Holodomor

27.06.2020

Teksti:

Harald Olausen


"Epikurosta vaivasi kaiken ikää sairaalloisuus, mutta hän oppi sietämään sen hyvin urheasti. Hän se oli eikä joku stoalainen, joka ensimmäisenä väitti, että ihminen voi olla onnellinen piinapenkissä."

- filosofi Bertrand Russell


Tällä viikolla Finnkinon elokuvateattereihin tuli ensi-iltaan omalaatuinen elokuva Mr Jones, Holodomorista eli Ukrainan nälänhädästä, joka todistaa traagisella tavalla oikeaksi monen geologin väittämän elämästä "hyvin järjestettynä hiilen kemiana". Se todistaa myös ikävällä tavalla valheen voimasta ja merkityksestä ihmisen maailmaa ohjatessa. Mr. Jones on kauhuseikkailu läpi vaietun kansanmurhan yhden aidon todistajan silmin kuvattuna, ja siksi todentuntuisuudessaan myös karmaisevan koskettava. Kulkiessaan maan läpi Mr. Jones kohtaa maata riivaavan nälänhädän kauhut. Kaikkialla on kuolleita ihmisiä sekä Neuvostoliiton salaisen palvelun miehiä, jotka väkivalloin estävät kansaa saamasta tietoa vallitsevasta katastrofista. Ukrainan nälänhätä kuuluu samaan lajiin murhaajien vaikenemia tai kiistämiä kansamurhia, kuin turkkilaisten valloittajien 1900-luvun alussa suorittama Armeijan kansanmurha, sillä erotuksella, että Mr. Jones paljasti sen ja teki samalla paljastuksissaan suuren palveluksen ihmiskunnalle, herättäen sen harhakuvitelmistaan ihmisen onnesta ja hyvyydestä.


Maailman ensimmäisestä lehdestä, The Oxford Gazette vuonna 1655 alkanut ihmisten pään sekoittaminen pyörälle valtiollisia propagandatarkoituksia varten piilottaa vallanpitäjien todelliset aikeet, sai kliimaksinsa 1910 luvulla Yhdysvalloissa hallituksen ensimmäisessä modernissa propagandakampanjassa, kun rauhaan sitoutuneet amerikkalaiset onnistuttiin lietsomaan puolessa vuodessa Greelin ryhmäksi kutsutun propagandakoneiston ansiosta hysteeriseksi ja sotaa lietsovaksi joukoksi presidentti Woodrow Wilsonin hallituskaudella 1916. Komission työ oli suurmenestys ja se oli vasta alkusoittoa valtamedioiden ja liike-elämän hyvin alkaneelle yhteistyölle kansan mielten muokkaamisessa haluttuun suuntaan tuloksellisesti ja nopeasti. Samoja tekniikoita käytettiin myöhemmin lietsomaan myös "Punaista uhkaa" vastaan. Kyseessä oli ison mittaluokan valheet ja propaganda puolin ja toisin samasta päivästä lähtien, kun bolsevikit tekivät Pietarissa lokakuussa 1918 vallankumouksensa. Myös käytetyt keinot olivat valtavia. Tehtailtiin esimerkiksi keskittyjä julmuuksia, joihin "hunnit" olivat syyllistyneet. Heidän väitettiin mm. repineen belgialaisilta vauvoilta käsiä irti. Ne oli kuitenkin keksinyt Lontoossa brittien propagandaministeriö, jonka tehtävänä tuohon aikaan sen omien salaisten kaavailujen mukaan oli "ohjailla maailman valtaväestön ajatuksia."


Tällainen propaganda halusi ohjailla yhteisönsä älykkäimpiä jäseniä Yhdysvalloissa, jotka sitten levittäisivät brittien kokoon keittämää propagandaa ja muuttaisivat rauhanomaisen maan mielialan sota-ajan hysteriaksi. Tässä on Mr Jones- elokuvassakin kysymys. Muutamasta sanasta riippuu miljoonien henki. Korruptoitunut toimittaja ei ole sen kummempi tai erilainen kuin korruptoitunut poliitikko tai muu ihminen, jotka kaikki joutuvat kärsimään vallanpitäjien väärien toimien aiheuttamissa katastrofeissa, niin yksityisissä henkilökohtaisissa kuin yhteisessä, ja koko maailmaa kohdanneissa suuronnettomuuksissa kuten sodissa. Elokuva hukkaa harmittavasti alun puoli tuntia "hollywoodmaiseen psykologisointiin" ja rakkausteeman kehittelyyn lässähtäen tavanomaiseksi MTV3-kamaksi. Mutta muuttuukin loppupuolella kiinnostavaksi yhden miehen kokemaksi helvetiksi heti, kun Jones pääsee irti vartijastaan seikkailemaan nälkään kuolevassa maassa, missä vilja viedään Moskovaan Stalinin käskystä ja myydään ulkomaille samaan aikaan, kun perheet kuolevat nälkään ja syövät viimeiseksi toivoikseen puiden kuoria tai pahimmassa tapauksessa kuolleita perheenjäseniään. 


On kai sanomattakin selvää, että elokuvan inhorealistiset kohtaukset ovat kuin pahimmillaan maailman ehkä epämiellyttävimmistä Seitsemän elokuvasta (pääosassa Bradd Pitt ja Morgan Freeman), ja saavat katsojan voimaan sielun syviä sopukoita myöten enemmän kuin pahoin, sillä koko Neuvostoliitto näyttää yhtä epämiellyttävältä ja sekavan epätoivoiselta, kuin persueuroedustaja Hakkaraisen naama maanantaiaamuna Brysselissä. Oikeusfilosofiasta kirjoittanut Hegel, joka piti lehden lukemista maallisena vastineena rukoukselle. olisi nimittänyt sitä todennäköisesti "järjestetyksi anarkiaksi". Asetelma elokuvassa on herkullinen. Ihmisten toivo on kuollut ja kommunismi muuttunut tappavaksi haamuksi kuin Harry Potterin pahat ankeuttajat. Nationalismin aika on ohi. Se on ollut modernin tärkein kuvitteellinen yhteisö 30-luvulle saakka. Mitä nyt olisi edessä? Elokuvassa kummittelee edessä väistämättä oleva II maailmansota. Maailmanpolitiikan sykkivä hermorata kulki silloin kirjaimellisesti Neuvostoliiton ja muun maailman välillä. 1920-luku oli ollut sotakommunismin ja trotskilaista maailmanvallankumousta yrittäneen Kominternin irvokkaiden ulkomaanoperaatioiden aikaa, joissa NL:n ulkomaanlähetystöistä maailmalla tuli vakoilun ja sabotaasin päämajoja, pyrkimyksellä jatkaa politiikalla anarkistien pomminheittoja ja läntisten maiden yhteiskuntien musertamista sisältäpäin sekaannuksen ja epäjärjestyksen keinoin ennen kuin maan työläiset tekisivät vallankaappauksen ja julistautuisivat neuvostotasavallaksi ja anoisivat Neuvostoliiton jäsenyyttä. 


Koko Neuvostoliitto näyttää elokuvassa kuolemansiniseltä ja sekavalta bordellilta tai dekadentilta oopiumluolalta, kuten Pulitzer-palkitun ja neuvostomyönteisen toimittajan Walter Durantyn perverssi kotitoimistokin, mikä symbolisoi asioiden ja maailman hullua epäjärjestystä; mikään ei ole nyt mitään muuta kuin tyhmää saivartelua täynnä: kun ajattelet, ajattelet jotakin, kun käytät nimeä, sen täytyy olla jonkin nimi, ja juuri siksi sekä ajatus että kieli vaativat objektinsa ulkopuolelleen. Neuvostoliitossa se ei vain ole sallittua ennen kuin se on moneen kertaan tarkistettu ja putsattu mahdollisia vihollisuuksia tai vihamielistä sanomaa ajatellen. Samalla huomaamme, ettei kommunisteissa ei ole enää mitään Marxin tieteellistä särmää jäljellä. Ei edes tyhjää toistoa. Se on muuttunut jo päätä kiristäväksi vanteeksi ja kidutuskammioksi Marxin itsensä lentäessä ensimmäisessä kaarteessa ikkunasta ulos. Kommunistit ovat kuin romanttiset hupsut yrittäessään vakuuttaa ihmisiä, että uskominen asioihin, joita ei ole edes olemassa eikä siksi niitä näe, kannattaa silti. Ja yllättävää kyllä he onnistuvatkin siinä ehkä pienen pakon avittamana omia kansalaisiin kurittamalla ja murhaamalla mutta eivät länsimaisia toimittajia, joilla on Ernest Hemmingwayn esimerkkiä noudattaen vain "pieniä myrskyjä vesilasissa" eli käyttäytymis- ja alkoholi-ongelmia, mutta ei mitään vaikeuksia erottaa totuus valheesta ja kirjoittaa siitä. Länsimainen vasemmistokin näyttää neuvostoälymystöön verrattuna kuin antiikin joonialaisilta, jotka olivat taipumuksiltaan parhaasta päästä ja sekä tieteellisiä että skeptisiä, neuvostokommunistien muistuttaessa enemmänkin Etelä-Italian ja Sisilian filosofeja, jotka olivat taipuvaisia mystisismiin ja uskonnollisuuteen, varsinkin heti Leninin kuoleman jälkeen vuonna 1924 kun marxilais-leniniläistä dogmia alettiin "tieteellisesti konstruoida". 


Elokuvan keskeinen sanoma on se, että julkisuus on aina kuviteltua vaikka niin ei aina uskottaisi tai haluttaisi uskoa, sillä julkisuuden määrittely riippuu paljolti siitä, mihin kiinnitämme huomiomme ja mitkä miellämme julkisuuden instituutioiksi. Julkisuus ja julkinen elämä ovat täynnä mielikuvia, symboleita, tarinoita ja teorioita, jotka kertovat keitä me olemme, mistä olemme tulleet, minne olemme matkalla, mikä meitä uhkaa sekä mikä meille on ja ei ole mahdollista. Taistelu mielistä julkisuudessa koveni heti I ms:n päättymisen jälkeen modernismin alettua viimeistään vuonna 1923: mediat ärhäköityvät ja niitä luetaan kuin piru raamattua. Lenin tajusi kaukonäköisesti elokuvan vuosisadan propagandavälineeksi. Goebbels kehitti propagandan sairaaseen hypnoottiseen loistoonsa palvelemaan johtajaa ja unelmaa tuhatvuotisesta yli-ihmisten germaani-valtakunnasta. Mr. Jones kertoo juuri tästä aikakaudesta ja sen manipuloidusta ja häilyvästä totuuskäsityksestä, eräänlaisesta kilpajuoksusta luulojen ja juorujen ajasta kohti tarkistettuja faktoja. Matka on pitkä mutta kannattava kuten tänään tiedämme. Samasta "kollektiivisesta vainoharhasta" kertoo myös Hercule Poirotin televisiojännäri "Neljä suurta". Mr. Jones on ajankuvana osuva ja tarkka.


Elokuvassa eletään aikaa, jolloin Neuvostoliitto on kuin ihmeenkaupalla selvinnyt lokakuun vallankumouksesta vuodesta 1918 30-luvulle itseään nipistäen ylipäätään epäuskoisena siitä, että on selvinnyt kuin selvinnytkin "jotenkuten" hengissä sisällissodasta ja lännen boikoteista, vaikkei kukaan tuntunut enää 20-luvun kovimpien taistelujen vuosina siihen uskovan. Matkalla unelmasta on muodostunut tappava painajainen ja työläisten paratiisiksi mainostetusta maasta yksi iso vankileiri, jossa kommunistit toimivat poliiseina ja heidän salainen poliisinsa (Felix Derzinskyn 1918 perustama TSEKA vuoteen 1922, sitten  GPU, OGPU vuoteen 1934 saakka, jolloin se liitettiin Neuvostoliiton sisäasiankomissariaattiin NKVD, vuosina 1941-43 valtion turvallisuuselimet erotettiin omaksi komissariaatikseen, NKGB:ksi, josta muodostetiin vuosiksi 1954-1991 pelätty tappokone nimeltään KGB). Neuvostoliitto ja kommunistit rakensivat tuottaakseen kansallisia ja itselleen turvallisia yhtenäisiä mielikuvayhteisöjä, jotka synnyttivät kokonaan uuden kuvitteellisen yhteisöllisyyden ja sen epäsikiönä NEUVOSTOKANSALAISEN: käsityksen yhteisestä elämästä ja kohtalosta sekä kansalaisten samankaltaisuudesta ja yhteenkuuluvuudesta, jotka rakentuivat yhteisen neuvostomenneisyyden, kielen ja kulttuurin varaan.


Tuosta ajasta myöhemmin kumpuavasta NEUVOSTOIHMISEN julmuudesta on järkyttävän tummanpuhuva esimerkki Gavril Trojepolsken "Bim Mustakorvassa" saava tappava välinpitämättömyys. Kun kirjassa Bimin kiltti isäntä Ivan Ivanyts kohotti haulikkonsa ja Bim asettui hetkellä kuin käskystä maahan, Bimin silmistä peilautuu samalla koko "häiriintyneen makarenkolaisen (NL:n kasvatusideologi) neuvostoihmisen" suuri epätoivo, tuska ja kärsimys siinä kohtaan, missä ihmisyyden pitäisi alkaa ja koiruuden loppua. Lopulta kirjassa sekä isäntä, että hänen koiransa kuolevat ikävissä olosuhteissa kenenkään välittämättä tai panematta tikkua ristiin hyvän puolesta pahaa vastaan. Bim onkin luonteeltaan kärsimysallegoria neuvostokauhun synkkyyden perimmäisestä lohduttomuudesta, kollektiivisesti kellon tarkkuudella pakotetusta luonnottomasta koneminästä, ja siitä yhteisestä, kammottavuuksien kyllästämästä pahasta olosta, josta Anastas Mikojan piirsi piruja seinille ja painajaisuniin puhuessaan valtiollisen poliisin Tsekan 20-vuotisjuhlaistunnossa 1938 Moskovan Bolsoi- teatterissa: "Meidän maassamme jokainen työläinen on Tsekan palveluksessa."


Bimin murhaa lopulta kollektiivisena jätteenä neuvostoihmisessä elävä yli-ihannoitu kuva "konekansalaisesta" pakkojärjestelmässä, missä ihminen valtiollistettiin ja valta epäinhimillistettiin, mikä sai miljoonat rääkätyt ja kidutetut ihmismielet pomppimaan epätoivoisina punaisen terrorin sydämettömään tahtiin häpeällisesti hampaat suusta tipahdellen kuka missäkin asennossa tappaviksi muuttuneissa rotanloukuissaan. Mieltä piinaava karmein esimerkki oli kuitenkin vasta 13-vuotias pikkupioneeri Pavlik, joka ilmiantoi oman isänsä siitä, että hän piilotti valtiolta viljaa omiin tarpeisiinsa nälänhädän keskellä. Vihastuneet sukulaiset tappoivat omin käsin julmasti isänsä ilmiantaneen pojan, mutta viranomaiset tekivät hänestä suuren kansallisen neuvostomarttyyrin, jolle pystytettiin patsaita ja tehtiin puistoja, ja jonka kaunisteltua kiiltokuvatarinaa kerrottiin ihailevaan sävyyn kaikille kirkasotsaisille ja punaposkisille neuvostopioneereille opiksi ja ojennukseksi, koska Pavlik oli asettanut oikeaoppisesti valtion edun oman etunsa edelle, ihan kuten kaikkien oikeiden neuvostoihmisten tuli kommunistien mielestä silloin tehdäkin. Bimille ei ole pystytetty patsasta, ettei hänelle kävisi samalla tavalla kuin Pavlikin patsaita tehtailevalle kuvanveistäjälle, jonka surmasi yksi alas romahtanut Pavlik-patsas.


NL oli jo 1920-luvun lopulla se rampa ja jäykkä byrokraattikoneisto maassa, missä mikään ei toiminut, ja minkä maailma oppi tuntemaan viimeistään Breznevin pysähtyneisyyden aikana; Neuvostoliitosta oli hävinnyt samoin, kuin koko kommunistisesta kokeilustakin, se vähäinen optimismi, mikä oli sitä kannatellut erityisesti Yhdysvalloissa, josta työläisiä värvättiin valheellisin lupauksin Karjalaan kolhooseihin (suomalaisten vastaavista kokemuksista on Antti Tuurin IKITIE-romaani, josta olen nähnyt vain sen hienon filmatisoinnin). Palataanpa takaisin samoihin aikoihin Neuvostoliittoon ja Ukrainaan. Neuvostoliitto myi vilja-aitastaan Ukrainasta keltaista kultaa ulkomaille saadakseen kovaa valuuttaa ostaa koneita ja aseita samaan aikaan, kun ukrainalaisilla ei ollut mitään muuta syötävää kuin toisensa ja ympärillään oleva luonto. NL:n omien alusmaiden kuppaamispolitiikka alkoi Ukrainaista, ja tuli myöhemmin tutuksi sekä Tsekkoslovakiassa että DDR:ssä 40- ja 50-luvuilla aiheuttaen jännitteitä maiden välisiin suhteisiin. Rosvouksen yhteydessä alettiin puhua termillä "nurinkurinen finanssipolitiikka", mikä aiheutti Jugoslavian irtautumisen vuonna 1948 Neuvostoliiton otteesta, ensin Kominformista, ja sitten lopulta Varsovan liitosta, ja oli Ukrainan nälänhädän lisäksi juuri niitä "viimeisiä nauloja arkkuun", jotka käänsivät monen salonkisosialistin ja idealistin pragmaatikoksi läntisen intelligentsian keskuudessa.


Max Hastings, joka on kirjoittanut kirjan "Sotavuodet 1940-1945" kiinnittää huomion kirjassaan Churchillista siihen tärkeään huomioon, että hyvin harvat historioitsijat olivat huomioineet sen ikävän tosiseikan, että Stalin tiesi jo valmiiksi kaiken, mitä Churchill pelkäsi kertoa hänelle nimenomaan siksi, että Neuvostoliitto oli onnistunut ujuttamaan maahan vakoojaverkon, joka haki vertaistaan maailmanhistoriassa. Whitehallissa oli kommunistimielisiä henkilöitä monissa tehtävissä. Heistä huomattavampiin kuului lordi Hankeyn yksityissihteeri John Caincross. Caincrossilla oli pääsy sotakabinetin papereihin aina vuoteen 1942 saakka, jolloin Hankey erotettiin ja Caincross siirrettiin Bletchley Parkiin (onko tuttu nimi? Telkusta tuli samanniminen sarja, missä kerrottiin sen olleen brittien salaisen sotilastiedustelun sota-ajan tärkein hermokeskus). Gambridgen viisikkona tunnetut Anthony Blunt palveli MI5:ssä, ja Guy Burgess sekä Kim Philby työskentelivät salaisessa palvelussa SIS:ssä. Donald Mclean pääsi käsiksi ulkoministeriön keskeiseen aineistoon, erityisesti atomipommitutkimuksen asiakirjoihin. Kaikki tämä kiitos "hyödyllisten idioottien". Elokuvaa katsoessa tietää kyseessä olleen elokuvaa korkeammat panokset. Briteissä oli vahva työväenluokka ja sodan aikaan Clement Attlee, sodanjälkeisen työväenpuolueen pääministeri, oli mukana hallituksessa. 


Kommunismin maine alkoi rapautua työläisten ihannevaltiona paljastusten myötä pala palalta Isossa-Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Epäilyjä oli toki ollut aiemminkin. Elokuvan kuva neuvostokommunismista on ankea ja lohduton: Neuvostoliitossa talous ei toiminut monien kokeilujen ja uudistusten jälkeenkään. Ei toiminut koskaan mutta erityisesti 1930 Ukrainan tuhottu viljasato sai kauaskantoiset toimet elintarvikepulan muuttuessa loppuvuodesta 1931 koko maata vaivaavaksi nälänhädäksi. Simon Sebag Montefiore kirjoittaa kirjassaan "Stalin - punaisen tsaarin hovissa" (WSOY 2004), että jos Stalinia ja hänen oligarkkejaan tarkasteltaisiin luonteenomaisessa bolsevistisessa konteksissaan sotilas-uskonnollisen "miekankantajien ritarikunnan" jäseninä (Stalin oli itse niin väittänyt Berijalle) se selittäisi paljon sitä, mitä oli muuten vaikea normaalioloissa käsittää, kuten bolsevikkien ja Stalinin riippuvuutta käyttää tappamista poliittisena välineenä. Ukrainan kansanmurha kuuluu lajissaan tähän ikävään mutta bolsevisteille ominaiseen sarjaan "kansanmurha osana poliittista kasvatusta matkalla kohti leniniläistä uutta ihmistä". 


Miksi elokuva tulee vasta nyt? Hyvä kysymys. Onneksi tuli edes nyt. Se on kamalaa katseltavaa ja herättää paljon kysymyksiä, joihin ei ole helppoja vastauksia, kuten valheen ja vallan välisen syvän, tuloksellisen ja pitkän liiton oveluudesta ja voimasta. Puheet Ukrainan katastrofista alkavat Neuvostoliiton sisällä vuonna 1930. Maailma ei ollut silloin vielä joka hetki tavattavissa vaan eli pimennossa. Nykyisenkaltaiset tiedusteluelimet olivat venäläisten (ja nekin alun perin maailmanvallankumousta edistämään rakennettu välttämätön apu) monopoli. KGB:n edeltäjät olivat alansa parhaita murhaajia, vakoojia ja soluttautujia. Anastas Mikojan kirjoitti politbyroolle, että "Ukrainassa oli tuhottu viime vuona sato, hyvin vaarallinen juttu". Tätä kirjoittaessaan Anastas Mikojan tiesi pommin räjähtäneen jo, ja ettei asialle ollut muuta tehtävissä kuin eristää Ukraina ulkomaisilta toimittajilta, ettei asia olisi paljastunut koko maailmalle, miten miljoonia kuoli tienvarsiin ja eloonjääneet söivät koria, hevosia, mätiä perunoita, puiden kaarnaa ja mitä vain onnistuivat löytämään. Montefiore kirjoittaa tästä Stalin-kirjassaan:


"Kun eräs amerikkalainen radikaali vieraili kesällä Ukrainan silloisen pääkaupungin Harkovan lähellä sijaitsevassa kylässä, hän löysi kaikki sen asukkaat kuolleina lukuun ottamatta yhtä mielisairaalan naista. Rotat juhlivat mökeissä, jotka olivat muuttuneet ruumishuoneiksi."


Tuo amerikkalainen radikaali oli elokuvan Mr. Jones, sillä elokuva perustuu tosiasioihin. Mr. Jones paljasti ensimmäisenä  maailmalle Stalinin kansamurhan Ukrainassa. Stalin ja Molotov olivat eivät antaneet periksi politbyroossa ajamille päätöksilleen. He olivat tiukkoja ilmoittaessaan 6.kesäkuuta 1932, että "viljantoimituksissa ei sallita minkäänlaisia poikkeuksia, sen paremmin viljan määrän kuin aikatauluun liittyviä". Stalin jopa ärsyyntyi ukrainalaisten hätähuudoista ja sanoi Ukrainalle annetun paljon enemmän kuin se tarvitsi. Kun eräs korkea kommunisti valitti Ukrainan tilanteesta Stalinille, Stalin vastasi, että mies voi liittyä kirjailijaliiton jäseneksi, jotta voi jatkaa sepostuksiaan hölmöläisten luettavaksi samaan aikaan, kun Kiovaan saapui koko ajan kaikkialta Ukrainasta lisää junia, jotka oli lastattu täyteen nälkään nääntyneiden ihmisten ruumiita; tässä absurdissa nälänhädässä, joka oli aiheutunut vain sen takia että rahat tarvittiin rautasulattojen ja traktorien valmistamisen, kuoli neljä tai viisi - ehkä jopa kymmenen miljoonaa ukrainalaista


Nälänhädästä tekee vieläkin irvokkaamman se, että korkeat puoluejohtajat tiesivät tarkkaan mitä Ukrainassa tapahtui. Montefioren mukaan kirjeet paljastivat heidän nähneen hirvittäviä asioita loistojuniensa ikkunoista. Presidentti, naisiinmenevä pappa- Kalin, haukkui poliittisiksi huijareiksi ne, jotka anelivat apua nälkään kuoleville ukrainalaisille: "Vain viheliäiset, hajoavat luokat voivat tuottaa noin kyynisiä aineksia." Montefiore kertoo lisää kauhuesimerkkejä kommunistiylimystön vähättelevistä reaktioista ja välinpitämättömyydestä. Heille oli sama kuka kuoli missä ja minkä takia - sehän oli tärkeä osa heidän politiikkansa keinovalikoimaa ollut siitä lähtien kun kansalaissodassa oli pantu seinää vasten ja ammuttu 26 komissaaria, sillä Leninin mielestä vallankumous ilman teloituskomppanioita oli turha. 


Elokuva kertoo myös toisen tärkeän syyn sille, miksi Ukrainan nälänhätä piti visusti salata. Neuvostoliitto kävi kulisseissa neuvotteluja Yhdysvaltojen Neuvostoliiton tunnustamisesta - asia joka oli odottanut lokakuusta 1918 lähtien ja mikä oli kaikkien muiden länsisuhteiden sekä kaupankäynnin tiellä - jonka se saikin ja kauppasaarto purettiin. Ensimmäistä kertaa maailman silmissä nähtiin Ukrainan nälänhätää käsittelevissä jutuissa, mitä mystinen puoluekantaisuus-käsite oikeasti tarkoitti bolsevikeille. Siitä tuli synonyymi rautaisesta kurista ja ylempien käskyjen noudattamisesta ilman epäilyä, kuin sokea eläin matkalla teurastettavaksi. Mutta elokuvassa on kysymys myös jostain muusta tärkeämmästä. Siitä miten vallan välikappaleena oleva sosiaalinen mielikuvitus pannaan vallanpitäjien toimesta medioiden suosiollisella avustuksella liikkeelle maksajan tahtipuikon säestyksellä niin, ettei sen takana piilossa olevista ruumiskasoista leviä epäilijöiden neniin mädän hajua.


Benedict Andersson aloitti keskustelun sosiaalisesta mielikuvituksesta parikymmentä vuotta sitten kirjallaan Imagined Communities (1983; suomennos Kuvitellut yhteisöt, 2007). Hän ensimmäisenä tutki tarkasti tätä medioiden ja vallan epäpyhää liittoa sekä sen pohjalla ollutta 1800-luvun nationalismia. Tämän agendan mukaan sanomalehdet tuottivat samanlaisia kansallisia mielikuvayhteisöjä, jotka tuottivat kokonaan uuden kuvitteellisen yhteisöllisyyden: käsityksen yhteisestä elämästä ja kohtalosta sekä kansalaisten samankaltaisuudesta ja yhteenkuuluvuudesta, jotka rakentuivat yhteisen menneisyyden, kielen ja kulttuurin varaan, kuin mitä neuvostokommunistit olivat rakentaneet jo samaan muottiin valetusta maastaan Leninin kuoleman jälkeen vuodesta 1924. Charles Taylorin mukaan sosiaalinen mielikuvitus käsitti kaikki ne tavat, joilla ihmiset kuvittelivat sosiaalista elämäänsä; yhteiskunnassa oli olemassa sosiaalinen mielikuvitus, jossa ihmiset kuvittelivat ympäristöään ja antoivat sille merkityksiä. Nämä käsitykset liikkuvat mielikuvina, tarinoina ja legendoina. 


Tämä on mielenkiintoien kohta elokuvasta Mr. Jones. Koko elokuva parodioi sen ajan sinisilmäistä sosiaalista ja ideologia-riippuvaista mielikuvitusta (eli manipuloitua). Taylor oletti myös, että sosiaalinen mielikuvitus oli jotakin, joka jaetaan yhteiskunnassa niin, että laajat ihmisjoukot uskovat siihen. Siksi sosiaalinen mielikuvitus hänen mielestään toi yhteiskuntaan vakautta ja toimintakykyä: se teki mahdolliseksi yhteiset toimintatavat ja oikeutti yhteiskunnan toiminnan. Kyseessä oli siis hyvin voimakas propagandaväline, jota valtamediat pitävät hallussaan. Taylorin mukaan ihmiset valitsevat omien mieltymystensä mukaan moraalin, jota he noudattavat asiassa kuin asiassa. Identiteetti oli hänelle kysymyksiä "keitä me olemme ja mistä me olemme kotoisin". Sellaisenaan identiteetti antoi Taylorille myös taustan, jota vastaan tarkasteltuina mieltymyksemme, toiveemme ja pyrkimyksemme olivat ymmärrettävissä. Siksi hän tarjosi dialogisuutta identiteetin yhdeksi tärkeimmistä perusperiaatteista. "Meistä tulee toimivia ihmisiä, kykeneviä ymmärtämään itseämme ja siten määrittelemään identiteettiämme, kun opimme ihmisen rikkaat ilmaisukielet", hän ajatteli.


Miksi NEUVOSTOIHMINEN hävisi niin nopeasti, samaan aikaan 1991-1992 jopa käsitteenäkin, kuin itse vihattu NEUVOSTOVALTIOKIN? Koska tämä Taylorin tarkoittama dialogisuus puuttui kansan ja sitä rautaisesti hallinneen eliitin väliltä. Ideologiaa ei ollut eikä se miksi sitä väitettiin ollut totta. Oli vain asemien väärinkäyttöä ja valheita. NEUVOSTOIHMINEN oli hyvän ja vapaan länsimaisen ihmisen aasialainen, synkkä ja kalmanhajuinen irvikuva; käytännössä moraali oli mätä ja elääkseen ihmisen piti huijata, valehdella ja keksiä keinot, millä tehdä sitä suuremmassa mittakaavassa samoin virallisen totuuden vaatimusten mukaan. Siinä mielessä oli kuvaava, että Neuvostoliiton päälehden nimi oli "PRAVDA - TOTUUS". Mr. Jones-elokuva muistuttaa, että kysymys valtamedioista on aina kysymys myös vallasta ja mielistä sekä identiteetin ja kielen propagandasta, joka on joko näkyvää tai näkymätöntä. Asiaa voi tarkastella myös läpi Nietzschen ja Foucaultin edustaman tradition, mikä palauttaa kaikki neuvostokommunismin eettiset arvot valtavaateiksi, ja tulkitsee kaiken eettisen argumentoinnin poliittiseksi manipuloinniksi. 


1918 propaganda syntyi Neuvostoliitossa, jonka johtaja Lenin näki ihan oikein elokuvan propagandistin silmin "vuosisatansa tärkeimpänä vaikuttamiskanavana. Taustalla vaikutti vainoharhaisuus ja sen symbolina Leninin haamu. Sivistyneenä ihmisenä Lenin tiesi, etteivät kreikkalaiset harrastaneet kohtuutta missään, eivät sen enempää teorioissaan kuin käytännössäkään. Sitä paitsi Herakleitos väitti kaiken muuttuvan. Leninistä elämänkerran kirjoittanut Robert Service sanoi Leninin luonteessa olleen jotain pielessä, jopa pahanilkisyyttä. Lenin oli hänestä kävelevä aikapommi. Intellektuaaliset vaikutteet ajoivat häntä vallankumoukseen, mutta sisäinen raivo lietsoi prosessia. Lenin kuului yläluokkaan samoin kuin Ruotsin murhattu ex-pääministeri Olof Palme, joka idealisoi työväenluokan ja erityisesti sen raskainta työtä tekevät metallimiehet (Palme on kai tyytyväinen haudassaan siksi, että Ruotsia johtaa nyt entinen metallimies ja Ruotsin metalliliiton puheenjohtaja Stefan Löfven). Tuhoamisen intohimo eli Leninissä väkevämpänä kuin rakkaus proletariaattia kohtaan. Ukrainalaiset joutuivat tämän asenteen uhreiksi. Turkkilaisiin verrattuna Ukrainan kansan nälkämurha paljastui kuitenkin sinnikkään toimittajan, Mr. Jonesin ansiosta. Elokuva on tänään polarisoituneen ja ohi toistensa naama punaisena huutavien suurvaltojen aggressiivisen demagogian takia yhä pelottavan ajankohtainen, kuvaten myös medioiden mahtia siitä, mitä valheen levittämiseen ja totuuden piilotteluun propagandamielessä tulee.


Elokuva kuvaa myös Neuvostoliiton hyväksi tehneiden ns. "hyödyllisten idioottien (termi oli Leninin itsensä keksimä, ja sitä alettiin käyttää amerikkalaisessa oikeistopropagandassa Eisenhowerin aikaan niistä älymystön jäsenistä, jotka uskossaan hyvään antautuivat auttaessaan kommunismia tietämättään sen propagandan välikappaleiksi) merkitystä onnistuneen valheen levittäjinä. Elokuvan Pulitzer-palkittu "hyödyllinen idiootti" toimittaja, on paha ja syvästi korruptoitunut mutta niin oli aikakin ja itse Stalinin sanottiin olevan maan yhdeksi vankileiriksi muuttanut kummitusmainen poliittinen perversio. Yksi kuuluisimmista hyödyllisistä idiooteista oli filosofi Bertrand Russel matkusti vuonna 1920 Moskovaan tapaamaan Leniniä. Tapaamisen jälkeen hän kirjoitti, että 1900-luku tulee jäämään historiaan Leninin ja Einsteinin vuosisatana. Hurmaantuneen Russellin mukaan Venäjän vallankumous oli yksi suurimmista tapahtumista maailmanhistoriassa. Russellin mielestä se ohitti merkitykseltään jopa Ranskan vallankumouksen, sillä hänestä Venäjän vallankumouksen sankarillisuus sytytti silloin toivon valtavan laajan ihmisjoukon sydämissä. Jälkikäteen tiedämme, että asia oli päinvastoin. Mutta mediat hehkuttivat vallankumouksen voittoa ylitsepursuavasti ja etenkin silminnäkijänä itse Lokakuun Vallankumouksessa häärineen englantilaistoimittaja John Reedin aiheesta kirjoittama maailmanlaajuinen menestysteos "Kymmen päivää, jotka järisyttivät maailmaa", josta kuvattiin Warren Bettyn tähdittämänä Helsingissä elokuva 80-luvulla nimellä "THE REDS". 


Kun katsoo verraten toisiinsa elokuva THE REDS ja Mr. Jones on kuin niiden välillä olisi enemmän kuin yksi ison valheen ja ymmärryksen mentävä musta aukko. Tuntuu kuin katsoisi valhetta romantikon silmin hyväksyvästi ja sen haittoja vähätellen, kun katsoo THE REDIÄ. Kun taas katsoo Mr. Jonesia, tulee mieleen Georg Orwellin profeetallinen romaani 1984, jonka syntyhistoriaa elokuvassa käydään läpi. Aika on muuttunut. Parmenides väitti Herakleitosta vastaan, ettei mikään muutu. Sitä bolsevikit eivät tienneet tai uskoneet. He luulivat olevan mahdollista luoda uusi "leniniläinen ihminen". Mikä se olisi? Juuri se kiinnosti maailman älykköjä. Millainen kokeilu olisikaan demokraattisten työläisten, jossa ihmisen ainakin väitettiin olevan kaiken keskustassa Protagoraan väittämän tavoin? Ihmiset olivat juopuneet vapaudesta ja kyllästyneet sotiviin hallitsijoihinsa. Mutta "uusi" leniniläinen uusi ihminen ei ollut, sillä Lenin ylisti Ranskan vallankumouksen terroria eikä nähnyt ihmisellä juuri muuta kuin välineellistä arvoa; Leninistä bolsevismi oli ainutkertainen "uskonto" ja yhteiskuntajärjestelmä, joka perustui verenvuodatukseen.


Tätä taustaa vasten on vaikea ymmärtää, miksi 1900-luvun ehkä merkittävän filosofi, Ludvig Wittgenstein, kiinnostui tästä yhteiskunnallisesta kokeilusta ja matkusti Neuvosto-Venäjälle keskustelemaan sikäläisten filosofien kanssa. Sen jälkeen hän halusi muuttaa kokonaan Neuvosto-Venäjälle, valmisti sitä varten passin ja viisumin kuntoon, mutta Lenin oli jo kuollut, ja Stalin ottanut vallan eikä Wittgensteinia enää kiinnostanut lähteä Stalinin ajan Neuvostoliittoon. Tieteiskirjailija Herbert Wells ihmetteli "Kremlin pienen haaveilijan" kykyä nähdä tulevaisuuteen: Venäjästä tulisi sosialistinen teollistunut suurvalta, mistä lähetetään ihmisiä avaruuteen. Lukutaidottomuus poistetaan ja koko maa sähköistetään. Mutta fantasiakirjailija Wellsin mielestä tämänkaltaisiin saavutuksiin tarvittaisiin takapajuisella Venäjällä vähintään kuitenkin tuhat vuotta.


Kun elokuvaa Mr. Jones ja maailmanhistoriaa katsoo taaksepäin, joutuu kysymään: Mitä kaikkea joudummekaan kärsimään? Mitä järkeä tässä kaikessa järjettömyydessä oikein on? Nyt kun tiedämme ettei jumalaa ole olemassa, emmekä pelkää sitä eikä se kosta ja vaani jokaista liikettämme, voimme aiheellisesti kysyä: miksi meidät heitetään maailmaan, missä ei ole mitään mieltä elämään sattumanvaraisten oikullisuuksien keskelle turhaa elämää? Suurin osa kärsimyksistä on nykytietämyksen valossa turhaa ja siltä olisi ehkä vältytty, jos joku olisi osannut jonkun homman paremmin, tiedonkulku olisi pelannut tai vallasta taistelevat osapuolet eivät olisi käyttäneet syntynyttä onnettomuutta hyväkseen katkerassa taistelussa toisiaan vastaan viattomien sivullisten maksaessa hengellään koko lystin. Miksi meitä sitten kidutetaan, kiusataan ja kusetetaan vauvasta vaariin? Siinäpä se. Yhden onnettomuus on toisen onni ja onnettomuudet ovat maailman parasta bisnestä. Ehkä siksi, sillä bisnes se maailmaa pyörittää.


Huomaa ettei Aristoteles kuulunut bolsevikkien luettaviin kirjalistoihin (joka oli hyvin ohut ja koostui lähinnä dialektisen materialismin oppikirjoista sekä Leninin ja Stalinin kootuista teoksista). Aristoteles sanoi "Politiikka"-kirjansa VII-luvussa, pohtiessaan kansalaisten määrää ja ihmisen onnellisuutta, joka ei ole vain yhden ihmisen vaan samalla myös koko yhteiskunnan onnellisuutta, se että hänestä valtion tehtäviin kuuluivat olennaisesti kansalaisten kasvattaminen hyvään elämään ja hyvän elämän ulkoisten edellytysten tuottamiseen ja jakamiseen osallistuminen. Aristoteles asetti kuitenkin tälle tärkeän ehdon, koska hänestä hyveestä poikkeava ei voi jälkikäteen korjata niin paljoa virheitään:


"Eriarvoisuus tasa-arvoista kohtaan ja erilaisuus samanlaista kohtaan on luonnonvastaista, eikä mikään luonnonvastainen ole hyvä. Siksi vain silloin kun joku on ylivoimainen hyveessä ja kyvyssä tehdä parhaita tekoja, on hyvä seurata tätä henkilöä ja oikein totellakin häntä. Hyve ei kuitenkaan yksin riitä, vaan tarvitaan myös kykyä toteuttaa se käytännössä."