla totta, koska näillä välineillä ei ole arvoa itsessään. Ne ovat näyteikkuna, jossa kauneus on kitsiä, totuus unohduksissa ja hyvyys vain tyhjä lupaus. Kun pohjoisen Suomen väki astui talvipäivänä ainaisesta pimeydestä oikein kynttilöiden valaisemaan avaraan kirkkoon, se oli kuin taivaaseen astuttaisiin. Siinä väline löysi tarkoituksensa: metaforisesti siirtymä pimeydestä valoon. Helppo siinä oli sitten klousata kaupat.


xxx