Filosofiaa raakana, osa III: 6. Rangaistukset ja niiden perimmäinen outous

Teksti:

Professori Timo Airaksinen

Johdanto

Tämä sarja lyhyitä esseitä, jatkokertomus, tarkastelee suhteellisen epäsystemaattisessa järjestyksessä muutamia filosofian perustavia ja olennaisia ongelmia. En ole pyrkinyt erityisesti helppotajuisuuteen, koska kysymykset ovat kuitenkin vaikeita. Nämä esseet eivät pyri opettamaan mitään kenellekään, vaan osoittamaan mistä on kysymys, kun jotakin sanotaan filosofiseksi ongelmaksi. Lisäksi ratkaisut ovat omiani ja lukijan on paras valmistautua muodostamaan itse oma kantansa asioihin. Jotkut ongelmat saattavat tuntua oudoilta, mutta niin sen pitää ollakin: kun lukee hyvää filosofiaa, tajuaa ettei olisi itse koskaan osannut ajatella tuollaista, mutta nyt osaa. Filosofian on outoa. Olen itse kokenut tämän monen monituista kertaa, ja siksi jaksan harrastaa filosofiaa edelleen kaikkien näiden vuosien jälkeen. Tämä sarja, jos tästä tulee sarja, ilmestyy Digi Vallilassa aina silloin tällöin - tai sitten en viitsi enää jatkaa, joka sekin on hyvin mahdollista. Vielä sana tyylistä: vältän vieraskielisyyttä, jos vain mahdollista - ja lopuksi valitan näiden esseiden tyylillistä keskeneräisyyttä. En jaksa hioa niitä sen enempää kuin välttämätöntä. Lukee sitten ken viitsii; nopeasti kirjoitettu, nopeasti luettu.

Filosofiaa raakana, osa II: 6. Rangaistukset ja niiden perimmäinen outous

Kidutus ja julkiset telotuksen ovat osoitus barbaarisesta mielenlaadusta, samoin kuin rangaistus kostona - kosto on aina vastaus juuri henkilöön kohdistuneesta vääräksi koetusta teosta. Kosto johtaa kostonkierteeseen, verikostoon ja vendettaan. Periaatteena on silloin "silmä silmästä, hammas hampaasta", eikä syyllisyyskysymystä mieti kukaan. Sinä olet tappanut sukulaiseni, minä tapan sinut, sinun sukulaisesi tappavat minut ja niin edelleen. Vihanpito jatkuu jopa sukupolvesta toiseen, koska tällaiseen ajattelutapaan ei sisälly mitään katkaisumekanismia. Vähän edistyneemmässä rangaistusajattelussa maksetaan verirahat, ja asia on sillä selvä. Ruotsissa ennen 1600-lukua valtio oli heikko ja maaseudulla elettiin omalakisesti, ja sama pätee tietysti Suomeen, joka oli osa Ruotsia. Kun kaksi talonpoikaa riitaantui tontin rajoista ja toinen löi toisen kuoliaaksi, jotakin oli tehtävä. Maksettiin ennalta säädetty veriraha, ja asia oli sillä selvä - näin vältettiin verikoston kierteen syntyminen.

Kun valtion vahvistui, se pystyi valvomaan maan lakeja myös periferiassa. Tappaja vietiin käräjille, jossa annettiin lainmukainen tuomio. Tänään Suomessa vakava rikos ei ole asianomistajarikos vaan virallisen syytteen alainen rikos. Tämä on mielenkiintoinen erottelu. Asianomistajarikoksen kohdalla uhri vaatii itselleen oikeutta tilanteessa, jossa hän yhtä hyvin voi jättää asian silleen. Hän saa itse punnita tilanteen vakavuuden omalla kohdallaan ja vaatia, tai olla vaatimatta hyvitystä. Virallisen syytteen alainen rikos ikään kuin alkaa elää omaa elämäänsä lain suuressa sokkelossa, eikä uhrilla ole asiaan enää mitään sanomista. Laki ottaa rikoksen pois uhrin niskoilta.

Olen joskus ajatellut ja sanonutkin, että tässä tapauksessa rikos ei ole kohdistunut uhriin vaan lakiin. Me sanomme, että syytetty on rikkonut lakia, joka on tietysti aivan asia kuin, että hän on vahingoittanut uhria. Uhrin vahingoittaminen on nyt vain taustafakta ja homman ydin on lain rikkominen ja lain kunnioituksen unohtuminen. "Laki, ennen mua syntynyt, jälkeheni jää", ilmaisee asian aika hyvin, nimittäin, jokainen rikottu laki on pilattu laki. Jotta se jäisi olemaan ja pätemään myös jälkeemme, sen koskemattomuutta on vaalittava kaikin keinoin. Ja ilman lakia ei ole valtiota ja järjestäytynyttä yhteiskuntaa.

Filosofiassa puhutaan rangaistusteorioista, siis systemaattisesti perustelluista tavoista oikeuttaa rangaistukset. Pidin joskus hyvin kauan sitten etiikan luentosarjan Turussa ja kävin nuo teoriat läpi yksi kerrallaan. Yllätin itseni luennolla kertomassa opiskelijoille, että mikään noista teorioita ei kestä kriittistä tarkastelua. En edelleenkään usko niiden kelpoisuuteen, mutta katsotaan asiaa vähän tarkemmin.

Retributiivinen teoria katsoo, että rikollisen on sovitettava rikoksensa, jolloin rangaistus on tuo sovitus. Vankeus sovittaa rikoksen. Tämä on pelkkää höpsöä metafysiikkaan. Kun Tauno Veikko Pasanen vuonna 1969 ampui kännipäissään neljä poliisia, hän sai elinkautisen ja sitten armahdettiin. Muistan, kun hän pääsi vankilasta ja ilmoitti rehvakkaaseen sävyyn olevan nyt vapaa mies ja sovittaneensa rikoksensa. Myöhemmin hän humalassa kuristi vaimonsa, jolloin saldoksi tuli viisi ruumista - ja pian mies oli taas sovittanut rikoksensa.

Missä mielessä hän oli sovittanut rikoksensa? Lain mukaan hän ei ollut enää mitään velkaa laille, se puoli on kunnossa. Mutta rikos on myös moraalikäsite. Tässä perspektiivissä ei ole lainkaan selvää, että Pasanen olisi nyt viaton: se että hän istui vuosia vankilassa, ei vaikuta mitään siihen, että hän syyllistyi viiden viattoman ihmisen surmaamiseen, riisti heiltä elämän ja tulevaisuuden sekä perheeltä rakkaan omaisen. Istuminen kiven sisällä vertautuu kovin huonosti miehen kamalaan tekoon ja sen seuraksiin. Ei näillä kahdella asialla, murhalla ja istumisella ole moraalin kannalta mitään tekemistä toistensa kanssa, miten niillä voisikaan olla?

Tässä kohden tulee hyvin esiin kuolemanrangaistuksen ajatuksen loputon viehättävyys - kun nimittäin etiikka ja laki sekoitetaan toisiinsa. Minä tapan ihmisen, siksi he tappavat sinut - täydellistä logiikkaa, vai? Tavallinen argumentti kuolemanrangaistusta vastaan on se, että kun syytön teloitetaan, virhettä ei pysty korjaamaan ja vahinkoa korvaamaan. Toinen argumentti on tietysti se, että tappamisen seurauksena tapetaan, joka on ristiriitainen ajatus: jos tappaminen on väärin, teloitus on myös väärin: miten paha voisi korjata pahan; kaksi pahaa ei ole yksi hyvä.

Tärkein argumentti kuolemanrangaistusta vastaan perustuu kuitenkin moraalin ja lain erottamiselle toisistaan. Mikään ei korvaa tai korjaa moraalista vääryyttä, koska tehtyä ei saa tekemättömäksi. Mikä on menneessä ajassa, se pysyy ikuisesti samana, ei muutu, ei korjaannu. Siksi etiikka kannattaa ottaa vakavasti. Laki on kuitenkin eri asia: jos laki sanoo elinkautinen ja Pasanen kärsii elinkautisen, niin asia on sillä selvä. Laki on puhunut, kenelläkään ei ole siihen mitään sanomista, ei edes uhrien omaisilla. Asia ei enää kuulu heille, joten tuomionsa kärsinyt on lain silmissä vapaa ihminen.

Tätä ajatuskulkua, joka on sivistyneen ja valistuneen yhteiskunnan ja valtion peruspilari, ei ole helppo ymmärtää ja hyväksyä. Läheiseni tappaja tulee vastaan, sanoo kohteliaasti päivää ja menee menojaan vapaana kuin taivaan lintu. Näin se vain on. Pasasen ongelma oli, että hän rikkoi lakia, eikä se, että hän tappoi viisi ihmistä.

USA:ssa joissakin osavaltiossa ehdonalaislautakunta kysyy murhatun perheeltä, hyväksyvätkö he ehdonalaiseen päästämisen. Jos eivät hyväksy, tuomittu jää kiven sisään. Tässä on hyvä esimerkki villinlännen mentaliteetista, joka edelleen sekoittaa lain ja moraalin - ja mahdollistaa henkilökohtaisen koston.

Miksi ylipäänsä rangaista? Yhteiskunta tarvitsee pelotteen: jos rikot lakia, joudut kärsimään tuomion, paino sanalla "kärsimään". Lain turvaaminen perustuu pelotteelle. Kuinka suuri ja kova tämän pelotteen pitää olla, jotta ihminen ei uskaltaisi syyllistyä rikokseen? Amerikassa annetaan elinkautinen ilman mahdollisuutta ehdonalaiseen vankeuteen, joka tarkoittaa, että tuomittu kuolee vankilassa. Suomessa elinkautinen on sellaiset neljätoista vuotta ja sitten tulee armahdus. Amerikassa vankilarangaistukset juoksevat peräjälkeen, Suomessa samanaikaisesti. Jos USA:ssa saa kolmesta rikoksesta kustakin viisitoista vuotta, kakkua kertyy neljäkymmentäviisi vuotta. Rangaistusasteikko voi olla mitä tahansa, aina riippuen esimerkiksi maan perinteistä ja kansalaisten asenteista. Mikään logiikka ei määrää rangaistusasteikosta.

Lainkuuliaisuus on yhteiskunnan kannalta tärkeä asia. Yhteiselo ei voi perustua rangaistuksen pelolle, vaikka tuo pelko on sekin tärkeä tekijä rikollisen houkutusten torjunnassa. Lainkuuliainen kansalainen ei tee rikosta, vaikka uskoisi välttyvänsä rangaistukselta - tämä on perusperiaate. Miten tämä olisi ymmärrettävä? Kansalainen ei ajattele lakia pelotteena, vaan sisäistettynä normistona, josta poiketaan vain poikkeuksellisesti, ja jos poiketaan, hävetään ja kadutaan.

Rikollinen luonne on sellainen, joka tekee väärin, kun vain tilaisuus antaa myöden. Minusta on hauska kysymys, onko mahdollista tehdä järkevin perustein ero rikollisen ja lainkuuliaisen ihmisen välillä. Jokainen, tai ainakin melkein jokainen suomalainen on jossakin elämänsä vaiheessa rikkonut lakia, esimerkiksi liikenteessä. Silloin uskotellaan itselle, että joitakin lakeja voi rikkoa ilman syyllisyyden ja häpeän tunteen tarvetta. Toisen lieväkin pahoinpitely saattaa tuntua kamalalta ajatukselta, samoin pikkuvarkaudet. Salakuljetus ja huumelain rikkominen taas eivät ole mitään.

Ihanteena on, ettei tällaisia erotteluja tehdä, esimerkiksi sillä perusteella, että pahoinpitely on eettisesti tuomittavaa, salakuljetus vain lain rikkomista. Jälkimmäinen rikos kun ei vahingoita ketään, siis uhri ei ole nimettävissä. Entä varastaminen sillä perusteella, että minä tarvitsen fillaria enemmän kuin sinä ja siksi varastan fillarisi? Onko tämä hyvä argumentti? Tuskinpa vain. Entä tämä varkaan sanomana: olisit lukinnut fillarisi, niin sinulla olisi se edelleen. Perustotuus on, että lain rikkominen on aina häpeällistä, koska rikos on merkki puuttuvasta kansalaishyveestä. Ja kuten aina hyveen kohdalla, yksittäiset lankeemukset eivät vielä ole merkki hyveen puutteesta. Hyve on tässä suhteessa erilainen kuin velvollisuus, jonka piirissä jokainen lankeemus on tuomittavissa ikään kuin erikseen. Hyveen kohdalla on katsottava tekoja pitkällä aikavälillä.

Lopuksi vielä iso periaatteellinen ongelma, joka kiusaa jokaista lainkuuliaista kansalaista, joka ongelman huomaa. Olen usein miettinyt, huomaavatko juristit ongelman ja jos huomaavat, kiusaako se heitä. Ja jos kiusaa, myöntävätkö. Kenpä sen tietäisi.

Ongelma on kaksijakoinen: mistä tiedän tehneeni laittomuuksia, siis etukäteen ja jälkikäteen? Selvennän sanomaani. Suomen laki on laaja, seikkaperäinen ja monimukainen koodisto, jonka sanomaa vain korkeakoulutettu juristi osaa tulkita. Ovat hyväkkäät vielä tästä taidostaan kovin ylpeitä. Entä Taavi Tavallinen? Jos hän ei osaa tulkita lakia, hän ei tiedä onko hänen aikomuksensa laillinen vai ei. Lisäksi oikeusistuin turvautuu periaatteeseen: tietämättömyys ei ole puolustus. Mutta Taavi ei pysty tuntemaan lakia tarpeeksi hyvin. Hänen on siis kysyttävä juristilta, liikemiesveljeni kysyi aina kahdelta luottojuristiltaan. Ratkaisu on ilmeinen mutta ei mahdollinen Taaville. Hän siis elää koko ajan epävarmuuden tuottamassa pelossa, jos on lainkuuliainen kansalainen. Hän ei pysty tietämään, mikä on laillista.

Entä jos kysyy juristilta? Tämä sanoo näin - tiedän, olen kysynyt ja keskustellut: vasta oikeusistuin päättää, mutta sen päätös on käytännössä ennustamaton. Hovioikeus on joskus todennut, että alempi oikeusaste ei ole tuntenut lakia! Ja vaikka tuntisikin, hovi muuttaa päätöstä sinne sun tänne - taas ennustamattomasti. Laki elää omaa elämäänsä ja Taavi omaansa, eivät nuo kaksi kohtaa. Mikä eteen? On elettävät niin hiljaa ja hissukseen, että lakitupa ei varmasti tule eteen. Leivättömän pöydän välttely on parempi juttu kuin oman onnen kokeilu tuomarin edessä, mutta aina se ei ole mahdollista. Tiedän kyllä, että moni juristi uskoo lakia sovellettavan juuri niin kuin se on kirjoitettu, vaikka lapsellinen uskomushan tämä on. Laki on niin kuin se luetaan, ei niin kuin se on kirjoitettu. Taavi ei kuitenkaan ole se lukija, josta nyt puhutaan

xxx