Filosofiaa raakana, osa III: 8. Vastuu ja vastuullisuus: voluntarismi ja sosiaalinen determinismi

Teksti:

Professori Timo Airaksinen

Johdanto

Tämä sarja lyhyitä esseitä, jatkokertomus, tarkastelee suhteellisen epäsystemaattisessa järjestyksessä muutamia filosofian perustavia ja olennaisia ongelmia. En ole pyrkinyt erityisesti helppotajuisuuteen, koska kysymykset ovat kuitenkin vaikeita. Nämä esseet eivät pyri opettamaan mitään kenellekään, vaan osoittamaan mistä on kysymys, kun jotakin sanotaan filosofiseksi ongelmaksi. Lisäksi ratkaisut ovat omiani ja lukijan on paras valmistautua muodostamaan itse oma kantansa asioihin. Jotkut ongelmat saattavat tuntua oudoilta, mutta niin sen pitää ollakin: kun lukee hyvää filosofiaa, tajuaa ettei olisi itse koskaan osannut ajatella tuollaista, mutta nyt osaa. Filosofian on outoa. Olen itse kokenut tämän monen monituista kertaa, ja siksi jaksan harrastaa filosofiaa edelleen kaikkien näiden vuosien jälkeen. Tämä sarja, jos tästä tulee sarja, ilmestyy Digi Vallilassa aina silloin tällöin - tai sitten en viitsi enää jatkaa, joka sekin on hyvin mahdollista. Vielä sana tyylistä: vältän vieraskielisyyttä, jos vain mahdollista - ja lopuksi valitan näiden esseiden tyylillistä keskeneräisyyttä. En jaksa hioa niitä sen enempää kuin välttämätöntä. Lukee sitten ken viitsii; nopeasti kirjoitettu, nopeasti luettu.

Filosofiaa raakana, osa III: 8. Vastuu ja vastuullisuus: voluntarismi ja sosiaalinen determinismi

Paljon mustetta on tuhlattu kysymykseen, kumpi oli ennen, muna vai kana. Kysymys on oivaltava ja syvällinen ja varmasti yhtä vanha kuin ihmiskuntakin. Jos on kana, on oltava muna, mutta munaa ei voi olla ilman kanaa. Tämä esimerkki on vain pilamuunnos oikeista filosofisista ongelmista, jotka siis ovat yhtä vanhoja kuin ihmiskuntakin. Filosofia on maailman toiseksi vanhin ammatti, seksi on ensimmäinen, koska filosofeja ei voi olla olemassa ilman seksiä. Ja kaikki seksi on pohjimmiltaan ostettua ja myytyä. Mistä ensimmäinen ihminen siten syntyi, kun ei ollut ketään, jota panna? Yksi asia on selvä, ensimmäisellä ihmisellä ei ollut napaa. Aatamin ja Eevan tragedia: he eivät koskaan voineen sopeutua joukkoon tai piiloutua sen sisään.

Yhteiskunta-ajattelusta opimme eron voluntarismin ja determinismin välillä. Homoseksuaalisuus, erityisesti miesten välinen seksi oli Suomessa synti, pahe, tauti ja rikos samalla kertaa - aika erikoinen tilanne muuten. Nyt homous on piristävä lisä seksin suureen kirjoon, siis sateenkaareen. Papeille, lääkäreille ja polisiille tuli asiakaskato noin vain, mahtoi heitä harmittaa. Iso pino teologiaa, juridiikkaa ja lääketiedettä meni roskakoriin noin vain, tiede ja moraali samassa nipussa. Miltä kirjoittajista mahtoi tuntua, eivät ole tulleet julkisuuteen kertomaan - ja ymmärrän hyvin miksi. Taitaa hävettää, tai ainakin pitäisi. Toki he vetoavat ajan henkeen ja muuttuvaan maailmaan. Se oli sellainen aika silloin, joten me kirjoitimme sen mukaisesti. Emme me ole oikeasti vastuussa, siis hen. koht.

Juuri tämä on determinismiä. Lääkärit ja juristit ovat aikansa lapsia, joten heidän mielipiteensä, toimensa ja teoriansa selittyvät sosiaalisesta todellisuudesta käsin, tai ainakin suurimmalta osalta sosiaalisesta todellisuudesta käsin. Ne eivät selity niinkään toimijoiden omasta, riippumattomasta harkinnasta ja suunnitellusta, itse valitusta toiminnasta. Tällä on selvä yhteysvastuukysymykseen. Jos toiminta ei ole "omaa" eli itse toimijasta riippuvaa, vastuukaan ei ole toimijalla samalla tavalla kuin toiminnan ollessa "omaa". Determinismiä pystyy käyttämään vastuun välttelyyn. Väitän, siksi se on olemassa.

Determinismissä saattaa olla ainesta oikeaksi teoriaksikin. Alkoholismi näyttää periytyvältä taudilta, joten alkoholisti ei ole vastuussa juomisestaan - siis ihan oikeasti ei ole. Olosuhteet määräävät hänet juomaan ja tämän pakon edessä hän on voimaton. Toisaalta mikä on helpompaa kuin lopettaa juominen: ei enää tartu pulloon ja sylkee lasiin. Ei se niin vaikeaa voi olla, sanoo voluntaristi. Jokainen lasillinen on itse otettu, ei sitä pakosta kukaan toisen kurkkuun kaada. Molemmat osapuolet ovat oikeassa. Tämä kiista johtaa aporiaan, siis sen myöntämiseen, että ongelma on periaatteessa ratkaisematon ja pulma mahdoton selvittää. Tämä on totta.

Ihminen on siis osittain oman taustansa määräämä ja toisaalta vapaa valitsemaan oma tiensä. Mitä muuta asiasta voisi sanoa? Silti vastuukysymys jää vaivaamaan. Tilastollisesti alemmat sosiaaliryhmät ovat taipuvaisempia henkilökohtaisen ruumiillisen väkivallan käyttöön kuin ylemmät sosiaaliryhmät. Jos saan turpiini työttömältä duunarilta, voiko tämä vedota oikeudessa omaan taustaansa ja vaatia rangaistuksensa lieventämistä, tuskin. Mutta hän todella on taipuvaisempi tähän ikävään pahuuden lajiin. Mutta hän on vain taipuvainen, joka ei tarkoita, etteikö hän itse valitsi tekojaan. Ehkä alempien sosiaaliryhmien lapset traumatisoituvat lapsuudessaan niin, etteivät kykene aikuisina hallitsemaan väkivaltaisia impulssejaan? Toiset pystyvät, toiset eivät; toisilla on ikäviä impulsseja, mutta ei suinkaan kaikilla.

Näin ajatellen koko determinismi/voluntarismi -kiista on filosofinen farssi, josta ei ole mitään hyvää sanottavana. Tosiasiassa se on pelkkä kielellinen peli, jossa pelataan yksikön ensimmäisen ja monikon kolmannen persoonan pronomineilla, siis sinä ja he. Näin se sujuu.

Oletetaan, että sinä olet varastanut pari autoa ja ajanut ne romuksi, aivan noin vain huviksesi. Selität tekosiasi oikeudessa sanoen, että kaikki kaveritkin niin tekevät, joten miksi en minäkin. Yrität vivuta tekosi perusteita deterministiseen suuntaan. Jos olet rosvonnut Alepan kassan, voit vedota hirveään epätoivoon, kovaan rahapulaan ja alituisiin mielenterveyden häiriöihisi. Nyt sinulla on hyvä keissi, joka saattaa jopa antaa sinulle etua vastuutasi pohdittaessa. Pidät koko ajan mielessä, ettet sinä sitä tehnyt, siis oikeasti siinä voluntaristisessa mielessä, vaikka he syyttävät sinua ikään takaistuin perustein. Sanot, heidän pitäisi ymmärtää hädänalainen tilanteesi. Oikeastaan "he" ovat vastuussa koska ovat kohdelleet minua aina niin huonosti - tässä "he" viittaa tekijän taustaan ja kaikkiin sen ihmisiin. Voluntaristinen vastuu on yksikön ensimmäisen persoonan asia, siis minun asiani; determinismissä vastuu siirtyy heille, siis monikon kolmannelle persoonalla.

Mutta entä kun aletaan puhua ansiosta ja saavutuksista, toimitaanko silloinkin samalla tavalla? Jos toimitaan, ollaan nätisti vaatimattomia. Tämä on tietysti hyve ja kaunis ele, mutta samalla poikkeustapaus tai häiriö eli anomalia. Normaalimenettelynä on, että saavutukset omitaan yksikön ensimmäiselle persoonalle ja monikon kolmas kielletään. Saavutukset ovat aina omia, munaukset muiden - tämä on maailman laki ja moraalinen totuus. Uhrimieli on sitä, että ottaa virheensä omikseen; vaatimaton omistaa saavutuksensa itsensä ulkopuolisille tahoille. Molemmat, uhrimieli ja vaatimattomuus ovat sitä samaa lajia, koska molemmissa kyse on edun manipuloinnista. Minä luovun saavutuksestani, joka sittenkin kuuluu vain ja juuri minulle. Muut kyllä vastustelevat edun saantia, mutta vain nimeksi. Tekoni tuottaman haitan minä siirrän itseltäni heille ja kaikille muille, jotka kuitenkin vastustavat tätä peliliikettä. Ensimmäinen siirto on outo, odottamaton ja hyveellinen, toinen siirto on odotettu, ymmärrettävä mutta samalla tarkoitettu vakuuttavaksi.

Kyseessä on monimutkainen mutta jokapäiväinen peli, joka ei koskaan lakkaa. Pieni lapsi sanoo, en minä muuten olisi tehnyt tuhmia, mutta kun isot lapset käskivät. Näin lapsi osaa aivan vaistonvaraisesti pelata tuota aina niin tärkeää vastuupeliä, jossa minun vastuuni siirretään heidän kannettavakseen. Kun asiat menevät hyvin, lapsi ottaa kiitokset vastaan, vaikka tietäisi hyvin, ettei kiitos kuulu yksinomaan hänelle. Kahden kauppa on kolmannen korvapuusti, sopii muuallekin kuin rakkauteen.

Tieteen ja tekniikan piirissä on lukemattomia tapauksia, jossa kiitos keksinnöstä kuuluu yhtä aikaa monille, vaikka yksi on sen monopolisoinut itselleen. Suurin osa tekniikan keksinnöistä on tehty yhtä aikaa monen ihmisen ja ryhmän toimesta. Lapset ja keksijät osaavat aivan samat temput. Onko tämä esimerkki sosiaalisesta determinismistä? Jos jo pikkulapsi osaa vastuunsiirron kieliopin, onko kyseessä ihmiseen sisäänrakennettu välttämättömyys? Siis keksijät itseään kehumassa ja muita vähättelemässä ovat jotenkin luonnollinen, ymmärrettävä ja odotettu ilmiö, täysin riippumatta siitä, mitä he itse ajattelevat ja yrittävät tehdä.

Lapsi oppii näin, tiedän johtuen omista lapsuudenkokemuksistani. Rikon kivellä ikkunan ja äiti tulee paikalle. En minä heittänyt vaan joku vieras poika, joka juuri juoksi pois. Valehtelen mutta jään heti kiinni. Opin nopeasti, ettei valehteleminen aina toimi, vastuunsiirto on usein parempi. Opin säännön: vain jos vastuunsiirto ei onnistu kannattaa yrittää valehtelua. Edellisestä ei rangaista, jälkimmäisestä kyllä - vastuullisuuden ekonomia on hyvä saada haltuun niin aikaisin kuin suinkin. Jos se ei onnistu, joutuu kärsimään aivan turhaan. Valehtelu tulee usein kovin kalliiksi.

Aikuinen pelaa tätä determinismi/voluntarismi -peliä aivan luontaisesti, niin luontaisesti, että hän alkaa uskoa sen metafyysiseen perusteluun. Hän alkaa uskomaan, että maailma todella on sellainen, että jotkut teot ovat ympäristön määräämiä ja jotkut omia. Tämä uskomus, joka syntyy siitä lapsuudessa omaksuttujen vastuun ekonomian lakien noudattamista aletaan reifikoida (aineellistuttaa). Lapsi keksii nuo säännöt ja sitten alkaa pitää noita sääntöjä jotenkin oikeina ja pätevinä. Myöhemmin ajattelun kehittyessä nousee mieleen ajatus, että nuo säännöt perustuisivat maailman luonteeseen, siis siihen millainen maailma oikeastaan on - juuri tämä on metafysiikkaa. Filosofinen ongelma on valmis heti kun katsotaan taaksepäin ja kysytään kriittisesti tuon determinismi/voluntarismi -jaon perään, vaikka ei halutakaan myöntää sen kielellistä luonnetta. Kyseessä on kuitenkin vain minä/he -dialektiikka.

Minä syytän sinua pahasta teosta ja sanon "Sinä olet syyllinen". Tämä on yksikön ensimmäisen persoonan myönnön hakemista, koska oletan ja vaadin, että sinä vastaat "Minä olen syyllinen". Mutta juuri tätä sinä et koskaan halua tehdä, koska peliliike on sinulle epäekonominen, siis tarkoittaa tappion hyväksymistä. Huomaa, että virke "Minä olen syyllinen" ei jatku näin: "Peliliike nimeltä 'myöntö' on minulle epäekonominen, koska se tarkoittaa tappion hyväksymistä, siksi vastustan sitä viimeiseen saakka." Tämä virke ei kuulu peliin, koska se on yksi pelin säännöistä, joka siis säätelee peliä. Vastuupelissä minä, syylliseksi mainittu pelaaja en koskaan ilmoita ja siis myönnä sitä sääntöä, jonka mukaan pelataan. En siis koskaan myönnä, että vastuun siirtoon tähtäävä peliliike ei olisi aito vaan perustuu pelkästään pelin sääntöihin. Haluan salata pelin säännöt, koska se on etuni mukaista: en ole vastuussa, muut, siis he ovat vastuussa. Sanon, seura tekee kaltaisekseen, sille minä en voi mitään. Tämä salailu selittää osaltaan vastuun siirto -pelin huonosti ymmärrettävää luonnetta.

Entä saavutukset? Sinä sanot minulle: "Sinä teit sen ja se on hieno saavutus". Sinä vastaat sanomalla "Minä tein sen ja se on hieno saavutus". Minulla ei ole mitään motiivia sanoa "He tekivät sen minun kanssani" tai "He tekivät sen ennen minua ja se on hieno saavutus". Oletetaan, että tiedän vähemmän minua mairittelevan totuuden ja käytän jälkimmäistä virkettä, luon keskusteluun katkon ja tyhjän tilan, joka vaatii täyttämistä. Minun on nyt ryhdyttävä selittelemään ja selostamaan tilanteen todellista laatua ja asian laitaa, mikä tietysti on negatiivinen kustannustekijä sinänsä. Helpompi on myöntää ja ottaa kunnia itselleen.

Yleistyksenä sanon vielä seuraavan: aivan samalla tavalla kuin torjun "heidän" osuutensa ja panoksena saavutukseni syntyy, torjun ulkoiset deterministiset tekijät ja turvaudun voluntaristiseen kieleen: minä tein sen. En sano, se tapahtui minulle. Suuri Isaac Newton, joka muuten oli julma ja itsekäs ihminen kirjoitti "Jos olen nähnyt muita kauemmas, se johtuu siitä, että olen seissyt jättiläisten olkapäillä." Sitaatti on aito, se on kirjeessä Robert Hookille ja kuvaa hyvin sellaista sovinnaista vaatimattomuuden hyveen purskahdusta, jota suurmieheltä odotetaan. Tätä virkettä ihaillaan ja siteerataan taajasti sen naurettavuudesta huolimatta, tai juuri siitä syystä. Vastuun siirron pelin parempi ymmärtäminen olisi suotavaa. EI kaikkea mitä kirjoittaa, ole tarkoitettu otettavaksi vakavasti.

xxx