Filosofiaa raakana, osa II -Pahuus: Nihilismi elämänasenteena – sen mahdottomuus

Teksti:

Professori Timo Airaksinen

Johdanto

Tämä sarja lyhyitä esseitä, jatkokertomus, tarkastelee suhteellisen epäsystemaattisessa järjestyksessä muutamia filosofian perustavia ja olennaisia ongelmia. En ole pyrkinyt erityisesti helppotajuisuuteen, koska kysymykset ovat kuitenkin vaikeita. Nämä esseet eivät pyri opettamaan mitään kenellekään, vaan osoittamaan mistä on kysymys, kun jotakin sanotaan filosofiseksi ongelmaksi. Lisäksi ratkaisut ovat omiani ja lukijan on paras valmistautua muodostamaan itse oma kantansa asioihin. Jotkut ongelmat saattavat tuntua oudoilta, mutta niin sen pitää ollakin: kun lukee hyvää filosofiaa, tajuaa ettei olisi itse koskaan osannut ajatella tuollaista, mutta nyt osaa. Filosofian on outoa. Olen itse kokenut tämän monen monituista kertaa, ja siksi jaksan harrastaa filosofiaa edelleen kaikkien näiden vuosien jälkeen. Tämä sarja, jos tästä tulee sarja, ilmestyy Digi Vallilassa aina silloin tällöin - tai sitten en viitsi enää jatkaa, joka sekin on hyvin mahdollista. Vielä sana tyylistä: vältän vieraskielisyyttä, jos vain mahdollista - ja lopuksi valitan näiden esseiden tyylillistä keskeneräisyyttä. En jaksa hioa niitä sen enempää kuin välttämätöntä. Lukee sitten ken viitsii; nopeasti kirjoitettu, nopeasti luettu.

Filosofiaa raakana, osa II - Pahuus: Nihilismi elämänasenteena - sen mahdottomuus. 10.

Lopullinen ja aito nihilismi päätyy hätkähdyttävään väitteeseen, mikään ei ole mitään. Skeptikko sanoo: emme tiedä onko mikään mitään, siis emme tiedä, josko elämän arvoja ja eksistentiaalisia merkityksiä olemassa. Nihilisti tietää, ettei ole, millä perusteella hän näin sanoo? Olettaako hän vai tietääkö? Miten hän voisi tietää? Kysymys on oikeasti ja aidosti metafyysinen.

Nihilisti ei argumentoi tai perustele väitettään, miksi? Siksi, että perustellessaan väitteensä, hän samalla olettaisi perustelun olevan tärkeää tai ainakin jotenkin merkittävää. Nihilisti ei halua ajatella näin:

Mikään ei ole mitään. Tämä väite on totta, mutta tietysti se pitää myös todistaa.

Tämä olisi ristiriitaista, koska todistamisella on nyt väliä. Nihilisti sanoisi siis seuraavan:

Mikään ei ole mitään, paitsi tämän lauseen todistaminen,

joka on kerta kaikkiaan naurettavaa. Olisi tietysti hyvä, jos lauseen voisi todistaa, mutta nihilisti on jo nihilisti, eikä hän siksi ryhdy mihinkään todistustoimiin. Nihilisti on kantansa muodostanut - kyseessä on siis eksistentialistinen peliliike. "Mä oon mikä on, en muutu tästä", laulaa kaunis Tamara Lund (1963) laulussa, jonka julistaman nihilistisen sanoman vuoksi sitä ei uskallettu lähettää Euroviisuihin.

Nihilismi ei ole siis todistettu filosofinen kanta tai elämänsuunnitelma - se on eksistentialistinen asenne, joka omalla tavallaan ilmentää totuutta. Mikään ei ole mitään, jossakin mielessä tämän täytyy olla totta, ainakin pessimistille, sellaisille suurille ajattelijoille, tai suurille hengille, kuten ennen sanottiin, kuin Arthur Schopenhauer ja Friedrich Nietzsche. Tosin S piti musiikkia pelastuksena elämäntahdon loputtomasta tuskan pyörästä. N puolestaan pakenee tulevaisuuteen ja uskoo uuteen ihmiseen, sankareihin, jotka vapaina tämän päivän muka arvoista nousevat massojen yläpuolella uusin ajatuksin ja voimin. Kumpikaan ei siis ole oikea nihilisti, sillä he uskovat johonkin (musiikki) ja näkevät merkityksellisyyden mahdollisuuden (tulevaisuuden ihminen).

Mieleiseni kyynikko, joka pääsee siis lähelle nihilismiä, on Diogenes Sinopelainen. Joka ulosti julkisesti ja sai maksullisilta naisilta ilmaiseksi, ei omistanut mitään ja etsi hyvää ihmistä lampun kanssa. Paras ja kuvaavin on kuitenkin tarina, jossa D tapaa Aleksanteri Suuren. Se menee jotenkin näin. D makaa seinän vierellä, AS tulee paikalle ja sano ihailevansa D:sta ja siksi antavansa hänelle ihan mitä vain hän haluaa. Mitä vastaa nihilisti: Voisit väistyä auringon tieltä.

Tämä tarina jaksaa huvittaa minua loputtomiin, koska se avautuu monille tulkinnoille ja loppujen lopuksi kuvaa hienosti nihilistiä ja hänen elämänasennettaan.

Tarinassa on kaksi jumalaa vastakkain, AS ja Aurinko, toinen ihmisen synnyttämä jumalolento, maailman mahtavin mies, ja sitten on Aurinko, luonnollinen jumaluus. D:lle Aurinko on AS:ta mieluisampi jumaluus, joten on selvä, että hän pyytää AS:ta väistymään. AS:lla ei ole hänelle mitään annettavaa, ei mitään millä olisi mitään arvoa ja tai merkitystä. AS on aivan saman arvoinen kuin kaikki muukin, siis arvoton. Miten AS olisi todistanut arvonsa kyynikolle? Ei mitenkään. Hän olisi saattanut tappaa D:n siihen paikkaan, niin vallanpitäjät ovat aina toimineet: halveksinta on kuolemalla rangaistava petos - kuoleman ajatuksen voi tässä ottaa myös metaforisesti. Lukija saa itse jatkaa tämän tarinan linjan kehittelemistä, minä en viitsi.

Kriittinen lukija saattaa huolestua ja huomauttaa, että D ei ole oikea kyynikko, koska hän arvostaa aurinkoa. Kyllä, mutta hän arvostaa aurinkoa niin kuin leijona savannilla tai kotikissa ikkunalaudalla. Aurinko on jumaluus, se on aina ja kaikissa uskonnoissa ollut jumaluus elämän antaja, mutta ei D muotoile asiaa niin - tämä muotoilu on lukijan muotoilu silloin, kun hän vielä taistelee nihilismiä vastaan ja odottaa sen todistamista, mahdotonta tapahtuvaksi. D on kyynikko ja nihilisti, jonka suhde arvoihin on sarkastinen. Hänen vastauksensa AS:lle kertoo kaiken: kukaan ei ole mitään, mikään ei ole mitään. Tapa minut, minä en ole mitään. Mutta aurinko paistaa niin hyville kuin huonoille, onni yksillä, kesä kaikilla. Aurinko paistaa kisalle ja kissa nauttii siitä. Jos aurinko ei paista, kissa nauttii jostakin muusta. Ei kissa palvo aurinkoa, se ei ole auringonpalvoja, vaan opportunisti, joka ottaa nautintonsa sieltä, mistä se sillä kertaa on otettavissa. D penkoi luukasaa, sanoi etsivänsä AS:n isän luita, mutta niitä ei voinut erottaa orjan luista.

Leijonalla on tarpeensa, mutta ne eivät ole haluja ja arvopäämääriä. Leijona syö, kun on syödäkseen ja kun se syö, se ei välitä kenet se syö. Pedot syövät mielellään elävääkin saalista, kunhan se ei pane liikaa vastaan. Nihilismiä on teloittaa vanki mahdollisimman kamalalla ja tuskallisella tavalla, jotta muut rikolliset muka pelästyisivät ja luopuisivat rikollisista suunnitelmistaan. Tämä on vain nihilistinen teko, joka ei ilmaise nihilismiä eksistentiaalisena elämänasenteena. Miksi? Siksi että kidutuksella on nyt ikään kuin hyvä päämäärä, rikosten vähentäminen. Oikea nihilisti kiduttaa, vain siksi, että kidututtaa, siis hänellä on tällainen tarve, aivan kuin leijonalla on terve tapaa ja syödä.

Kyynikko oli antiikissa ihminen, joka uskoi luonnolliseen elämään. Nihilisti on tämän ajattelu perillinen siinä mielessä, että hän tekee sen, mitä on tehtävä antamatta teolleen perustelua arvojen ja teon merkittävyyden avulla. E. Anscombin vanha esimerkki valaisee asiaa. Mutta ensin pieni muistelo. Oli kapakassa Münsterissä Saksassa 1970-luvun lopulla. EA sattui olemaan samassa kapakassa. Juttelin hänen kanssaan, kun hän kerran oli kuuluisa ja arvostamani filosofi - von Wright muuten oppi häneltä yllättävän paljon. Tarjoilija meni ohi olutlaseja täynnä olevan prikan kanssa. EA sanoi, "I need a beer" ja nappasi prikalta noin vain lasin, otti kunnon kulauksen ja siinä se. Tämä on totista arjen nihilismiä parhaimmillaan: tuossa on olutta, minä tarvitsen olutta, siis sieppaan lasin ja juon.

Mutta se toinen esimerkki A:n klassisesta kirjasta Intention (1957): Mies vihaa kartanon väkeä ja päättää myrkyttää heidät. Hän menee vesisäiliölle ja kaataa sinne myrkkyä, sitten hän pumppaa myrkyn kartanon vesijohtoon. Mitä hän tekee? Hän pumppaa ja myrkyttää. Jos yllätät hänet puuhansa parista ja kysyt, mitä teet, hän vastaa aivan totuudenmukaisesti, pumppaan vettä kartanoon. Oikeudessa syyttäjä sanoo, että mies myrkytti talon väen pumppaamalla vettä kertonon väen juotavaksi. Molemmat ovat oikeassa, mutta oikeudessa kiinnitetään huomiota teon seurauksiin oikeiden arvojen kannalta arvioituna.

Kuinka tämä esimerkki sopisi nihilismin kuvaukseen? Tuo mies on nihilisti kuvatessaan toimintaansa veden pumppaamisena. Tämä kuvaus sivuuttaa kokonaan arvonäkökohdat, halutut ja toivot päämäärät ja kaikki vastuukysymykset. Mies vain pumppaa, joka on täysin naturalistinen kuvaus asiasta.

Oletetaan, että mies on pelkkä käskyläinen, joka on palkattu myrkyttämään talon väki. Hän pumppaa, miksi? Siksi että häntä huvittaa totella ja rahaa tarvitaan aina. Kun häntä syytetään murhan yrityksestä, hän ei ymmärrä mistä on kysymys. Ei hän halunnut tappaa, hänhän vain pumppasi vettä taloon. Se että vedessä oli myrkkyä, on hänestä aivan samantekevää ja merkityksetöntä. Kyllä, hän tiesi, että ihmiset saattavat kuolla hänen tekonsa seurauksena, mutta mitä se hänelle kuuluu - vieraita ihmisiä kaikki. Mies on rationaalinen ja tietoinen, mutta välinpitämätön. Kun hänet tuomitaan, hän on edelleen välinpitämätön, nyt itsestään. Kukaan ei ole mitään.

Tallainen ihminen on paha ja pelottava, oikeastaan juuri sellainen kuin M. de Saden hirviömaiset sankarit ovat ja millainen Sade itse olisi halunnut olla. Samalla tällainen ihminen on vapaa ja onnellinen. Arvopäämäärät ja haluttavuuden pohtiminen sitovat ihmistä ja alistavat hänet sosiaalisille normeille, jotka siis ovat vapauden rajoitus ja onnellisuuden este.

Onko tällaisia ihmisiä olemassa, voiko heitä olla olemassa? Yhteisö nimeää heidät psykopaateiksi ja poistaa heidät kovin keinoin keskuudestaan. Ehkä nihilisti on vain rajatapaus ja nihilistinen olemassaolo matka ja tie kohti luonnollista arvottomuutta ja sen mahdollistamaa välinpitämättömyyttä. Näin siis normaalisti, mutta kaikki ei aina ole normaalia. Ajatellaan vaikkapa sotaa ja toisaalta suurinta mahdollista valtaa. Sota on aina keskuudessamme ja joskus vallan tavoittelija todella saa ylivallan kaikesta, rajattoman vallan diktaattorin ominaisuudessa, Stalin ja Mao esimerkkeinä. Historian hämärästä löytyy paljon muitakin esimerkkejä.

Sodan etiikasta puhutaan ja sotarikollisia tuomitaan, paitsi USA:n, Israelin ja Venäjän sotilaita; heidän oma sotaoikeutensa käsittelee tapaukset aivan itse. Pienikin perehtyminen sotahistoriaan osoittaa kuitenkin, miten sota ja sotiminen liukuu kaltevaa pintaa pitkin silmittömäksi tappamisen juhlaksi, jossa etiikasta puhuminen siirtyy tuonnemmaksi. Ensin on katsottava voittaja ja vasta sitten puhutaan etiikasta, nimittäin hävinneen puolen tuomitsemisesta. Kun Saksan sotasyyllisiä ja sotarikollisia tuomittiin, Winston Churchill tokaisi kyyniseen tapaansa, tässä sitä nyt näkee, miten tärkeä on voittaa sotia. Vae victis, sanovat muinaiset roomalaiset. Meidän oma Marskimme oli myös hyvä suustaan, mutta taisi vitsailla vain pienen piirin kuullen.

Valta vapauttaa tekemään mitä haluaa, sehän kuuluu vallan määritelmään. Tuo tuttu latteus, valta korruptoi, absoluuttinen valta absoluuttisesti, ilmentää valtaa ja sen sisään rakennettua kyynisyyttä. Ensin tehdään mitä halutaan, sitten mitä tarvitsee tehdä ja lopuksi vain tehdään. Stalin allekirjoitti tuhansien tai kymmenien tuhansien Karjalan suomalaisten kuolemantuomiot, mahtoiko paljonkaan miettiä mitä teki? Kiinnostiko asia sen enempää? Se mitä kyynisesti päätettiin, toteutettiin yhtä kyynisesti. Nyt Stalin on taas sankari Putinin Venäjälle, mutta se onki sitten jo sitten eri juttu.

xxx