Filosofiaa raakana, osa IV:5. Elämän koreus, elämätön elämä ja asketismi

Teksti:

Professori Timo Airaksinen

Johdanto

Tämä sarja lyhyitä esseitä, jatkokertomus, tarkastelee suhteellisen epäsystemaattisessa järjestyksessä muutamia filosofian perustavia ja olennaisia ongelmia. En ole pyrkinyt erityisesti helppotajuisuuteen, koska kysymykset ovat kuitenkin vaikeita. Nämä esseet eivät pyri opettamaan mitään kenellekään, vaan osoittamaan mistä on kysymys, kun jotakin sanotaan filosofiseksi ongelmaksi. Lisäksi ratkaisut ovat omiani ja lukijan on paras valmistautua muodostamaan itse oma kantansa asioihin. Jotkut ongelmat saattavat tuntua oudoilta, mutta niin sen pitää ollakin: kun lukee hyvää filosofiaa, tajuaa ettei olisi itse koskaan osannut ajatella tuollaista, mutta nyt osaa. Filosofian on outoa. Olen itse kokenut tämän monen monituista kertaa, ja siksi jaksan harrastaa filosofiaa edelleen kaikkien näiden vuosien jälkeen. Tämä sarja, jos tästä tulee sarja, ilmestyy Digi Vallilassa aina silloin tällöin - tai sitten en viitsi enää jatkaa, joka sekin on hyvin mahdollista. Vielä sana tyylistä: vältän vieraskielisyyttä, jos vain mahdollista - ja lopuksi valitan näiden esseiden tyylillistä keskeneräisyyttä. En jaksa hioa niitä sen enempää kuin välttämätöntä. Lukee sitten ken viitsii; nopeasti kirjoitettu, nopeasti luettu.

Filosofiaa raakana, osa V: 5. Elämän kor4eus, elämätön elämä ja asketismi

Eletty elämä on koreaa, mutta kuinka paljon pitäisi elää, jotta se sitä olisi? Outo kysymys, vai mitä? Eikö kaikki elämä ole koreaa? Tuskin elämä pitkän tuomion kanssa vankilassa on kovin koreaa, paitsi oman pään sisällä, jos on vilkas mielikuvitus ja osaa haaveilla. Sairaalassa ei ole mitään koreaa, jopa kotiinsa tuomittu pitkäaikaissairas on vaikeuksissa. Ei ihmisiltä silti kannata mennä kysymään, onko elämä koreaa ja onko oma elämä sellaista, kaikki kun aina kehuvat omaa osaansa - varsinkin tässä hyvinvointisuomessa kaikki on aina kaikille niin hirveän hyvin. Ihmiset nyt puhuvat, mitä sylki suuhun tuo ja onhan oman onnellisuuden korostaminen myös yksi itsekorostuksen tapa, vieläpä yleisesti hyväksytty sellainen. Ei toinen toista huonompi ole, molemmille kun menee hyvin ja tyytyväisyys kukoistaa.

Mutta elämän arpajaisissa moni vetää huonon kortin tai loppupelissä pelaa hyvät kortit huonosti, vaikkapa jättää hyvän puolisonsa ottaakseen huonon. Outoa, mutta niin siinä vain käy. Ei aina suju niin kuin suunnitellaan ja toivotaan. Silti elämä on koreaa, jos se jotakin ylipäänsä on, ellei elä aivan limbossa. Elämässä on aina kaikkea pientä kivaa, sellaista pikkuista virkistystä, vaikkapa tikka puussa naputtelemassa tai oma joukkue voittaa ottelun - tai ehkä tulee oikein lottovoitto, esimerkiksi kymmenen rahaa, siis noin vain ilmaista rahaa. Tai jälkikasvu soittaa mukavavan puhelun, ei hauku eikä pyydä rahaa. Kaikki on niin sievää ja nättiä, koreaa, että sitä alkaa tuntea elävänsä ihan oikeaa elämää. Mitä muuta ihminen tarvitsee? Ei yhtään mitään. Isoista asioista on vain vaivaa ja huolta, pienet asiat tekevät arjesta elämisen arvoisen. Puhtaat lakanat saunan jälkeen, mikä sen nautinnon voittaisi? Ei tule krapulaa eikä maksa paljon.

Pienet huvit, suuret ilot. Kuka keksikään ikiliikkujan? Se joka sanoi, pienet huvit, suuret ilot, siis sanoi, että vähä on enemmän ja pienellä sijoituksella saa enemmän kuin mitä sijoitti. Suuri sijoitus on aina pettymys, kun ei saakaan niin paljon kuin odotti ja mitä ansaitsi saada. Paras on turvautua seuraavaan suomalaisuuden perusperiaatteeseen eli hienosti sanottuna maksiimiin:

Kun ei mitään yritä, ei mitään häviäkään.

Ei tämä ole mikään vitsi tämä minimivarmennuksen periaate, se kun on totista totta. Ajatella, on olemassa elämänohje, jonka uskollinen noudattaminen takaa elämä vailla pettymyksiä ja menetyksiä! Ihmeiden aika ei ole ohi. Tämä periaate on erityisen nerokas, koska se ei suinkaan sulje pois hyvän saamisen mahdollisuutta eikä elämän koreudesta nauttimista, erityisesti, jos mukaan otetaan tämä toinen periaate:

Pieni on kaunista.

Tämän jälkeen jäädään odottamaan, mitä tuleman pitää. Aina sitä jotakin sattuu, hyvää ja pahaa. Pahat asiat kärsitään pois, minkäs niille mahtaa. Mutta hyvääkin tulee aivan yrittämättä, joskus aurinko paistaa risukasaan ja kesä on kuitenkin kaikilla. Sitä hauskempia ovat kivat asiat, kun ne tulevat yllättäen puskista. Silloin niistä vasta osaakin oikein nauttia.

Entä isot onnenpotkut? Niihin on suhtauduttava varauksella. Esimerkiksi aivan pikku panoksella tulee hirmu iso lottopotti, siis aivan valtava. Mikä nyt eteen? Tilanne vaatii todellista ja vakaata harkintaa ynnä suunnittelua. Jos rahaa alkaa tuhlata, Ferrari heti pihaan ja uuden kalusteet kotiin, mökin hulppea laajennus ja niin edelleen. Mitä siitä seuraa? Tutut ja naapurit jakautuvat kahteen puolueeseen: toinen puoli kadehtii ja vihaa, toinen puoli kadehtii ja pyytää rahaa. On siis muutettava Helsinkiin ja ostettava Kaivopuistosta parin sadan neliön kokoinen asunto. Mutta silloin mennään ojasta allikkoon: ei Helsingin herrat niin vain maalaisia seuraansa päästä, joten yksinäiseksi menee. Ja tylyä on meno isossa kaupungissa joka tapauksessa. Nyt sen tajuaa, nimittäin pieni on kaunista ja vain pieni on kaunista.

Kaiken tämän takana on iso kysymys, joka koskee elämätöntä elämää. Otetaan jyrkkä esimerkki asian selkiinnyttämiseksi: ihminen, ihan korea ihminen, on mennyt naimisiin nuoruudenrakkautensa kanssa ja vannonut kirkossa papin edessä uskollisuudenvalansa. Hän on käsittänyt sen koskevat myös ja ennen kaikkea sukupuolielämää. Ei saa naida vieraan kanssa vaan juuri ja ainoastaan tämän oman vihityn kanssa. Niin hän on tehnyt ja hyvin on mennyt. Tilaisuuksia olisi kyllä ollut ja kaverien puheen Lapin panoreissuista ovat vähän kutkuttaneetkin, mutta aina on itse toimittu oikein ja pysytty kurissa ja herran nuhteessa.

Mutta ikää kertyy ja hormonit hyrräävät yhä pienemmillä kierroksilla. Sitä kysyy itseltään, kun homma ei nyt enää ole mahdollista, olenko sittenkin menettänyt jotakin? Olisiko voinut olla jotakin muutakin kuin tämä kovin korea suhde? Asia jää kalvamaan, mutta mitään ei ole enää tehtävissä. On vain hillittävä itsensä ja katsottava tarkasti, ettei vain mene paniikkiin menneen asian muistelun kanssa. Nyt on sitten yritettävä jotakin, ja panokset ovat isot, nimittäin unohtaa jotakin jota ei ole koskaan tapahtunut. On yritettävä olla ajattelematta, mitä olisi sittenkin voinut olla, huutoa ja kirkumista märissä lakanoissa kauhean orgasmin kourissa, niin kuin ei koskaan muuten. Käännetään vielä puukkoa haavassa: vielä viime hetkellä paljastuu, että puoliso ei olekaan ollut uskollinen - oikea irstailija on ollut. Silloin kaikki luhistuu, elämätön elämä kostaa. Olet ollut uskollinen ihan turhaan! Sinua on petetty ja mikä pahinta, olet pettänyt itsesi.

On turha luulla, että kärsityt tappiot ovat se pahin asia ihmiset elämässä, Paavo Haavikkokin runoilee niistä ja tappioiden rakastamisesta, niin ylenpalttisesti, ettei koskaan halua luopua niiden muistelusta. Paavo, vaikka onkin verraton filosofi, yksi Suomen kaikkien aikojen parhaista, on väärässä. Pahimmat asiat ihmisen elämässä ovat menetetyt tilaisuudet:

Mistään et kärsi niin kuin siitä harvinaisesta mahdollisuudesta, jota tarjottiin ja johon et tarttunut.

Tappio se on tämäkin, epäsuora tappio verrattuna suoraan tappioon: on samalla kertaa eri asia ja sama asia kadottaa ja hävittää itseltään 1000 rahaa kuin menettää mahdollisuus saada 1000 rahaa. Raha ei tässä ole paras esimerkki, parhaita ovat tunteisiin ja tunneperäisiin haluihin liittyvät epäsuorat tappiot: olen nyt vanhapoika elämäni loppuun, mutta kerran kuvankaunis ja tosi äveriäs amerikkalainen nainen olisi ottanut minut ja vienyt Kaliforniaan ranchilleen hevosia kasvattamaan, mutta en uskaltanut lähteä, onhan Kalifornia niin kovin kaukanakin. Nyt istun kesäasunnossani talven pimeydessä ja katson kun lunta sataa - korea on pohjoinen, valkea maisema, ei siinä mitään. Ehkä siitä ei kuitenkaan olisi tullut mitään, ajattelet. Sinun on aivan pakko pettää itseäsi tässä kohtaa, koska totuus on liian kauhea myönnettäväksi. Ja se totuus on: et saa takaisin mitään minkä missasit. Ja minkä missasit, olisit saanut, jos olisit halunnut. Halun paluu on silkkaa tuskaa.

Elämättömän elämän tuskan testaamiseen on toinenkin tapa. Kysyn, onko raittius parempi kuin juominen, siis kohtuullisen kohtuullinen dokaaminen? Tilastollisesti raittius merkitsee pitkää elämää, dokaaminen lyhyttä. Raittius on tyyntä ja tasaista, dokaamine yhtä vuoristorataa. Mutta jotkut juomarit elävät pitkään, jotkut raittiin kuolevat nuorena. Ja molemmat ovat alttiita kamalille taudeille. Raitis kaveri saa nuorena muistisairauden ja yhtä raitis vaimo kuolee nuorena syöpään. Joku saa maksakirroosin viinasta, mutta saa sen ilmankin viinaa. Kaksi parasta kaveriani ovat esimerkkeinä. Arvaamattomat ovat nämä elämän arpajaiset.

Mitä siis tehdä, pidättäytyä alkoholista vain kallistaa lasia kohtuudella? Oletetaan, että pidättäydyt viinistä ja viinasta. Elät pitkään ja lopuksi löydät itsesi hoitokodista yksin, vaipoissa ja huumattuna. Siellä sitten istut sukulaistesi voivoina monta pitkää vuotta. Missä on elämän koreus nyt? Kannattiko uhrata elämänsä vain tämän takia. Olisihan se ollut kivaa joskus vähän irrotellakin, olisi voinut jopa päätyä vieraaseen sänkyyn aina silloin sun tällöin. Mutta jos olisi saanut tippurin? Tai sitten olisi sortunut alkoholismiin, pilannut oman elämänsä ja muiden, ja silti elänyt vanhaksi ja päätynyt vaippoihin vanhojen hoivakotiin - siis hoivakotiin, joka ei ole koti ja jossa ei hoivata.

Vaikeita ovat päätökset, kovin vaikeita. Pitäisikö mennä omien mielihalujensa mukaan ja ottaa vastaan mitä elämä tarjoaa, vai katsoa terveysviranomaisten tilastoja ja laskea hengissä selviäminen todennäköisyysvaihtoehtoja? Elämäsi mahtuu Exel-taulukkoon, vai mitä? En osaa sanoa, itse olen mennyt virran mukana kuin ajopuu koskessa. Mutta ainakin olen elänyt, halunnut ja yrittänyt, en tyytynyt vähään ja aina vaalinut vapauttani, tuota elämä kaikista koreinta kukkasta. Ja kaiken takana on tuo eksistentialistisen metafysiikan järisyttävä totuus: me elämme vain tämän yhden kerran, mitään ei saa takaisin eikä anteeksi.

Mutta aina on tarjolla askeesin mahdollisuus. Askeesi tarkoittaa tahdon voittoa ruumiista, kun ruumis alistetaan armottoman tahdon lukemaan kuriin ja järjestykseen. Tässä on kaksi mahdollisuutta, uskonnollinen herätys ja urheilullinen kunnianhimo. Uskonnon piirissä ajateltiin ennen, silloin kun vielä osattiin uskoa ihan oikeasti, että ruumiin kurittaminen ja jopa vertauskuvallinen hävittäminen auttoi pääsemään taivaan valtakuntaa Jessen tykö. Nyt uskovainen ihminen muuten vain uskoo synnittömään elämään, johon käy tie ruumiin kieltämisen kautta.

Urheilu tarjoaa toisen tavan, enkä tässä tarkoita pelejä vaan yksilölajeja, kuten maratonjuoksua. Ennen sanottiin, mitä pitempi matka, sitä tyhmempi mies. Nyt mukana ovat naisetkin, joten tuo idea ei enää pidä paikkaansa. Mutta nuoren kehon rääkkäämin ja kurittaminen tarkoituksessa päästä sadan metrin matkalla aitojen yli mahdollisimman kovaa, on verrattoman vinkeä juttu. Voihan sitä tietysti ajatella, että menestyksen huumaa tässä haetaan ja askeesi on vain keino. Mutta menestys on harvojen herkkua, joten askeesi lienee myös itsetarkoitus ja päämäärä sinänsä. Tuntunee hyvältä, kun oma keho on hallinnassa. Keho kyllä kapinoi koko ajan kuria vastaan, sairastaa, kipuilee ja alisuorittaa, mutta rautainen tahto ajaa sitä eteenpäin. Askeesi on juuri tätä. Olemme siis päätyneet laiskasta alistumisesta äärimmäiseen tahdonvoimaan asti - silti kyseessä on yksi ja sama eletyn elämän vaatimuksen voittaminen.

Xxx