Filosofiaa raakana, osa IV: 10. Ensikontakti radikaalisti vieraan kanssa: Jeesus Kristus, tieteiskirjallisuus ja Euripideen tragedia ”Bakkantit”

Teksti:

Professori Timo Airaksinen

Johdanto

Tämä sarja lyhyitä esseitä, jatkokertomus, tarkastelee suhteellisen epäsystemaattisessa järjestyksessä muutamia filosofian perustavia ja olennaisia ongelmia. En ole pyrkinyt erityisesti helppotajuisuuteen, koska kysymykset ovat kuitenkin vaikeita. Nämä esseet eivät pyri opettamaan mitään kenellekään, vaan osoittamaan mistä on kysymys, kun jotakin sanotaan filosofiseksi ongelmaksi. Lisäksi ratkaisut ovat omiani ja lukijan on paras valmistautua muodostamaan itse oma kantansa asioihin. Jotkut ongelmat saattavat tuntua oudoilta, mutta niin sen pitää ollakin: kun lukee hyvää filosofiaa, tajuaa ettei olisi itse koskaan osannut ajatella tuollaista, mutta nyt osaa. Filosofian on outoa. Olen itse kokenut tämän monen monituista kertaa, ja siksi jaksan harrastaa filosofiaa edelleen kaikkien näiden vuosien jälkeen. Tämä sarja, jos tästä tulee sarja, ilmestyy Digi Vallilassa aina silloin tällöin - tai sitten en viitsi enää jatkaa, joka sekin on hyvin mahdollista. Vielä sana tyylistä: vältän vieraskielisyyttä, jos vain mahdollista - ja lopuksi valitan näiden esseiden tyylillistä keskeneräisyyttä. En jaksa hioa niitä sen enempää kuin välttämätöntä. Lukee sitten ken viitsii; nopeasti kirjoitettu, nopeasti luettu.

Filosofiaa raakana, osa IV: 10. Ensikontakti radikaalisti vieraan kanssa: Jeesus Kristus, tieteiskirjallisuus ja Euripideen tragedia "Bakkantit"

Useimmat meistä suomalaisista tuntevat tarinan Jeesuksesta, joka meni ihmisten tykö ja sanoi heille, uskokaa minuun, niin saatte elämän - älkää uskoko minuun, niin kuolette. Näin siis jumalan poika, pyhän hengen siittämä jumaluus maan päällä uhkaili kuulijoitaan, joista osa uskoi häntä, osa ei. Ne jotka eivät uskoneet, tappoivat hänet, niin kuin ennustettu oli. Mihin olisi pitänyt uskoa, ilmeisesti siihen, että Jesse todella oli jumalan viestintuoja, elämän antaja ja jumaluus itsekin. Jessen jumaluudesta on tietysti kiistelty verissä päin historian saatossa: oliko Jesse jumala jo syntyessään vai vasta ristinkuolemansa, siis teloituksensa jälkeen? Perinteisen, oman aikansa jumalopin eli teologian mukaan hän oli jumala jo syntyessään, koska oli jumalan siittämä. Simpsonin siittivät enkelit, joten hän ei ollut kuin korkeintaan puolijumala, mutta Jesse on ei asia.

Baccus on Dionysos tai Bromius. "Dionysos tunnettiin myös nimillä Eleutherios ("Vapauttaja") ja Soter ("Pelastaja"). Toisinaan hänestä käytettiin myös nimeä Lyaios, joka myös tarkoittaa "Vapauttajaa". Nimitys johtui siitä, että Dionysoksen ajateltiin vapauttavan ihmisen huolista ja murheista." (Wikipedia). Myös Jesse on vapauttaja tai kristillisessä perinteessä vapahtaja, mutta idea on sama. Baccus ja Jesse ovat samaa maata. Jesse vapauttaa pelkällä uskolla, Dionysos viinillä, onhan hän viinin, juopumuksen, ilon ja villin raivon julma, itäinen jumala.

Jeesus ja Dionysos sekoitettiin toisiinsa varhaiskristillisenä aikana. Molemmat olivat outoja, itäisiä jumalia, molemmat syntyneet jumalan siittämänä. Dionysos syntyi Zeuksen naitua Semeleä, Theban kaupungin kuninkaan tytärtä. Zeus tappoi Semelen salamalla, mutta pelasti lapsen, jonka piilotti vaimonsa Heran vihalta. Nyt tämä jumaluus on ottanut ihmisen hahmon ja tullut Theban kaupunkiin, jossa vaatii kuningas Pentheusta palvomaan itseään jumaluutena. Pentheus ei usko häntä ja lopuksi baccantit, Dionysosta palvova raivokas juopunut naisjoukko repii Pentheuksen kappaleiksi jäsen jäseneltä, niin kuin heidän tapansa on. Orfeuksen kävi samoin.

Huomaamme seuraavan: Dionysos on jumala jumalasta syntynyt ihmiselle, aivan sanoin Jeesus on jumala jumalasta syntynyt ihmiselle. Molemmat tulevat idästä ja vaativat palvontaa ja riittejä, molemmilla on seuraajansa, siis perässä kulkijat, opetuslapset ja bakkantit. Molemmat julmat jumalat lupaavat kuolemaa niille, jotka eivät usko. Jeesus jatkaa matkaansa taivaan valtakuntaan, Dionysos siirtyy toiseen maalliseen valtakuntaan vaatimaan oikeuksiaan. Ei ihme, että nuo kaksi kulttia sekoitettiin toisiinsa.

Mutta mistä olikaan kysymys, on kysyttävä. Minua kiinnostaa vierauden ja vieraan kohtaaminen arjessa, siis radikaalisti vieraan, muukalaisen joka tulee ei-mistään ja on aivan outo toinen, joka vaatii tottelemaan ja palvomaan itseään kuoleman ja tuhon uhalla. Ajattele, vieras tulee luoksesi ja sanoo olevansa jumaluus - mitä siihen vastaisit?

Tämä tilanne on toistunut historian kuluessa menneisyydessä ja saman tilanteen kuvaus muodostaa tieteiskirjallisuuden ehkä ainoan kiinnostavan teeman, tarkoitan kolmannen asteen yhteyttä, kun kosmoksen muukalaiset tulevat tykömme. Mitä he vaativat, jää kuvitelman ja sepitteen varaan, vaikka on toki aivan mahdollista, että eräänä kauniina päivänä he ovat läsnä täällä: Hannibal ad portas, jos huonosti käy.

Atsteekeille kävi näin. Heidän myyttiensä mukaan valkoinen mies tulee mereltä ja tuo uuden ajan mukanaan. Niin kävi, kun rautaan puetut espanjalaiset valloittaja tulivat idästä hevosineen ja tuliluikkuineen, liittoutuivat atsteekkien vihollisten kanssa ja tappoivat kaikki intiaanit, niin ystävät kuin viholliset. Mistä atsteekit olisivat osanneet odottaa kristittyjen saapumista paikalle, tuon julman Jesse-jumalan kiihkeitä ja alati murhan- ja kullanhimoisia opetuslapsia?

En voi sille mitään, minusta tuollainen kohtaamisen kuvaaminen on tarinoista suurimpia, eikä kukaan tai mikään kerro tuota tarinaa paremmin kuin Sofokleen "Bakkantit". Pentheus kuulee Dionysoksesta ja käskee vangita tämän. Kohdatessaan hänet kasvokkain Pentheus syyllistyy karkeaan jumaluhmaan eli hybrikseen, jonka palkka on kuolema. Kuten Jeesus sanoo, pilkkaajan palkka on kuolema, siis viesti on aivan sama kuin Dionysoksella: palvo tai kuole, muuta mahdollisuutta sinulla ei ole. Miten Pentheus olisi voinut tietää asian laidan, kun hänen eteensä tuotiin sievä nuori mies, joka sanoo olevansa jumala? Miksi Pentheus olisi suostunut ja nöyrtynyt, kun hän kuitenkin oli kuningas.

Ajatellaanpa vielä tieteiskirjallisuutta. En ole koskaan lukenut vakuuttava kertomusta kosmisen vieraan kohtaamisesta. Venälaisten Drugatskin veljesten "Stalker" on etevä kuvaus tilanteesta ja paikasta, jossa muukalaiset ovat kerran käyneet, ja joka on nyt outo joka suhteessa, tutun näköinen mutta outoudessaan lupaava ja vaarallinen. Lupaus on kaikkien toiveiden toteutuminen nyt, vaarana on väkivaltainen kuolema "lihamyllyssä" ja geenipoikkeavat seuraavassa sukupolvessa. Isien synnit kostetaan neljänteen polveen saakka, sen me tiedämme jo ennestään. Tarkovskin filmi lainaa aiheensa veljeksiltä, mutta kirja on parempi kuin filmi.

Mutta heti kun kosminen muukalainen kuvataan, illuusio katoaa. Jos muukalainen on täysin vieras, kuinka kuvata hänet tutuin ja turvallisin termein? Ehkä muukalainen näyttää mustekalalta tai hyönteiseltä, mikä ei ole vakuuttava ratkaisu. Luin tai näin kerran seuraavan kuvauksen: avaruudesta on saapunut alus, jota ihmetellään, lopuksi mennään sisään, mutta siellä on vain täysin tyhjä tila, ei siis mitään. Alus vain on, jos se edes on alus. Sitten se katoaa jättämättä mitään jälkeä, viestistä puhumattakaan. Tämä on minusta "oikea" ja tyydyttävä kuvaus, koska täysin vieraan muukalaisen kohtaaminen todella on "ei-minkään" kohtaamista, olemattoman kanssa kommunikointia.

Atsteekit kohtasivat myytin kuvaamia ihmisiä, Pentheus kohtaa jumaluuden samoin kuin Jeesuksen aikalaiset. Mitä he pystyvät siihen sanomaan, ei mitään. Toki he yrittävät kieltää näkemäänsä niin Thebassa kuin Jerusalemissa - turhaan, jumaluus on jo paikalla eikä sitä enää ole kieltäminen.

Jokainen ihminen, joka ilmoittaa kohdanneensa jotakin täysin vierasta on mieleltään häiriintynyt, niin kai nykyään ajatellaan ja on varmasti aina ajateltu. Ei ole mahdollista kohdata tässä maailmassa mitään, joka ei olisi maailmassa - ja siis outo vain kontingentissa mielessä. Mitä tämä tarkoittaa? Kaikki outous on kuitenkin outoutta tässä elämismaailmassa, joka on meidän maailmamme. Outous on siis suhteellista, suhteellista suhteessa maailmamme ja kuvattavissa sitä kuvaavin termein. Kaikki muuttuu tutuksi, kun se kuvataan tutuin termein. Outous on silloin vain sitä kuvaavien termien outoa järjestystä. Yksisarvinen on hevonen sarvi otsassaan. Hevonen ja sarvi ovat kaksi tuttua asiaa, jotka on nyt liitetty yhteen oudolla tavalla.

Tai sitten outous merkitsee loogista mahdottomuutta, kuten 2+2=5 tai neliöity ympyrä. Tällaista mahdollisuutta emme osaa edes kuvitella, vaikka keskiajan skolastiset teologit uskoivat kaikkivoivan Jahven kykenevän jopa logiikan lakien voittamiseen. Tämä mielipide on varmasti laitettavissa liioittelun piikkiin.

Kun Pentheus ja Jeesus tulevat paikalle ja nousevat estradille, he näyttävät aivan tavallisilta miehiltä. He ovat ottaneet ihmisen ulkomuodon. He sanovat olevansa jumalia ja vaativansa palvontaa. He tekevät ihmeitä todistaakseen erinomaisen vierautensa. Jeesus parantaa kuolleita ja Dionysos vapauttaa itsensä kahleista sotilaiden kauhuksi. Tässä keskeinen käsite on ihme, joka on luonnonlakien vastaisen tapahtuman tuottamista. Kun siis kohtaa täysin vieraan toimijan, on odotettava ihmettä, joka varmentaa asian. Atsteekitkin todistivat espanjalaisten ihmetekoja. Drugatskit kuvaavat tieteen erilaisia ihmeitä muukalaisten alueelle jättämien tavaroiden kuvauksen avulla. Kultainen pallo toteuttaa kaikki toiveesi, niin päähenkilö uskoo. Mitä hän siis toivoo pallon edessä ollessaan? Hän toivoo onni kaikelle, heti ja ilmaiseksi.

Tämä ihminen on käsittämättömässä, täysin oudossa tilanteessa. Miten hän reagoi? Hänen mieleensä ei tule mitään muuta kuin typerin mahdollinen klisee, onni kaikille, joka ei tarkoita yhtään mitään. Kirjan ratkaisu on oivallinen: mitään outoa ei ole olemassa, on vain kuvaus ja kliseet. Mikä on oudointa, on kultainen pallo ja toivomuksena latteuksin latteus, onni kaikille heti ja ilmaiseksi. Neuvostoliiton sensuuri tietysti kielsi kirjan heti, vaikka kirja on filosofinen mestariteos, se on luettavissa myös poliittisesti: kuinka ihmeellinen ja vaarallinen on länsimaiden maailma, joka toteuttaa kaikki toiveet - näin neuvostoihmisestä.

Mitä Jeesus ja Dionysos vaativat? He vaativat palvontaa. Tässäkin tapauksessa suuri outous ja sen salaperäisyys liudentuvat pelkäksi fraasiksi, typeräksi tavanomaisuudeksi: palvo minua. Tätä samaa ovat vaatineet kaikki mahtavat aina ja kaikkialla. Palvo minua, mikä inhottava latteus. Mikä ensin ilmoittaa oman täydellisen vierautensa, palautuukin yksinkertaiseksi latteudeksi. Vieras on tavanomainen, samanlainen kuin kaikki muutkin, jotka luulevat itsestään liikoja.

Tässä maailmassa ei koskaan voi olla ja tapahtua mitään oikeasti ihmeellistä, emmekä me koskaan tule kohtaamaan mitään todella vierasta. Kaikki mitä me kohtaamme, on kuvattava, ja kuvaus tutuin termein tekee kaiken tutuksi. Kun Jeesus tuli vaatimaan riittejään kuolemalla uhaten, mitä outoa tässä oikeastaan oli. Mikä on tavanomaisempaa kuin vallankaappaaja, joka uhkaa vastustajiaan kuolemalla? Herättää vainajan kuolleista, sitähän lääkäritkin tekevät. Vapauttaa itsensä kahleista kuin kahlekuningas Houdini ikään. Juuri siksi mikään tarina ei ole suurempi kuin se, jossa kerrotaan miten ihminen kohtaa jotakin aivan vierasta - tai yritys sellaiseksi tarinaksi. Mitä outoa tuo outous meiltä vaatisi, ei ainakaan palvontaa. Ehkä tässä on ainoa tarina, joka kannattaa kertoa? Kai avaruuden muukalaiset ovat sittenkin täysin erilaisia kuin me maan asukin ja me saamme kerran kohdata heidät. Mutta sitä kohtaamista ei pysty kuvaamaan. Kosmoksen ajatteleminen saa silloin helposti mystis-uskonnollisia sävyjä. Tulihan Jeesuskin taivaasta maan päälle, joka on selvä kosmologinen hypoteesi. Nyt hän on kyllä yhtä tuttu kuin naapurin mies, joka on aina pettymys, kun tietää vain mysteerin olevan lopullinen totuus.

XXX