Filosofiaa raakana, osa III: 5. Kommunismin ja fasismin houkutus, osa II

Teksti:

Professori Timo Airaksinen

Johdanto

Tämä sarja lyhyitä esseitä, jatkokertomus, tarkastelee suhteellisen epäsystemaattisessa järjestyksessä muutamia filosofian perustavia ja olennaisia ongelmia. En ole pyrkinyt erityisesti helppotajuisuuteen, koska kysymykset ovat kuitenkin vaikeita. Nämä esseet eivät pyri opettamaan mitään kenellekään, vaan osoittamaan mistä on kysymys, kun jotakin sanotaan filosofiseksi ongelmaksi. Lisäksi ratkaisut ovat omiani ja lukijan on paras valmistautua muodostamaan itse oma kantansa asioihin. Jotkut ongelmat saattavat tuntua oudoilta, mutta niin sen pitää ollakin: kun lukee hyvää filosofiaa, tajuaa ettei olisi itse koskaan osannut ajatella tuollaista, mutta nyt osaa. Filosofian on outoa. Olen itse kokenut tämän monen monituista kertaa, ja siksi jaksan harrastaa filosofiaa edelleen kaikkien näiden vuosien jälkeen. Tämä sarja, jos tästä tulee sarja, ilmestyy Digi Vallilassa aina silloin tällöin - tai sitten en viitsi enää jatkaa, joka sekin on hyvin mahdollista. Vielä sana tyylistä: vältän vieraskielisyyttä, jos vain mahdollista - ja lopuksi valitan näiden esseiden tyylillistä keskeneräisyyttä. En jaksa hioa niitä sen enempää kuin välttämätöntä. Lukee sitten ken viitsii; nopeasti kirjoitettu, nopeasti luettu.

Filosofiaa raakana, osa III: 5. Kommunismin ja fasismin houkutus, osa II.

Jokainen poliittinen ideologia tai liike, joka aidosti korostaa väkivaltaa, on fasistinen. Tällainen määritelmä on uusmääritelmä, niin luulisin, mutta me tarvitsemme nyt filosofisia tarkoitusperiämme varten mahdollisimman iskevän ja yksinkertaisen luonnehdinnan. Väkivalta houkuttaa ihmisiä, itse väkivaltainen toiminta nuoria miehiä ja tänä päivänä myös heitä matkivia nuoria naisia. Vanhat poliitikot taas näkevät tärkeiksi nuorten ihmisten käyttämistä tykinruokana ja miinanpolkijoina sillä varjolla, että he ovat välineitä valtion kannalta olennaisen edun saavuttamiseksi.

Annan realistisen esimerkin väkivallasta ja nimenomaan tappamisesta, koska tuota päämäärää saattaa olla muuten vaikea hahmottaa. Koko osa länsimaista etiikkaa on valjastettu sen myytin vaalimiseen, että me, ketä me sitten olemmekaan, tapamme vain äärimmäisessä hädässä ja siis tilanteessa, jossa etiikan periaatteet on hetkeksi pantu syrjään. Tämä on itsehyväisyyden riemuvoitto ja myytti myyttien joukossa, tai sitten se on vain yksinkertainen vale.

Siis esimerkki: kun Saksa ja Japani olivat jo hävinneet sodan liittoutuneita vastaan, tai oikeastaan Japani USA:ta ja Saksa Suurta ja Mahtavaa vastaan, se mikä oli oikein ennen sotaa ja noudatti sodan instrumentaalista logiikkaa, taantui tappamiseksi tappamisen vuoksi, verilöylyksi. Saksalaiset tappoivat juutalaisia viime hetkeen saakka, vaikka mitään instrumentaalista syytä ei enää ollutkaan: kukaan Saksassa ei voinut enää uskoa "juutalaiskysymyksen lopulliseen ratkaisuun" (Endlösung). Tappaminen oli silloin itsetarkoitus. Saksan V2 raketit Lontooseen olivat vain tappamista varten, samoin liittoutuneiden jatkuvat pommitukset Saksan siviiliväestöä vastaan. Myös USA:n pudottamat atomipommit Japaniin olivat kosto, asian kun olisi voinut hoitaa hienovaraisemminkin ja ihmishenkiä säästäen, sanovat amerikkalaiset itse mitä sanovat. Kun suuri Suomen ystävä ja ihailija Stalin pommitti Helsinkiä helmikuussa 1943, hän saattoi sentään teeskennellä välineellistä syytä, nimittäin Suomen pakottaminen rauhaan - tosin terrori ei ole koskaan toiminut rauhaan pakottajana, koska siviilien kärsimykset ovat sodassa kuitenkin eliitin toissijainen kiinnostuksen aihe.

Olen siis osoittanut, että tappava väkivalta on joskus toiminnan päämäärä. Lienee selvä, että tappaminen on usein olennainen väline ja merkittävä tekijä sekä poliittisessa retoriikassa että toteutetuissa toimintaohjelmissa. Yhdysvaltojen toisen maailmansodan jälkeinen ulkopoliittinen doktriini on kelpo esimerkki. Suomella tuskin on varaa korostaa valmiuttaan väkivallan käyttöön missään asiassa.

Esimerkkini edellä kuvaavat käytäntöä ja sen eräänlaista rappeutumista äärioloissa. Miten on ideologian laita? Väitän, että on ideologioita, jotka määrittävät tappavan väkivallan toiminnan päämääräksi. On tavallista, että vakivalta on olennainen väline, mutta fasismi/natsismi menee tätä pidemmälle, kuten englanniksi sanotaan, "it goes all the way". En halua väittää, että esimerkiksi Nietzsche olisi proto- tai kryptofasisti siinä kokonaisvaltaisessa ja detailjoituneessa tarkastelussa ja keskustelussa, jota asiasta on käyty. Jos fasismi/natsismi määritellään edellä esittämälläni minimalistisella tavalla, N joutuu kyllä aika huonoon valoon.

Olen viime aikoina uhrannut paljon aikaa N:n tekstien lukemiseen, kommentaareja unohtamatta. N samoin kuin Kafka sopii teinien käsiin ja sitten taas eläkeläisten luettavaksi, niinpä olen nyt lukemassa toista kierrosta N:ä. Kafkasta olen jo kirjoittanut nipun tutkimusartikkeleita englanniksi tieteellisiin aikakauskirjoihin, joten se puoli asiasta on hallussa (ks. verkossa Helsingin yliopiston tietokanta Tuhat). N jakaa moraalin kahteen osaa, herramoraaliin ja orjamoraaliin. Edellinen on eurooppalaisen aatelin, alkupäisen soturiluokan heiniä, orjamoraali taas kristittyjen ideologinen tuote alistettujen ihmisten lohduksi. Sääli, lähimmäisenrakkaus ja armon toive sekoittuvat kaunaan ja katkeruuteen, jotka ovat aina vähäosaisten lohtuna, kosto haaveiden kohteena. Heikko ei mitään kosta, vahva on aina niskan päällä, joten se siitä sitten. Pieni elämä, pienet himot, nöyryys kunniaan ja aikojen lopuksi, kun uusi Jerusalem laskeutuu maan päälle, koston aika on tullut, mutta vasta sitten, ei juuri nyt. Orja on aina väkivallan kohde, ei sen tuottaja.

Aatelinen sankarimoraali on kuin Machiavellin virtù, joka merkitsee hyveellisyyttä miehuullisuutena ja kyvykkyytenä. N tukeutuu samanlaiseen ajatteluun: rohkeus, uljaus, ylpeys, väkivaltaisuus, julmuus, määrätietoisuus ja muut vastaavat luonteenpiirteet ovat tässä olennaisia. Elämä on iloa, loistoa ja vallanalun hehkua ilman omaatuntoa, syyllisyyttä ja katumusta, kateudesta puhumattakaan. N ei kuitenkaan ole fasisti/natsi, koska hän ei tee poliittista teoriaa tai luo ideologiaa - hän vain hahmottelee tulevaisuuden etiikkaa.

Hyvä argumentti sen puolesta, ettei N ole fasisti/natsi on, ettei Sadekaan ollut. N oli varmasti Sadensa lukenut. Mistä hän olisi lainannut ideansa ottaa aina ruoska mukaan, kun menee tapaamaan naista, muualta kuin Saden teoksesta Juliette. Siellä sama asia on ilmaistu sanasta sanaan samalla tavalla. Kaikkihan Sadea lukivat 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa, vaikka harva halusi sitä mainostaa. Sade ei ole fasisti/natsi, koska hän ei ole poliittinen ajattelija. Hän on kiinnostunut vain vapaan ihmisen mielenmaisemasta alitajunnan kurimuksessa. Mutta Sade ja N molemmat uskovat julmuuteen, ei välineenä vaan arvona ja päämääränä itsessään.

Julmuus on tässä yhteydessä avainkäsite, orjamoraalin tuomitsema ja sankareiden vaalima luonteenpiirre tai toiminnan määre. Julmuus on väkivallan lähde ja käyttövoima, mutta ei suinkaan välttämätön ehto. Tappaminen on mahdollista kokonaan ilman luonteen julmuutta, vaikka tappaminen itsessään olisi kuinka julmaa tahansa. Valtion valtuuttama pyöveli tekee vain julmaa työtään, eikä hänen tarvitse olla julma. Oliko ensimmäisen atomipommin pudottaja julma ihminen? Ei välttämättä, hänhän vain painoi nappia. Se että hän tiesi nousevansa oman kansakuntansa sotasankariksi, ei vielä merkitse julmuutta. Julmuuteen vaaditaan tappamisen iloa, halua nimenomaan tappaa ja kamalista seurauksista piittaamattomuutta. Raakuus, raakalaismaisuus ja julmuus ovat lähisukulaisia, kun raakuus merkitsee toiselle aiheutetun tuskan todistamisesta nauttimista. Julma haluaa tappaa ja raaka haluaa tappaa julmasti, siis tuskallisesti, kammottavasti ja jollakin erikoisella tavalla. Nämä termit ovat tietysti epämääräisiä merkityksiltään, joten jokaisella on mahdollisuus ja lupa hahmottaa ne omalla tavallaan.

Fasistinen ja natsistinen ideologia korostavat ylevää, rohkeaa sankaruutta oman maansa ja kansansa puolesta taisteltaessa. Mies on sankari ja nainen hoivaava äiti, vanhat miehet johtavat tuntemiensa periaatteiden mukaisesti, siis ilman demokratian kosketusta. Mies on julma ja sotainen, joka ei ole mahdollista ilman tappamista, mies siis tappaa. Olennaista on, ettei hän tapa vain välineellisistä syistä, esimerkiksi pätevöityäkseen upseerina tai osana joukkoa, joka vaalii kodin ja naisten turvaa tai hankkii maata ja etuja isänmaalle, valtiolle. Tämä on asian toinen puoli, se epäolennaisempi puoli, kun oleellinen puoli on julmuus ja tappaminen oman miehuullisuuden ja herramoraalin ilmentämiseksi.

Natsit kehittivät oman suurenmoisen estetiikkansa, joka määritti heidän elämysmaailmaansa. Maailmassa on paljon natsiregalian ja -estetiikan keräilijöitä, kyseessä on iso, vaikka kätketty bisnes. Omaan tuttavapiiriinikin kuuluu alan mies, joka ei kuitenkaan ole halunnut esitellä kokoelmaansa - museo ei kuulemma ole vielä aivan valmis. Estetiikan lahjomattomat mestarit, italialaiset eivät kehittäneet Mussolinin aikana vastaavaa estetiikkaa, varmasti siksi, ettei Italian fasismi koskaan ollut niin läpitunkevasti koko kansan asia kuin Saksassa. Saksalaiset olivat natseja, ylpeitä siitä ja leppymättömästi oman Führerinsä takana, vaikka maa oli jo raunioina - siksi estetiikka. Omalla oudolla tavallaan natsi-Saksa oli esteettinen ilmiö, tai oudon estetiikan väärinkäytön näyttämö. Natseille estetiikka syrjäytti normaalin länsimaisen etiikan, orjamoraalin, ja korvasi sen teatterilla, jossa kansa esitti kohtalonäytelmän yleviä rooleja. Sotilaat ovat perinteisesti olleet koreita kuin riikinkukot, Mannerheim ei ollut poikkeus, mutta teollistuneeseen, totaaliseen sotaan valmistautuminen estetiikan nimissä on kyllä arkaaisuudessaan oudostuttava ajatus.

Tuhatvuotinen valtakunta oli perustuva raudan, maan ja veren liitolle, jonka vihkikaava oli mykistyttävän yksinkertainen: tapa, murhaa ja surmaa ilman sääliä, koska vain julmuus kelpaa esiintymään tällä uudella näyttämöllä. Maailma, tai ainakin Eurooppa, osa Venäjästä mukaan lukien, on luotava kokonaan uusiksi arjalaisten kodiksi ja valloittamattomaksi linnakkeeksi. Miten tämä tehtävä olisi onnistuva ilman kuolettavaa väkivaltaa? Mitä jos kaikki kansat olisivat antautuneet Itävaltaa matkien, olisiko tämä sitten ollut hyvä, hieno ja toivottava asia. Ei antautuminen olisi mitään auttanut. Ei Stalinkaan ottanut vastaan antautumisia vihollisiltaa. Venäjän Iivana Julma ja Englannin Henrik VIII tappoivat laumoittain aatelisia vahvistaakseen kuningasvaltaa: tämä on instrumentaalinen syy. Mutta on olemassa toinenkin tärkeä syy: kuningas tappaa, koska hän on kuningas ja hän pystyy tekemään niin. Tappaminen on silloin korkeinta mahdollista vallankäyttöä määrittävä symbolinen tekijä, joka irtaantuu kaikesta halvasta instrumentaalisuudesta.

Aivan samalla tavalla natsit tappavat alempien rotujen jäseniä, koska he ovat natseja ja natsit tappavat alempien rotujen jäseniä. Jos tämä on vaikea ajatus ymmärtää, ajatelkaa estetiikkaa: tappaminen on natsille kuin maalaisi taulun tai kirjoittaisi näytelmän, joka sitten todistaa ajasta ikuisuuteen mahtirodun suuruutta, ylevää asennetta ja julmaa sankaruutta. Kettu tappaa kaikki kanalan kanat, koska se on kettu - ja syö yhden. Sankari tappaa koska on sankari ja hakeutuu tilanteisiin, jossa tapetaan, hän itse tai vihollinen. Sankarille oma kuolema on yhtä tärkeä kuin vihollisen surma. Liberaalissa demokratiassa tällainen ajattelutapa on groteski, mutta romanttista mielenlaatua se kutkuttaa. Ja se on ollut erään politiikkanäkemyksen ytimessä; estetään yhdessä sen paluu näyttämölle, sitä toivon.

Jokainen ideologia, jossa väkivalta on päämäärä tai olennainen väline, on epäeettinen ja vaaraksi meille kaikille. Miten on sankarivainajan laita, onko hän sankari edellä mainitussa mielessä, onnettomien olosuhteiden uhri vai kenties vallanpitäjien murtunut väline? Kysymys on vaikea ja arka, tai ainakin sen pitäisi sitä olla.

Xxx