FILOSOFIAA raakana, osa II - eettinen relativismi kumoutuu eikä kumoudu

Teksti:

Professori Timo Airaksinen

Filosofiaa raakana, osa II eettinen relativismi kumoutuu eikä kumoudu 1

Johdanto

Tämä sarja lyhyitä esseitä, jatkokertomus, tarkastelee suhteellisen epäsystemaattisessa järjestyksessä muutamia filosofian perustavia ja olennaisia ongelmia. En ole pyrkinyt erityisesti helppotajuisuuteen, koska kysymykset ovat kuitenkin vaikeita. Nämä esseet eivät pyri opettamaan mitään kenellekään, vaan osoittamaan mistä on kysymys, kun jotakin sanotaan filosofiseksi ongelmaksi. Lisäksi ratkaisut ovat omiani ja lukijan on paras valmistautua muodostamaan itse oma kantansa asioihin. Jotkut ongelmat saattavat tuntua oudoilta, mutta niin sen pitää ollakin: kun lukee hyvää filosofiaa, tajuaa ettei olisi itse koskaan osannut ajatella tuollaista, mutta nyt osaa. Filosofian on outoa. Olen itse kokenut tämän monen monituista kertaa, ja siksi jaksan harrastaa filosofiaa edelleen kaikkien näiden vuosien jälkeen. Tämä sarja, jos tästä tulee sarja, ilmestyy Digi Vallilassa aina silloin tällöin - tai sitten en viitsi enää jatkaa, joka sekin on hyvin mahdollista. Vielä sana tyylistä: vältän vieraskielisyyttä, jos vain mahdollista - ja lopuksi valitan näiden esseiden tyylillistä keskeneräisyyttä. En jaksa hioa niitä sen enempää kuin välttämätöntä. Lukee sitten ken viitsii; nopeasti kirjoitettu, nopeasti luettu.

Filosofiaa raakana, II osa: Eettinen relativismi kumoutuu eikä kumoudu. 1.

Eettinen relativismi eli moraalirelativismi on käytännöllisen filosofian visaisin ongelma, jota moni on yrittänyt ratkaista, joka vahvistamalla tai kumoamalla moinen oppi. Snellman ja Westermarck ovat kaksi kovaa nimeä, jotka ovat yrittäneet. W on tietysti tunnettu kirjastaan Moral Relativism, jonka hän julkaisi vuonna 1932 Englannissa. W oli merkittävä mies, ensimmäinen sosiologian professori Lontoon yliopistossa, Marokon matkaaja, homo, vapaa-ajattelija, liberaali ruotsalaisuusaatteen kannattaja, Åbo Akademin perustajia, ja siis kaikin puolin merkittävä mies. Kiinnostus hänen oppejaan kohtaan on ollut viime aikoina vaisua, mies kun on tuomittu metodeiltaan vanhanaikaiseksi - minusta aivan turhaan. Snellman on sitten oma lukunsa, merkittävä valtiomies ja vähemmän merkittävä tutkija, suurmies kuitenkin.

Moral Relativism on kirja, jota en tässä käsittele. Sen kun lukee läpi - olen lukenut - ei lopussa tiedä, mistä oli kysymys. Kaikki on niin ympäripyöreää, ettei asiasta saa selkoa. Lukija on hyvä ja yrittää itse. Snellmanin oppia selosti aikanaan prof. Jussi Tenkku artikkelissa, jossa hän todisteli jotenkin tähän tapaan. Snellmanin mukaan lakien ja tekojen oikeudenmukaisuuden, ja siis eettisen hyväksyttävyyden, ratkaisee kansallishenki. Tämä käsite on sukua Hegelin käsitteelle Sittlichkeit ja tietysti Rousseaun ajatukselle yleistahdosta (volonté général ranskaksi). Hegel kai lainasi tämän käsitteensä Rousseaulta, ja käänsi sen Kantin velvollisuusetiikkaa vastaan.

Ajatuksena on siis noilla kolmella, S, E ja H, että kansa ja valtio omaavat (S:n mukaan) sellaisen etoksen eli kansallisen, yhteisen käsityksen etiikasta, joka hyväksyy orjuuden, ja siksi orjuus on oikein ja hyväksyttävä instituutio. Antiikissa orjuus oli valtion ja talouden peruspilari ja siksi se oli myös oikeidenmukaista. Kyseessä ei ole vain mielipide, tämä olisi virhetulkinta. Kyseessä on koko kulttuuria ja elämänmuotoa määrittävä uskomusten järjestelmä, joka oikeuttaa esimerkiksi orjuuden. Orjuus on osa normaalia ja oikeaa elämää ja siksi myös oikein ja oikeudenmukaista. Aristoteleen Politiikka -teoksesta voi lukea, miten suuri filosofi yrittää oikeuttaa orjuuden - säälittävää sokellusta koko juttu. Samoin A kertoo, mitä nainen on, esimerkiksi nainen on silvottu mies, ja paljon muuta omituista. Kannattaa ottaa kirjastossa käteensä teoksen suomennos ja lukea ihan vitsinä vain. Naisen huonon aseman perustelu sujuu samoin kuin orjuuden: ne ovat kansallishengen mukaisia systeemeitä.

Tässä on liittymäkohtia nykyaikaan, kun naiset vaativat oikeuksiaan samoin kuin orjien jälkeläiset esimerkiksi USA:ssa nyt. Vilkaistaan mustien asemaa ennen ja nyt. Pappi George Berkeley, tuo kuuluisa empiristi, oli ja eli USA:n Rhode Islandilla 1729-31. Hänellä oli siellä farmi ja kolme kotiorjaa, jotka hän osti markkinoilta, siis meni kauppaan ja osti pari ihmistä itselleen. Mutta hän kastoi heidän kristilliseen uskoon ja antoi heille nimensä. Emme tiedä mitä orjille tapahtui, kun pappi kotiin lähti. Orjia ei voinut noin vain vapauttaa, vaan heille oli osoitettava riittävä tulonlähde. Monet kastoivat orjansa, koska siten he olivat vähemmän taipuvaisia kapinoimaan, siis nöyrempiä kuin muuten. Jotkut kuitenkin väittivät, että kaste oli ensi askel kohti vapauttamista, joka siis oli pahasta. Kastetuille orjilla oli helppo selittää, ettei orjuus nyt niin paha juttu ole: mitä merkitsee muutama vuosi orjuutta maan päällä, kun edessä on kuitenkin ikuinen onni taivaassa - siis on kiltisti, tekee työnsä eikä turhaan kapinoi.

Kyllä sitä pappi selittää osaa! Kristillinen ihmisrakkaus on ihmeellinen asia, eikö vain olekin? Kastamisessa oli vielä se ongelma, että orja ei ollut persoona vaan tarvekalu, mutta miten tarvekalun voi kastaa kristilliseen uskoon. Hevonen nyt vielä voisi käydä pirtaan, mutta pata, lapio tai aura? En ole itse pappi, joten en osaa selittää tätä asiaa tämän paremmin. Jos lukija on kirkon jäsen, ensi sunnuntaina jumalanpalveluksen jälkeen voi sitten omalta papilta kysyä neuvoa ja ratkaisua. Siksi ne siellä ovat, että selittävät asiat oikein päin.

Snellmania seuraten, mitä sitten kun maassa nousee riita orjuuden oikeutuksesta tai naisten oikeasta asemasta? Ilmeisesti kansallishenki kapinoi itseään vastaa, ja tästä päätellään orjien ja naisten aseman muutokseen. Ja muuttuneessa maailmassa oikeudenmukaisuuskin on muuttunut. Orjuus ei enää olemaan oikeutettu. Ei se sitä nykypäivän Suomessakaan ole, vaikka nepalilaisravintolat joskus erehtyisivät toisin ajattelemaan.

Tämä juuri on moraalirelativismia: ensin orjuus oli oikein, nyt se on väärin; orjuus oli oikeutettua ennen aikaan USA:ssa mutta ei Suomessa, ja niin edelleen. Nainen on oikeutetusti alistettuna joissakin maissa, ei kuitenkaan Suomessa. Onko tämä jotenkin järkevä tapa jatella.

Moni filosofi on aivan viime vuosina kirjoittanut kirjoja relativismia puolustellen, mutta huonolla menestyksellä. Ongelma on tässä: moraalin ja etiikan kielelliset ilmaukset ovat ei-relatiivisia, siis absoluuttisia, mutta historiallinen kokemuksemme on, että moraali vaihtelee ajan ja paikan mukaisesti. Miten yhdistää kielellinen ja historiallinen näkökulma? Vastaus: ei mitenkään, sillä kysymyksessä on ns. aporia eli ratkaisematon ongelma. Ystäväni Arto Siitonen kirjoitti aikoinaan aiheesta ansiokkaan väitöskirjan. Katsotaan tätä aporiaa vähän tarkemmin.

Sanotaan vaikka näin:

Orjuus on epäoikeudenmukainen järjestelmä, joka loukkaa orjuutetun ihmisyyttä.

Olemme sanoneet, jotakin absoluuttista. Väitteessämme ei ole sijaa relatiivisuudella tai yleensä minkäänlaisille ehdoille, sellaisille kuin Snellmanin kansallishenkeen perustuvat löpinät. Lisäksi virkkeen jälkimmäinen lause on vahva argumentti orjuutta vastaan. Ihmismäinen kohtelu on jokaisen ihmisen oikeus, oikeastaan luovuttamaton oikeus: on voi tehdä orjasopimusta, jolla myyn itseni orjaksi, en vaikka kuinka haluaisin. Ihminen on aina peruuttamattomasti vapaa juuri tässä mielessä. Hän pakenee orjuutta ja orjuudesta.

Englantilainen Bernard Williams (kuoli 2003) oli todella etevä filosofi. Mieleeni on jäänyt seuraavan kaltainen argumentti häneltä, yksinkertaisuudessaan tehokas relativismin kumoaminen. Mitä pitäisi sanoa seuraavasta relativistisen ajattelun innoittamasta virkkeestä?

Orjuus oli antiikin Kreikassa, toisin kuin nyt Suomessa, oikeutettu yhteiskuntaelämän laitos, joten meidän ei pidä moittia Aristoteleen kirjoituksia, joissa orjuutta puolustetaan ja perustellaan.

Tällaiset ajatukset pulpahtelevat esiin edelleen keskustelussa ja kirjoituksissa, ilman että kukaan yleensä huomaa niissä mitään mätää. Jos nimittäin joka asia on oikein, miten sitä muka voisi moittia. Jos minulla on oikeus ostaa olutta - ikää riittää ja olen selvin päin -, miten minua voisi siitä moittia. Jos S/M seksikumppanini pyytää piiskaamaan kovaa ja minä piiskaan, miten minua siitä voisi moittia; ei kyseessä ole pahoinpitely.

Mutta kielellisesti eteen tulee seuraava ongelma. Ensimmäinen alleviivattu termi "oikeutettu" on relativistinen, mutta toinen "ei pidä moittia" ei sitä ole. Tämä yksinkertainen havainto kaataa moraalisen relativismin ohjelman, valitettavasti. Siis siten, että oikeutus olisi sidottu aikaan ja paikkaan:

Orjuus on oikeutettu antiikissa, mutta ei Suomessa.

Toisaalta:

Ei pidä moittia kaikkia orjuuden puolustajia

ei ole relativistinen, koska on aina ja kaikkialla totta, että kaikkia orjuuden puolustajia ei voi eikä saa moittia. Löydämme siis absoluuttinen eli ei-relativistisen moraalisäännön, jonka piti olla mahdotonta relativistin mukaan. Relativisti sanoo, että kaikki moraalisäännöt ovat suhteessa aikaan ja paikkaan; nyt kuitenkaan yksi sääntö ei sitä ole. Sääntö on muotoiltavissa seuraavanlaiseksi:

Ei pidä moittia toisen puheita ilman riittäviä perusteita.

Tässä säännössä ei ole mitään relatiivista, koska se koskee kaikkia puheita samalla tavalla. Jos nimittäin alamme moittia toisen puheita miten ja kuinka vain, järkevä keskustelu menettää kokonaan merkityksensä. Tässä olemme edenneet jo merta edemmäksi kalaan. Oikeastaan riittää, kun vilkaisee Williamsin muotoilua edellä ja toteaa, että samassa virkkeessä on sekä relativistinen että absoluuttinen osio, vaikka kaiken pitikin olla relativistista. Tässä on looginen ristiriita.

Mutta aporia on edelleen olemassa, koska moraalikäsityksen vaihtelevat kovasti ajasta ja paikasta johtuen - miksi meidän suomalaisten moraali olisi parempaa kuin muiden? Totean lopuksi vielä yhden relevantin seikan: relativismi tekee mahdottomaksi ajatuksen moraalin kehityksestä ja edistyksestä. Jos ei ole mitään hyvän ja pahan, oikean ja väärän mittapuuta, kuinka voi sanoa, että orjuutta vastustava etiikka on parempaa ja edistyneempää kuin orjuutta puolustava etiikka? Jos lukija ei usko moraalin kehitykseen, niin miten olisi natsimoraalin vertaaminen tämän päivän Suomen sosiaalidemokraattiseen rauhan ja hyvinvoinnin etiikkaan? Uusnatsitko ovat oikeassa? Kaikki etiikatko yhtä hyviä - paskapuhetta! Silti monessa tapauksessa etiikoiden asettamine paremmuusjärjestykseen tuntuu vaikealta. Mutta varotaan silti moraalirelativismia, jooko?

Xxx