Fra Filippo Lippin taide-elämää 1500-luvulla

Teksti Harald Olausen

Giorgio Vasarin mielestä vasta kolmas kausi merkitsi taiteen täydellistymistä (mm. Leonardo ja Rafaello sekä erityisesti Michelangelo). Vasari puhui sulokkuudesta ja viehkeydestä. Niiden tarjoaminen kokemuksena on yksi taiteen (nykyisin jo melko) unohdetuista tehtävistä. Renessanssista alkaa ihmiskunnan aistillisuuden herääminen. Vasari eli ja työskenteli Italian taiteen hullussa pyhäkössä. Mutta sitten Medicien mahtisuku karkotettiin, huoralat lakkautettiin neljäksi vuodeksi, minkä ajaksi kaupungin täytti uskonnollisen hurskauden lemu. Irstaiden elostelijoiden ja loistavien huorien Firenze oli aikansa mielipuolinen dynamo, joka säteili ympäristöönsä voimaa, kauneutta, keksintöjä, huijareita, rosvoja, kirkonmiehiä ja suuria ajatuksia. 

Kerrotaan taiteilijan olleen niin naisiin menevä, että nähdessään naisia, jotka häntä miellyttivät, hän olisi antanut, vaikka omaisuutensa saadakseen heidät; ja jos hän ei onnistunut millään keinoin, hän maalatessaan heitä tyynnytti rakkautensa liekkiä keskustelemalla". – Giorgio Vasari. Kuka oli Fra Filippo Lippi ja millaisia maalauksia, ajatuksia ja seikkailuja häneen kätkeytyy? Siihen yrittää antaa vastauksen Girgio Vasarin kirja Taitelijaelämäkertoja Giottosta Michelangeloon (Taide, 2001). Tehtävässään se ai kuitenkaan onnistu kovinkaan hyvin. Kieli on vanhaa, kuvaukset runollisen lapsellisia. Itse taiteeseen ja taiteen tekemisen reunaehtoihin, se ei juuri puutu. Silti siinä on jotain lukemisen arvoista ja kiinnostavaa menneen ajan patinaa, joka yllättää..

Giorgio Vasarin teos Taiteilijaelämäkertoja Giottosta Michelangeloon (alkuteos Le vite) on taidehistorian perusteos, joka kuvaa renessanssin aikaisia italialaisia taiteilijoita ja arkkitehteja. Kirjan ensimmäinen laitos ilmestyi 1550 ja laajennettu versio 1568. Suomenkielinen painos julkaistiin vuonna 1997 (Kustannusosakeyhtiö Taide), ja se perustuu Pia Mänttärin käännökseen. Teoksessa Vasari jakaa taiteen kehityksen kolmeen kauteen: syntymään, kukoistukseen ja kuihtumiseen, nostaen Michelangelon huipulle. Kirja loi myös pohjan nykyiselle "nerokkuuteen" ja oikukkaaseen taiteilijapersoonalle liittyvälle myytille (Wikipedia). Tämän kirjan soisi lukevan kaikki ne, jotka haluavat ymmärtää taidetta hieman pintaa syvemmältä historiasta.

Vassari kirjoitti kirjan 1500-luvulla keskellä lyyristä katolilaisuutta ilmestyksineen ja ihmetyksineen elävää maailmaa, jossa kaikille elämänilmiöille yritettiin antaa taivaalliset sfäärit, tai ainakin selittää ne joko Jumalan suopeiksi ihmeteoksiksi tai jumalaisten ihmisten maailmaa sulostuttaviksi teoksi. Se oli suurten sanojen ja kuvittelun kulta-aikaa samalla kun epäily kasvoi. Taidemaalari on saanut uuden elämän, sillä Fra Lippo Lippi on myös norjalainen yhtye. Heillä oli 1980-luvulla useita tunnettuja hittejä, kuten "Shouldn't Have to Be Like That", "Everytime I See You" ja "Light and Shade", ja he levyttivät uuden albumin niinkin myöhään kuin vuonna 2002. Yhtyeen nimi on johdettu Robert Browningin runosta renessanssimaalari Filippo Lippistä.

Wikipedian mukaan Fra Lippo Lippi", toinen Browningin dramaattisista monologeista, ilmestyi vuoden 1855 kokoelmassa Miehet ja naiset. Fra (veli) Lippo Lippi oli 1400-luvulla elänyt firenzeläinen munkki. Hän oli tunnettu taidemaalari, ja Browning todennäköisesti tutustui hänen teoksiinsa Italiassa viettämänsä ajan aikana. "Fra Lippo Lippi" esittelee meille munkin, jota kuulustelevat Medici-suvun vartijat, jotka ovat saaneet hänet kiinni yöllä. Koska Lippon suojelija on Cosimo de Medici, hänen ei tarvitse pelätä vartijoita, mutta hän on ollut juhlimassa ja on halukas juttelemaan. Hän jakaa miesten kanssa luostarielämän vaikeudet: hänen on pakko jatkaa suhteitaan naisiin salaa, ja hänen esimiehensä aina kukistavat hänen hyvän mielensä.

"Mutta Lippon tärkeimmät lausunnot koskevat taiteen perustaa: pitäisikö taiteen olla realistista ja todenmukaista vai pitäisikö sen olla idealistista ja didaktista? Pitäisikö Lippon pyhimysmaalausten näyttää priorin rakastajattarelta ja naapuruston miehiltä, ​​vai pitäisikö niiden herättää toismaailmallinen surrealistinen tunnelma? Millainen taide palvelee parhaiten uskonnollisia tarkoituksia? Pitäisikö taiteen edes palvella uskontoa lainkaan? Lippon sekamelskainen puhe sivuaa kaikkia näitä kysymyksiä. Muoto "Fra Lippo Lippi" on tyhjän säkeen muotoinen – riimittömiä rivejä, joista useimmat ovat karkeasti jambisen pentametrin muotoisia." Tämä on tietenkin hauskaa intertesktuaalista höpinää historian havisien siipien kannattelemana mutta ei järkevää.

Wikipdiassa kirjoitetaan, että kuten suuressa osassa muutakin runouttaan, Browning pyrkii vangitsemaan puhekielen, ja monissa runon osissa hän onnistuu ihailtavasti: Lippo sisältää purkauksia, laulunpätkiä ja muita yhteensopivia juttuja purkaukseensa. Browning vangitsee omalla tavallaan loistavasti myöhäisillan, humalaisen kohtaamisen tunnelman. Analyysi Runo keskittyy temaattisesti rivin 180 ympärille tapahtuvaan taidekeskusteluun. Lippo on maalannut joukon hahmoja, jotka ovat yhteisön ihmisten sylkevä kuva: priorin rakastajatar, naapuruston miehet jne. Kaikki ovat hämmästyneitä hänen lahjakkuudestaan, ja hänen suuri lahjakkuutensa osoitus takaa hänelle paikan luostarissa. Tarina jatkuu kuin ihan totena! 

"Hänen kykynsä kuvata todellisuutta on kuitenkin ristiriidassa kirkon ilmoitettujen uskonnollisten tavoitteiden kanssa. Kirkon johto uskoo, että heidän seurakuntalaistensa huomio häiriintyy nähdessään maalauksessa ihmisiä, jotka he tuntevat: kuten priori ja hänen toverinsa sanovat: "'Teidän tehtävänne ei ole pyydystää miehiä näyttävästi, / kunnioittaen katoavaa savea... / Saada heidät unohtamaan, että on olemassa lihaa. / Teidän tehtävänne on maalata ihmisten sieluja.'" Wikipedian mukaan osittain kirkon viranomaisten vastalauseet eivät johdu mistään todellisesta uskonnollisesta huolenaiheesta, vaan huolesta heidän omasta maineestaan: Lippo on päässyt hieman liian lähelle totuutta kuvaillessaan todellisia henkilöitä historiallisina hahmoina.

Priorin "veljentytärtä" (itse asiassa hänen rakastajatartaan) on kuvattu viettelevänä Salomena. Lippon ja kirkon vanhinten välinen konflikti kuitenkin osuu myös taidetta koskevien kysymysten ytimeen: onko Lippon taiteen – ja minkä tahansa taiteen – ensisijainen tarkoitus opettaa vai ilahduttaa? "Jos se on opettaa. Onko parempi antaa arkipäiväisiä näkyjä, joihin he voivat samaistua, vai tarjota heille taivaallisia näkyjä, joihin he voivat pyrkiä? Omassa taiteessaan Browning itse ei näytä suosivan kumpaakaan johtopäätöstä; hänen työnsä osoittaa vain löyhää didaktisuutta, ja se nojaa enemmän huolellisesti valittuihin realistisiin esimerkkeihin kuin konkreettisiin muotokuviin tai abstraktioihin. 

Sekä Fra Lippon maalliset taulut, että priorin suosimat fantasiat "'höyrystä, joka on kääritty kuin vastasyntynyt lapsi'" epäonnistuvat. Lippolla ei ole pyrkimyksiä yksinkertaisen mimeesin lisäksi, kun taas priorilla ei ole kunnioitusta arjen tärkeydelle."Wikipedia jatkaa, että näin ollen keskustelu on pohjimmiltaan tyhjä, koska se ei ota huomioon taiteen voimaa liikuttaa ihmistä tavalla, joka ei ole älyllinen, vaan pikemminkin esteettinen ja emotionaalinen. Lippon taidetta koskevia lausuntoja täydentävät hänen valituksensa luostarielämäntavasta. Lippo ei ole omaksunut tätä elämäntapaa valinnastaan; pikemminkin hänen vanhempiensa varhainen kuolema jätti hänet orvoksi, jolla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin liittyä luostariin. 

Lippo on loukussa luostarin askeettisten tapojen ja suojelijoidensa Medicien turmeltuneen, lihallisen elämän välissä. Kumpikaan ei tarjoa täysin tyydyttävää elämää. "Kuten vaikka hänen kannattamansa taide, priorin elämäntapa ei ota huomioon ihmisen perustarpeita. (Itse asiassa, kuten tiedämme, jopa priorin on mahdotonta noudattaa omia ohjeitaan.) Medicien kaikki mahdollinen -moraali kuulostaa yhtä ontolta, sillä se sisältää vain sarjan merkityksettömiä, hedonistisia juhlia ja pinnallisia kohtaamisia. Tämä renessanssikeskustelu heijastelee viktoriaanisen yhteiskunnan skismaa, jossa moralistit ja libertiinit vastustivat toisiaan kiivaassa erimielisyydessä. Browning väittä, ettei kummallakaan puolella ole avainta hyvään elämään.

Silti hän päättelee, kuten muissakin runoissaan, että molemmat kannat, vaikka ne ovatkin virheellisiä, voivat johtaa korkeaan taiteeseen: taiteella ei ole absoluuttista yhteyttä moraaliin. ei tarjoa täysin tyydyttävää elämää. Kuten priorin harjoittama taide, hänen elämäntapansa ei ota huomioon ihmisen perustarpeita. (Itse asiassa, kuten tiedämme, jopa priori itse kokee omien ohjeidensa noudattamisen mahdottomaksi.) Medicien kaikki mahdollinen -moraali kuulostaa yhtä ontolta, sillä se sisältää vain sarjan merkityksettömiä, hedonistisia juhlia ja pinnallisia kohtaamisia (Wikipedia). Tämä renessanssikeskustelu heijastelee viktoriaanisen yhteiskunnan skismaa, jossa moralistit ja libertiinit vastustivat toisiaan kiivaassa erimielisyydessä. 

Browning näyttää väittävän, ettei kummallakaan puolella ole avainta hyvään elämään. Silti hän päättelee, kuten muissakin runoissaan, että molemmat kannat, vaikkakin virheellisiä, voivat johtaa korkeaan taiteeseen: taiteella ei ole absoluuttista yhteyttä moraaliin (Wikipedia). Hieman toisenlaisen kuvan saamme Giorgio Vasarin kirjasta, ehkä pehmeämmän. Myös Vasari puhuu hahmotuksesta, joka on hänestä sekä kuvanveiston että maalaustaiteen sielu on niiden, joka silittävät ja ravitsevat kaiken älyn synnyttämän. Kirjan esipuhe on kiinnostavaa luettavaa ja sujuvasti kirjoitettu. Siinä Vasari hahmottelee taideteoriaansa, minkä jälkeen hän esittelee renessanssin kiinnostavimmat taiteilijat, erityisesti Fra Lippo Lipin sivulta 158 lähtien. 

Toki kirjassa loistavat kirkkaampina tähtinä suuret mestarit Giottosta Botticelliin. Mutta paikkansa on myös Lipolle, joka oli rutiköyhä orpopoika, jonka älyä ja taiteellisuus huomattiin luostarissa jo hänen ollessaan alle kymmenen vuotta. "Juuri silloin Masaccio oli maalannut Carmine-kirkkoon kappelin, ja sen kauneus miellytti kovasti fra Filippoa, joka päivä hän mielellään oleskeli siellä ja harjoitteli jatkuvasti niiden lukuisten nuorukaisten kanssa, joita siellä oli aina piirtämässä." Oli selvää että hänen tarmokkuutensa ja lahjakkuutensa oli ylitse muiden samanikäisten ja että hänessä oli tähtiainesta jo nuorena, jolloin vitsa on väännettävä. Pian hän oli nuoresta iästään huolimatta täydessä hommissa matkalla kohti aikuisuutta arvostettuna.

Mutta oli hänellä selviä ongelmiakin maalaamisessa. Hän kopioi huolestuttavalla tavalla aluksi mestari Masacciota. Ongelmaa väisteltiin sanomalla, Masaccion hengen tulleen fra Filippion ruumiiseen. Hän luopui munkinkaavustaan 17-vuotiaana ja astui tavalliseen elämään, sen huvituksiin mutta myös kurjuuden mahdollisuuteen. Elämä ei ollut turvallista edes nuorelle aloittavalle mestarille. "Kun hän sitten eräänä päivänä huvitteli ystäviensä kanssa Anconan rajamailla veneessä merellä, he joutuivat kaikki vangeiksi maurien kaleereihin, jotka liikkuivat niillä vesillä, ja heidät vietiin Barberiaan (Pohjois-Afrikkaan, missä heidät pantiin kahleisiin ja pidettiin orjina; siellä hän virui suurta vaivaa kärsien 18 kuukautta. Hän oli paljon tekemisissä isännän kanssa.

Hän sai eräänä päivänä päähänpiston tehdä tästä muotokuvan. Hän otti sammuneen hiilen tulipesästä ja hahmotteli sillä tämän täyteen mittaan maurilaisvaatteineen kaikkineen valkealle seinälle. Muut orjat kertoivat tästä isännälle, ja kun niillä main ei harrasteta piirtämistä tai maalaamista, se tuntui kaikista ihmeeltä. Fra Filippo vapautui kantamistaan kahleista." Miksi hän ja hänen aikalaisensa, muut lahjakkaat maalarit olivat sen ajan henkeen tarpeellisia? He maalaisivat silkkaa magiikkaa ja näkyjä taivaasta, kuten kun Fra Filippo teki Santa Marian Primeraran kirkkoon tavatonta tarkkuutta osoittaen paneelin, jossa hän kuvasi Enkelin ilmestymisen Marialle; enkelin hahmossa oli Vasarin mukaan niin suurta kauneutta, että se näytti hänestä taivaalliselta. 

Tässä on juuri Vasarin ihailevan ja kristillisyyttä tarjoavan ajatusmaailman ongelma. Olivatko nämä taiteilijat erityisen puhtaita ja jaloja kristittyjä? Eivät olleet vaan murhamiehiä, miehymyksiä, ammattivalehtelijoita, hulluja, juoppoja, uhkapelureita – siis kunnon italialaisia. Samolla paikoilla- hieman aikaisemmin - oli Boccaccio kuvannut herkullisessa mutta härskissä kirjassaan Decamerone silloin vallinnutta tekopyhyyttä. Humanistisena diletanttina pidetyn Giorgio Vasarin kirjan kuva taiteilijoista on jokseenkin aika tyypillinen myöhäisrenessanssin näkemys historiasta. Taiteilijaelämänkertaan hän silti keskittyi toden teolla vasta elämänsä ehtoopuolella. Sitä ennen hän teki töitä taiteilijoiden kanssa. Mutta Vasari oli lahjakas ja monipuolinen taiteilija itsekin. 

Hän oli ollut – omien sanojensa mukaan – Michelangelon opissa nuoruudessaan. 1540-luvun puolivälissä hän sai Roomassa tehtäväkseen mm. Palazzo Cancallerian Gran saloneen freskokoristelun. Salia kutsutaan kansan suussa "Sadan päivän saliksi", koska Vasari apureineen sai sen valmiiksi etuajassa sovitusta sadassa päivässä. Altti Kuusamo on kirjoittanut esipuheen kirjaan korostaen Fra Filippon Taiteilijaelämänkerran merkitystä nimenomaan sen vaikutuksesta siihen, miten taiteilijoita ja renessanssia kuvataan kirjallisuudessa. Kuusamon mukaan Vasarin teos on ensimmäinen, jossa kolmea taidetta, maalausta, kuvanveistoa ja arkkitehtuuria käsitellään kiinteässä yhteydessä toisiinsa. Vasari on sekä mielenkiintoinen että tärkeä ajankuva renessanssista. 

"Vasari ei ainoastaan laatinut ensimmäistä mainittavaa taiteen periodihistoriaa, hänen teoksestaan sai myös alkunsa länsimaissa niin yleinen esineiden systemaattinen kuvailun ja luokituksen perinne… On joskus todettu, että on oikeastaan jonkinlainen ihme, että Vasarin elämänkertasarjasta ei ole löydetty sen enempää virheitä ja laiminlyöntejä." Totta. Tässä mielessä kirja on esikuvallinen. Mutta se ei ole kirjassa kiinnostavinta. Kiinnostavinta on ihmeelliset tarinat lahjakkaista ja villeistä luonnonlapsista, ja elämän sattumanvaraisesta oikullisuudesta, sekä itse renessanssi ja sen taiteilijat, maailman taiteen tärkeässä murroskohdassa Italiassa, Giotton tyyli vastaan 1300-luvun jäykkä ja ilmeetön bysanttilainen (kristillinen) taide. 

Bysanttilainen maailma ja yhteiskunta, jotka olivat staattisia ja konservatiivisia, poikkesivat augustinolaisesta "De citavie Dei – Jumalan valtiosta: ne kun eivät jakaneet sen näkemystä kahdesta kuningaskunnasta ja kahdesta kaupungista. Ensimmäisessä uuden taiteen aallossa tulivat Vasarin mukaan Giotto, Martini, Pisanot, Gambio. Toisen kauden Quercia, Donatello, Chiberti, Brunelleschi, Masaccio, Angelico, Alberti, Botticelli, Mantegna ja Perucino. "Vaikka Vasari katsoo, että toisen kauden taideteokset olivat vielä hiukan kuivia sekä hieman kömpelöitä ja niistä puuttui eloisuutta, luontevuutta ja sulokkuutta, hän silti ymmärsi, että 1400-luku merkitsi systemaattista antiikin mallien noudattamista taiteessa, renessanssin alkua."