Hesarin vallanhimoiset kriitikot kuristavat taidemaailmaa kurkusta

Teksti Harald Olausen

"Kun satakiloinen lapsenlikka on pieraissut naamalle ja huutanut Pam!, ei enää pelkää Village Voicen kriitikoita!

-Stephen King

Ennen vanhaan moni taiteilija ja nykyisin myös yhä useampi kriitikko on samaa mieltä omasta ammattikunnastaan, edesmenneen kulttinäyttelijä Matti Pellonpään laulaman Lihaa ja leikkeleitä-levyn Syöpäläisiä-kappaleen sanoin tiivistettynä: "Silosiipiä pehmenneitä, Palttoonsyöjiä heikenneitä, Tapettavia oliota, kriitikoita, kriitikoita."

Viime aikoina, kiitos Anna Eriksonin tapauksen ja Oskari Onnisen osuvien kolumnien Iltalehdessä, julkisuudessa on alettu puhua kriitikoista, ja siitä millaisia he ovat ihmisinä kirjoitustensa takana. Eikä tulos anna kriitikoista kovinkaan valoisaa kuvaa. Kriitikoiden perisynti näyttää olevan sen, ettei uskalleta olla rehellisiä eikä uskalleta kirjoittaa selkeästi tai ymmärrettävästi.

Rehellisiä ei olla silloin kun pienet piirit ovat aina samoja; kriitikot ja taiteentekijät tuntevat hyvin toisensa, tai saattavat olla jopa opiskelukavereita tai ainakin tulla samoista piireistä. Ongelmaksi on osoittautunut myös Hesarin ylivalta; piirit ovat pieniä ja vain HS:n kritiikillä on merkitystä. Kulttuuritoimittajat ovat Onnisen mukaan kokeneet kirjoittaneensa muita paremmalle väelle ja olleensa itse muita parempia toimittajia, jotenkin erilaisia kuin muut. Ja se on tehnyt heistä nokkavia.

Vielä ongelmallisemmaksi on osoittautunut se, että Hesarin kriitikot sekä määrittelevät millaista on sekä hyvä taide että mitä apurahapäättäjien kannattaa tukea, mutta myös sen, että he johtavat kriitikoiden ammattiliiton SARVin – Suomen arvostelijanliiton toimintaa määrittäen millaiset kriitikot saavat apurahoja ja muuta arvostusta mm. antamalla lausuntoja taiteen edistämiskeskukselle ja apurahoja sekä palkintoja jakaville säätiöille.

Kysymys on siis siis vallasta ja siitä kuka saa päättää kenelle jaetaan kiitosta ja kenelle ei. Yhtälö on kummallinen ja ei olisi mahdollista muualla kuin Suomessa, sillä yhdistelmä keskittää kaiken vallan taiteen sisällä Hesarin kriitikolle mutta millaisen seurauksin? Eri mieltä ei saa olla ja se johtaa mielivaltaisiin ylilyönteihin. Parhaillaan esimerkiksi Hesarin kriitikko ja SARVin nykyinen puheenjohtaja Vesa Rantama on syyteharkinnassa yrittäessään painostaa eroamaan liitosta apurahojen jakamisesta eri mieltä olleen jäsenen.

Kritiikistä ja sen tekijöistä on aina aika ajoin ollut mediassa pieniä myrskyjä vesilasissa, mutta itse ongelmalliseen valtasuhteiden vääristymiin ei kukaan ole uskaltanut puuttua. Todellinen ongelma taiteen maailmassa on ollut se, että SARV on ollut pitkään Hesarin vallanhimoisten kriitikoiden hyppysissä. Esimerkiksi Rantaman pitkäaikainen edeltäjä Maria Säkö on tullut tunnetuksi Hesarin teatteri- ja tanssikriitikkona. SARVin kritiikkiä jäsenistöltä saanutta Kordelinin säätiön Kritiikki näkyy-hanketta johtaa myös Hesarin kriitikko Maria Ylikangas.

Kritiikki näkyy-hankketta ei saisi heidän mielestään kritisoida, vaikka juuri siitä paistaa läpi juuri se sama ongelma, mitä Onninen kutsui sellaiseksi esteettiseksi traditioksi, joka ei ole kritiikin osalta onnistunut hirveän hyvin sopeutumaan journalistiseen traditioon, joka on varsinkin päivälehtitasolla täysin hallitseva tällä hetkellä. Se on Onnisen mukaan jättänyt kritiikin tekstilajina jotenkin jalkapuoleksi, koska se on niin erilaista kuin moni muu lehtikirjoittaminen on.

On ihan selvää, että keskittäessään itselleen kaiken vallan näin taidemaailmassa määritellä, mikä on hyvää taidetta ja ketkä siitä saavat puhua, Hesarin vallanhimoiset kriitikot kuristavat taidemaailmaa kurkusta, kunnes joku Oskari Onnisen tapainen rohkea uskalikko astuu esille sanomaan helpotukseksi ja pelastukseksi, ettei keisarilla tässäkään tapauksessa ole päällään uusia vaatteita. Kuka on siihen valmis, on jo eria asia, sillä epäileviä tuomaita kyllä taiteen kentällä riittää. Rohkeutta taas ei!