Filosofiaa raakana, osa III: 9. Dualistinen ontologinen periaate ja sen kontingessi sosiaalisessa todellisuudessa

Teksti:

Professori Timo Airaksinen

Johdanto

Tämä sarja lyhyitä esseitä, jatkokertomus, tarkastelee suhteellisen epäsystemaattisessa järjestyksessä muutamia filosofian perustavia ja olennaisia ongelmia. En ole pyrkinyt erityisesti helppotajuisuuteen, koska kysymykset ovat kuitenkin vaikeita. Nämä esseet eivät pyri opettamaan mitään kenellekään, vaan osoittamaan mistä on kysymys, kun jotakin sanotaan filosofiseksi ongelmaksi. Lisäksi ratkaisut ovat omiani ja lukijan on paras valmistautua muodostamaan itse oma kantansa asioihin. Jotkut ongelmat saattavat tuntua oudoilta, mutta niin sen pitää ollakin: kun lukee hyvää filosofiaa, tajuaa ettei olisi itse koskaan osannut ajatella tuollaista, mutta nyt osaa. Filosofian on outoa. Olen itse kokenut tämän monen monituista kertaa, ja siksi jaksan harrastaa filosofiaa edelleen kaikkien näiden vuosien jälkeen. Tämä sarja, jos tästä tulee sarja, ilmestyy Digi Vallilassa aina silloin tällöin - tai sitten en viitsi enää jatkaa, joka sekin on hyvin mahdollista. Vielä sana tyylistä: vältän vieraskielisyyttä, jos vain mahdollista - ja lopuksi valitan näiden esseiden tyylillistä keskeneräisyyttä. En jaksa hioa niitä sen enempää kuin välttämätöntä. Lukee sitten ken viitsii; nopeasti kirjoitettu, nopeasti luettu.

Filosofiaa raakana, osa III: 9. Dualistinen ontologinen periaate ja sen kontingessi sosiaalisessa todellisuudessa.

Otsikko kuulostaa oudolta ja vaikealta, vaikka sitä ei suinkaan ole. Tarkoitukseni on sanoa, että maailmamme, se jossa ja jota me elämme, rakentuu väistämättä dualistisesti, siis sen ilmiöt ja oliot esiintyvät pareina. Nämä parit suhtautuvat eri tavoin toisiinsa, mutta aina on kysymys parin jäsenten välisestä jännitteestä - jos jännite puutuu, pari katoaa. Tämä jännite saa eri muotoja, joista enemmän tuonnempana.

Kontingessi sijoittuu sattuman (vapauden) ja välttämättömyyden väliin, joten se on maailmaa organisisoiva periaate. Dualismi eli parittaisuus ei ole sattuman tulosta eikä siihen myöskään liity mitään välttämättömyyttä. Kyseessä on siis ennustamaton ilmiö vailla satunnaisuutta. Miksi juuri dualismi? Tätä voi vain ihmetellä ja arvailla, jotenkin maailman on kuitenkin organisoiduttava abstraktilla tasolla. Maailma siis organisoituu monella eri tasolla, mutta kuvaamani dualismi käyttää kyllä abstrakteinta mahdollista tasoa. Jonkun tason on kuitenkin oltava abstraktein. Annan asiasta esimerkkejä, jotka valaisevat asiaa.

Kun olet naimisissa, dualistisen periaatteen mukaan olet suhteessa puolisoosi. Tämä suhde voi olla symbioottinen ja yhteistoiminnallisinen tai häiritsevä ja destruktiivinen. Jos suhde hajoaa, se korvautuu uudella dualismilla. Vanhemmat ovat dualistisessa suhteessa lapsiinsa, joko diskreetisti tai kollektiivisesti, siis suhteita on yhtä monta kuin lapsia tai sitten vain yksi suhde äidin ja lapsijoukon välillä. Perheen suhde yhteiskuntaan on dualistinen: "perhe R yhteiskunta" (R on kaksipaikkainen relaatio x R y). Ihmisen suhde valtioon on kaksipaikkainen eli dualistinen.

Vastaväite: entä rakkauden kolmiodraama, jossa kaikki kolme osapuolta rakastavat ja haluavat toisiaan? Tällainen draama on myös dualistinen, sillä siinä 2 R 1, eli kaksi menee yhteen ja yksi jäärannalle. Saattaa pitkän aikaan näyttää, ettei näin kävisi, mutta dualismiperiaatteen mukaan tämä on turha toivo. Tässä täytyy välttää kiusausta käyttää periaatetta ennustamiseen, johon se ei ole tarkoitettu. Periaate on kuitenkin kuvaileva ja luokitteleva.

Kun ostan uuden auton, syntyy "auto R minä", kun menen armeijaan, kuvaus on "armeija R minä", jolloin minä ja armeija ovat suhteessa toisiinsa. Tällainen pari ei ole järjestäytynyt pari vaan sen toi kirjoittaa joko x R y tai y R x. Järjestäminen vaatii informaatiota, joka kontingentti dualistinen pari ei sisällä. Ajatellaan vielä armeija -esimerkkiä, joka on ilmeisen monimutkainen. TA oli 1970-luvulla Turun Kasarmilla alokkaana ilmatorjuntatykistössä. Syntyi suhde TA:n ja Suomen Raskaan välillä, eikä sen monimutkaisuutta ja moninaisuutta pysty liioittelemaan - lisäksi osasuhteet muuttuivat ja kehittyivät koko ajan. Mutta kontingentti perussuhde säilyi koko ajan dualistisena - siksi sen pohtiminen kuuluu filosofiaan eikä yhteiskuntatieteeseen.

Kaikki sosiaaliset suhteet ovat perustaltaan kontingentteja ja dualistisia, näin haluan väittää. Sosiaalinen maailmamme on siis dualistinen. Tämä tarkoittaa myös, että aito yksilöllisyys ei toteudu sosiaalisessa maailmassa, ei edes proto- eli esisosiaalisessa maailmassa. Aito yksilö on suhteessa itseensä yksipaikkaisen relaation välityksellä, ei siis kaksipaikkaisen eli dualistisen. Aito yksilö on suhteessa vain itseensä x R x ja Px. Hänellä on ominaisuuksia, jotka eivät ole suhteessa muiden ominaisuuksiin, Py, tai Maijan posket ovat punaiset. Aito yksiö on yhtä pitkä vain itsensä kanssa, tai hän on niin älykäs kuin hän on. Mutta heti kun vertaamme häntä johonkin, syntyy dualistinen relaatio sen välille, ketä verrataan ja keneen verrataan. Tästä perustotuudesta lipasahdetaan helposti oikeaan yhteiskuntatieteeseen, koska vertailu halutaan järjestää tiettyyn suuntaan.

Ajatellaan nais- ja mies kuulantyöntäjää. Missä suhteessa heidän voimansa ovat toisiinsa nähden. Filosofisesti sanomme vain, että heidän välilleen syntyy dualistinen relaatio, jossa toisen voima vertautuu toisen voimaan. Mikä tämä suhde on, ei ole sattumanvaraista vaan kontingenttia, siinä kaikki. Mutta sitten mennään eteenpäin: vertaamme naiset voimaa miehen voimaan, jolloin kahden olion vertailulla on suunta, siis vertaamme naista mieheen, mutta emme miestä naiseen. Logiikka on siinä, että nainen pyrkii miehen veroiseksi mörssäriksi, kun taas mies ei mitenkään mallinna naista. Vertailuja tietysti pystyy tekemään molempiin suuntiin, mutta filosofi ei ole tästä kiinnostunut. Yrheilutieteilijällä on oma agendansa, joka eroaa naisvalmennettavan ja miesvalmennettavat kohdalla.

Jokainen ihminen on suhteessa toiseen, joka ei aina ole ihminen. Presidentti on suhteessa valtioon ja vanki vankilaan. Minä olen suhteessa yliopistoon ja yhtä hyvin DigiVallilaan. Mutta lisäksi ei-yksilöoliot ovat suhteessa ei-yksilöolioihin, kuten ilmeistä on. Maapallo on suhteessa maailmankaikkeuteen ja tykki kranaattiin. Myös ihminen on suhteessa maailmankaikkeuteen. Hän on suhteessa tykkiin ja kranaattiin, mutta kumpaankin erikseen. Se että tykki ja kranaatti ovat suhteessa toisiinsa, ei merkitse sitä, että tykkimies on yhtä aikaa suhteessa tykkiin ja kranaattiin, dualistinen kontingessisuhde ei ole tällä tavalla transitiivinen: jos mies on suhteessa tykkiin ja tykki kranaattiin, mies on suhteessa kranaattiin. Tämä on sama kuin Pekka rakastaa Pirkko, Pirkko rakastaa Kallea, Pekka rakastaa Kallea. Seuraava suhde on transitiivinen: X on lyhempi kuin Y ja Y on lyhempi kuin Z, silloin Z on pitempi kuin X. Kontingentti dualismi ei pohdi tällaisia suhteita.

Ajatellaan luomiskertomusta Raamatun tapaan. Se vastaa kontingentin dualismin peruskuvaa maailmasta, koska parittaisuus on sen keskeinen teema: Jumalan henki liikkui vetten päällä, joten Jumala oli suhteessa veteen ja vesi Jumalaan. Huomaamme, että Jumala ei ole suhteessa vain itseensä, hän ei ole itseriittoinen, koska jotakin hänestä riippumatonta ainesta oli oltava olemassa. Sitten Iso Tarina lähtee käyntiin koko voimallaan:

[E]nsimmäisenä päivänä hän luo yön ja päivän, toisena päivänä taivaan ja meren sekä kolmantena päivänä hän erottaa merestä maan, jossa alkaa kasvaa kasveja.[5] Tämän jälkeen Jumala alkaa täyttää luomaansa ympäristöä samassa järjestyksessä. Neljäntenä päivänä hän luo yötä ja päivää hallitsevat valot, viidentenä päivänä merenelävät ja siivekkäät eläimet sekä kuudentena päivänä hän luo maaeläimet sekä myös ihmiset, joille Jumala antaa tehtäväksi kaikkien elävien olentojen hallitsemisen. (Raamatun luomiskertomus, Wikipedia).

Eikö olekin kiinnostavaa, että Jahve puoltaa ja soveltaa kontingenttia dualismia mielityössään luomisessa. Olen merkinnyt parit kursiivilla. Onko tämä paritus pelkkä sattuma vai kirjallinen tyylikeino. En usko näin olevan, koska oikeakin logiikka on löydettävissä. Jumala/vedet on ensimmäinen pari, yö vallitsee, joten on heti ensiksi luotava yö/päivä ja niin edelleen, aina pareina. Ihmisetkin luodaan parina, siis Aatami vaatii Eevaa omalla aatamiudellaan. Paratiisissa on puita kaksi, elämän puu ja hyvän ja pahan tiedon puu. Paratiisin puutarha on suhteessa sen ulkoiseen maailmaan, jonne ensimmäiset syntiset ajetaan raatamaan, ja jossa Eevan lapset naivat muita ihmisiä. Jumala on suhteessa enkeleihin ja tietysti vastakohtaansa perkeleeseen, tuohon vanhaan kehnoon, vanhaan vihtahousuun ja sielunviholliseen. Jumalan enkelit muodostavat parin mustien enkeleiden kanssa.

Miksi luomistyö menee juuri pareina, miksi ei nipussa tai yksi kerrallaan? Ajatuksena on tietysti se, että kaikki on dualistisessa suhteessa kaikkeen; siksi, jos maailmassa on vain yksi olio, se ei voi olla olemassa. Tai jos joku huomauttaa, että tuo yksi olio muodostaa parin maailman kanssa, korjataan tekstiä vähän. Maailma on ne oliot, jotka siellä ovat, joten tuo ehdotettu pari ei pääse toteutumaan. Yksi olio on todella yksin maailmassa, eikä sille löydy paria. Jahve kiertää tämän ongelman luomassa kaiken pareittain. Näin koko luonto on dualismin periaatteen mukainen.

Tätä dualismin periaatetta pystyy soveltamaan myös aineettomaan todellisuuteen. Silloin puhumme vastakohdista - ehkä saman voisi soveltaa aineelliseenkin maailmaan, jos oikein yrittäisi. Silloin taivas ja maa olisivat toistensa vastakohtia, jättäkäämme tämä pohdiskelu oman onnensa nojaa. Joka tapauksessa, hyvällä on aina pahansa, hyveellä paheensa ja kauniilla rumansa. Viisaalla on tyhmyys kiusanaan.

Mutta, huomauttaa tarkka lukija, tässä pelataan vain kielellisillä ilmauksilla: paha on ei-hyvä, pahe on ei-hyveellisyyttä ja rumuus vain kauneuden puutetta. Ei ole syytä reifikoida hyvää ja pahaa dualistisen mallin mukaisesti. Tässä on jotakin perää, mutta todettakoon kuitenkin, että negaation menetelmä ei toimi, koska se tuottaa kontraarisia vastakohtia kontradiktion sijasta. Oletetaan termi paha ja laitetaan siihen negaatio eteen, jolloin saamme ei-paha. Havaitsemme heti, että ei-paha sisältää sekä hyvän osion että neutraalisen elementin. Jos ruoka on ei-pahaa, se voi olla yhdentekevää tai hyvää, tavallisesti yhdentekevää.

Tämä todistaa, että hyvä on suhteessa pariinsa pahaan, ja molemmat ovat olemassa itsenäisesti. Tästä taas päättelen, että pahan ongelma teologiassa ei ole ratkaistavissa, siis kysymys siitä, miksi hyvä Jahve loi niin pahan maailman ihmisten asua. Jahve loi hyvän maailman, paratiisin, mutta koska paratiisi on suhteessa muuhun maailmaan, dualismin periaatteen mukaisesti, Jahven oli pakko hyväksyä tämä totuus. Koska paratiisi oli paras, tuon toisen maailman oli oltava vähemmän hyvän, eli siihen sisältyi aitoa pahaa. Jahven olisi siis pakko hyväksyä paha, jos hän ylipäänsä halusi luoda eettisesti parhaan mahdollisen maailman. EI edes kaikkivoipa Jahve pystynyt parempaan, joka todistaa dualismin lain voimaa.

xxx