Homoelokuvat Suomesta nähtynä

Teksti Harald Olausen
"A mainstream career? I could have survived in mainstream films, but that wasn't my story. I have no regrets. I don't have the will to be part of films that don't even deserve to be made… I've always worked alone and I ruined nothing but myself."
-Pierre Clémenti (1942–1999)
Elokuva-arkiston entinen osa-aikainen vahtimestarikoneenkäyttäjä, ja nykyinen Kotkan kulttuurijohtaja, Tomi Purovaara kirjoitti Filmihullun numerossa 6/2020 Vieraskynä-palstalla otsikolla Muistikuvia Orionista ja sen yli: "Siitä on todellakin jo 32 vuotta, kun avasin Eerikinkadun Orionin ovet ensimmäistä kertaa vaksin virassa syksyllä 1988. Kauden starttasi kokoelma Suomessa kiellettyjä homo- ja lesboelokuvia. Niin niitä siihen aikaan nimitettiin. Ja paino oli vahvasti sanalla kielletty. Seurasin sarjan kokonaisuudessaan, kolme leffaa illassa, kolmena iltana viikossa. Sellaista katsojien kiihkoa elokuvan edessä en ole koskaan sen jälkeen kokenut. Se oli jotain erityistä."
Yksi sarjan nähneistä olin minä ja siitä lähti tämänkin kirjan idea. Homoelokuvat eivät ole olleet siis täysin tuntemattomia Suomessa. Silloisen Suomen elokuva-arkiston suunnittelija Antti Alanen, sama mies, joka on toimittanut tässäkin kirjassa siteerattua elokuvakirjallisuustrilogiaa, suunnitteli kiinnostavalla tavalla toteutetun ja Purovaaran mainitseman Suomen ensimmäisen homoelokuvaretrospektiivin. Siitä jälkikäteen näin kirjan alussa kiitos hänelle, sillä tästä tapahtumasta sai innoituksensa se homoelokuvaboomi, joka nykyisinkin jyllää vielä maassamme. Homoelokuvaretrospektiivi oli noina vuosina ylivoimaisesti SEA:n suosituin sarja ja kertoi myös sekä homoelokuvien tarpeellisuudesta että suuresta tilauksesta Suomessa.
Kumma ettei Suomessa ollut aikaisemmin homoelokuvia nähty ja esitetty. Onneksi Alanen uskalsi ja rohkeni. Yhtenä kimmokkeena Alasella oli Berliinin Arsenalissa vuonna 1984 näkemänsä Berlin Eldorado -sarja. Homoille elämä varjoissa ei koskaan ollut helppoa edes taidemaailmassa, ankarien siveyssääntöjen takia – saati sitten elokuvamaailmassa, jonka omistivat 1920-luvulta lähtien moraaliseen kurinalaisuuteen ja perhearvoihin ainakin virallisissa selityksissään sitoutuneet sijoittajat. Homoelokuvienkin uusvaihde on mennyt viihdyttävään ja silottelevaan suuntaan alkuperäisestä ilkikurisen uhittelevasta campista ja vasemmistoanarkistisesta ihmisoikeussosiaalipornosta.
Seuraava vaihe on toivottavasti ibseniläinen elämänvalhetta paljastava tunnustuksellinen suuntaus, kun homovähemmistö on ensin riidellyt tarpeeksi ja huomannut, etteivät porvarillisen yhteiskunnan sille sovittelevan yhteiskuntarauhan nimissä synnyttämät moraaliset kahleet ole sittenkään olleet hyväksi vaan päinvastoin, sitoneet heidät kalliilla turhiin unelmiin ja kuvitelmiin, tylsistyttäen samalla alkuperäisen unelman muutoksen terän voimasta ja oikeasta vapaudesta. Netflix on tästä kauhuesimerkki laaduttoman tarjontansa takia, sekä nykyajan uudenlainen salakavala vitsaus, jolla on outoja seurauksia mielissämme, jos joudumme sen valtaan. Myrkytymme sisältä, hieman samaan tapaan kuin Disneyn siloposkisten satuelokuvien vahvistaessa mielissämme konservatiivisia stereotypioita.
Filmihullun päätoimittaja Lauri Timonen varoitti kaikkia lukijoitaan kaukonäköisesti tästä asiasta jo numeron 2/2020 pääkirjoituksessa: "Lopuksi vielä tärkeä kansanterveydellinen vetoomus: pysykää taivaan tähden poissa Netflixistä. Se moska tapaa aivosoluja nopeammin kuin yksikään kulkutauti." Pidin sitä aluksi vitsinä, mutta joulun alla katsoin kokeeksi yhden kuukauden (onneksi ilmaiseksi) Netflixiä ja hämmennyin suuresti. Ensinnäkin Timosen varoitus näytti pitävän paikkansa kanavan sarja- ja elokuvatarjonnassa, mutta aivan erityisesti sen homo-osastossa, kuten elokuvissa The Boys in the Band (2020).
Esimerkiksi (juliste) The Boys in the Bandissa homostrindbergiläistä televisioelokuvaa tehdessä hyvät aikeet ovat vesittyneet ja lopputulos on sekä vaivaannuttavaa että keskinkertaista ja varsin ikävää katseltavaa. Silti se kannattaa homon katsoa, kuin homomuseon opetus- ja esittelyvideona aikakaudesta, jolloin kaikki muu miesten välillä oli kiellettyä paitsi machoilu, turpaan vetäminen ja kiusaaminen sekä julkinen häpäisy. Elokuva on nimenomaan omassa lajissaan kiinnostava homon katsomana homoelokuvana. Jo se, että näyttelijät ovat kaikki homomiehiä, samoin ohjaaja ja kirjoittaja, tekevät elokuvasta sen puutteista huolimatta arvokkaan, vaikka se yrittää vietellä meidät halvoilla tempuilla puolellensa uskotellen sen olevan tärkeä siksi, että se valottaa ahdistuneen ja aran homopsyyken saloja.
Vaikuttaa kuitenkin enemmän siltä, että tahallisesti linssin asetelmallisuudellaan vääristävä televisioelokuva (ja siitä tehty televisiodokumentti, mikä on paikoin jopa parempi kuin itse elokuva), onkin itse asiassa sekä jonkinlainen kommentti muihin homoelokuviin, että halua putsata pöytä kertomalla kaikki mahdollinen homo-olevaisuuden kavaluudesta ja kamaluudesta itsesyrjinnän ja itsevihan nimissä jo taakse jääneen homokivikauden aikana 60-luvulla. Elokuva kuvaa hyvin ahdistavaa aikaa, mutta onko sen tehtävä se ahdistavasti? Kyseessä on homokivikausi aikana, jolloin trumppeja oli vähän joka paikassa irvistämässä ihmisten vapaudenhaaveille, ja taistelu homojen ihmisoikeuksista ei ollut vielä edes kunnolla alkanut.
Amerikoissa on yksi ylitse muiden kuvaamaan erilaisuuden ahdistusta: Tennessee Williams. Ja juuri hänen vaikutuksensa näkyy onneksi myös tässä ihmisluonnon pohjattoman helvetin järkyttävän syväluotaamisen ja mädän ruumiin avaamisen homokliseiden vilisemässä elokuvassa. Sekalainen joukko, kahdeksan homokaveria + yksi kaappihomo (kuin perhe) ovat kokoontuneet juhlimaan yhden heistä, rokonarpisen älykön ja turhautuneen juutalaissnobin Haroldin, syntymäpäiviä. Tavan ja kohteliaisuuden nimissä ensin ollaan teennäisen hilpeitä, kunnes juopumuksen myötä kohteliaisuudet alkavat karista, maskit naamoilta valua ja keskinäinen kärhämä muuttuu masentuneisuudeksi ja syyttelyksi, niin kuin vain joukko hampaista jalkoihin aseistautuneita queeneja osaa.
He eivät pidä toisistaan eivätkä ole kavereita, vaikka elävät pakon takia jonkinlaisessa siedettävässä yhteisymmärryksessä ja symbioosissa. Sorron takia he ovat kiinni toisissaan kuin jossain tympeässä pakkoavioliitossa eivätkä pääse toisistaan irti, mutta eivät haluaisi olla yhdessäkään. Tätä epäyhtenäistä homoperhettä ohjaa kovalla kädellä ilkeä ja tuimailmeinen, homoutta ja erityisesti omaa homouttaan vihaava homomatriarkka, joka elää yli varojensa ja on omaa surkeuttaan tahtomattaan korostaen piikikäs. Elokuvan loppupuolella käynnistyvä totuudentorvi, soittorumba sille ainoalle, jota on rakastanut, on samalla elokuvan motto, joka keventää hieman tunnelman jäykkyyttä; pettymys täyttymättömien toiveiden maassa, puhelinsoittoja karvaisiin menetyksiin ja häpeään, joita heidän ei pitäisi tehdä, mutta joita he joka tapauksessa tekevät.
Se on samalla heidän oman elämänsä nonstoppina jatkuva Via Dolorosa – kärsimys, mitä he kipuilevat koko ajan todeksi. Vuonna 2020 tehty elokuvaversio perustuu samannimiseen, vuonna 1968, juuri ennen Stonewallin mellakoita tehtyyn suosittuun näytelmään, josta tehtiin samanniminen elokuva vuonna 1970. Tekstinä se on ollut radikaali ja ajankuvana osuva. Tässä elokuvassa tulee esille monia homoelokuvien helmasyntejä ja ongelmia niiden alkuajoista lähtien. Silti kyseessä on hatunnoston arvoinen asia: yritys antaa toiselle vapaus olla mitä on, ilman jatkuvaa pakkoa valehdella. Sehän voisi olla ohjenuora muillekin ihmisille ja on eräs suurimmista elämän ongelmista, on sitten kyse teeskentelevistä homoista tai heteroista.
Totuudenpuhuminen on sekä vaikeaa että yksi maailman huonoimmista bisneksistä, eikä säästä itse totuudenpuhujaa valheen verkoilta omassakaan elämässään. Juuri tästä televisioelokuva kertoo; siitä, millaisiksi ihmisiksi homomiehet muuttuvat jatkuvan paineen alla vähemmistöjen alimmilla portailla lymytessään. Oman elämänsä sätkynuket ovat pitäneet sisällään toteutumattomien haaveiden hiljaisella liekillä kytevän piinan, särkyneistä ensirakkauksistaan lähtien. Elokuvan tekee merkittäväksi se, että se valottaa elämän eksistentiaalisia ongelmia soittorumban totuuspelissä; on yhtä järkyttävää kenelle tahansa tajuta, että vain vittuilemalla tuntee olevansa voitolla elämän paskamaisuudesta ja muista hirviöistä.
Erityisen hauskoja ovat lopun kaksi kohtausta; ensiksikin parhaan collegeaikaisen ystävän paljastuminen kaappihomoksi on nannaa (emme tarkkaan saa tietää onko hän sellainen, ja juuri se tekee tämän pelin kiinnostavaksi, sillä mies on ollut vasten tahtoaan – vai onko ollut – koko ajan kuulolla sivussa aikeinaan tunnustaa/kertoa jotain illan isännälle…). Toiseksi, Haroldin synttärilahjaksi saama huorapoika vastaa Haroldin kysymykseen "Oletko hyvä sängyssä?": "Yritän osoittaa hieman kiintymystä, niin en tunne itseäni huoraksi". Illan lopuksi he häipyvät muhinoimaan, ja taksissa poika nojautuu Haroldiin romanttisesti, juuri niin hellästi kuin vain söpö huorapoika voi ja osaa, olematta liian läpinäkyvä.
Elokuvassa ärsyttää kuitenkin erityisesti imelien tyyppien kliseisyys ja tahallinen ylinäytteleminen. Lisäksi kaksi elokuvan homonäyttelijää esittää homoja myös Netflixin muissa homoelokuvissa, ja elokuvan on ohjannut Netflixin Hollywood-televisiosarjassa (2020) piilohomoelokuvamogulia näytellyt melko kehno homonäyttelijä. Valitettavasti myös monia muitakin homoelokuvia ja -sarjoja yhdistävät huonon elokuvan paheet; tylsä toteutus, huonot näyttelijäsuoritukset ja tunnettujen homokliseiden viljely kyllästymiseen saakka niin, että homoudesta tulee taas inhottava marginaalinen yhden ilmeen, asennon ja tarinan alistettu ja nukkemainen irvistys, jota saa panna halvalla mielin määrin kirjaimellisesti niin paljon kuin jaksaa.
Liian monet Netflixin Hollywood-homoelokuvat ja -sarjat ovat pikkutuhmaa, ilmeisesti teineille ja hieman vanhemmille imbesilleille tarkoitettua täyttä roskaa niin näyttelijäsuorituksiltaan kuin lapsellisen avuttomilta juoniltaan, suuren rahan takia. Ja Timosen varoitus on tässäkin paikallaan. Miksi tällaista tylsyyttä ja latteutta tehokkaasti levittävää rimanalitusviihdettä tehdään ja kenelle? Esimerkiksi I am Jonas -elokuvaa (2018) mainostetaan Netflixillä myrskyisän menneisyyden varjojen piinaamasta Joonaksesta, joka muistelee teini-iän romanssiaan impulsiivisen ja kieroutuneen, mutta vastustamattoman Nathanin kanssa. Lapsellisesta sisällöstä huolimatta elokuva ei välttämättä ole kanavan huonoimpia.
I Am Jonas on monen homoelokuvan tapaan
aiheeltaan kiinnostava, mutta jää toteutukseltaan mitäänsanomattomaksi
psykologisoiduksi romanttiseksi sotkuksi teinitirkistelystä kiinnostuneille
teineille, turhan vaatimattomaksi aikuiseen makuun. Ranskalaiset
homoelokuvat ovat omaa luokkaansa – eikä tämä ole mikään vuolas ylistys genreä
kohtaan. Myös Hollywood on tuottanut homoboomissaan paljon mitätöntä roskaa,
kuten JohnLithgowin
ja Alfred Molinan tähdittämän Love is Strange (2014), Michael Douglasin
ja Matt Damonin roolittaman Behind the Candelabra: My Lifewith Liberace (2013),
Jim Carreyn ja Ewan McGregorin tyylittelemän I Love You
Philip Morris (2009),
sekä elokuvatPride (2014) ja Milk (2008).
Liian usein homoelokuvien kokeellisuus ja yhteiskuntakriittisyys jäävät taka-alle ja niistä tulee vain mukavia, hyvää mieltä tuottavia ja heteroille kelpaavia koko perheen sateenkaaritunnelmissa piehtaroivia viihderäpellyksiä. 2010-luku tuo mukanaan uudenlaiset, jo edellä lyhyesti mainitut suoratoistopalvelujen homotelevisiosarjat. En käsittele tässä kirjassa lyhythomoelokuvia, jotka ovat kuitenkin usein parempia kuin pitkät homoelokuvat. Mainitsen kuitenkin yhden helmen: Marco (2019). Se kuvaa kahden maahanmuuttajataustaisen miehen epäsuhtaista tapaamista; seksiä ostava ja identiteettinsä suurkaupungin lavasteisiin hävittänyt mies kohtaa seksiä myyvän, identiteettiään vasta suurkaupungin välinpitämättömyyksien sekaan sovittelevan miehen.
Marcon tarina on sekä kannanotto että psykologinen kuvaus vieraantumisesta ja siitä, mitä pakko olla, tehdä ja muuttua saa nurkkaan ahdistetuissa ihmisissä aikaan, eikä tulos ole kaunista tai mieltä ylentävää katseltavaa. Marcon tarinan maksullinen seksi näyttäytyy tyhjänä. Iljettää pelkkä ajatus pakkoseksistä kumppanin kanssa, jota ei voi sietää, tai seksistä yleensäkin ilman rakkautta vaikkapa nykyiseen tyyliin netissä. Elokuva on kuin kylmä rätti sekä ihmisyyden että homouden kasvoille. Tunnekylmyys on jähmettävä naamio, jonka pitää olla päällä tuntemattomien uhkien viidakossa suurkaupungissa. Sen riisuminen voi viedä hengen, mutta sen jatkuva pitäminen tekee kantajastaan myös itsensä todellisen minän vastakohtana tunteettoman koneen.
Tavallaan se on sekä lohdutus, että eräänlainen toiminnallinen queernormi. Kaiken myrkyllisyydestä elokuvassa on hyvä esimerkki Marcon kommentti dieselistä, jota heidän oli lapsena yskien pakko hengittää kotona Libanonissa. Nyt, kun hän kulkee yksin suurkaupungin katuja, hän nuuhkii ilmaa – ja jos haistaa dieselin, alkaa itkeä… Mutta ei koti-ikävää, vaan ei-mitään, niin huonosti hänen asiansa ovat. Marcossa toistuu homoelämän raadollisuus ja yksinäisyys; sellainen sydän, jota ei ole rakastettu, ei osaa itsekään rakastaa ja on yksin ja onneton. Ja mikä pahinta, se ei tunnista eikä halua sitä pelastavaa ja auttavaa hyvää, jota se tarvitsisi elääkseen maailmassa, jossa ainoa lääke tähän päättymättömään suruun on joko katkeroitua ja tuhota itsensä tai sitten kovettua ja unohtaa.
Netflixin The Proms (2020) irvailee amerikkalaiselle musikaalielokuvaperinteelle, ja on jopa homoelokuvaksi erittäin huono, ja lajissaan kamalin esimerkki siitä, miten alas homoelokuvan taiteellista rimaa voidaan laskea, kun kyseessä ovat elokuvan ahneiden tuottajien laskelmat isoista lipputuloista. Juoni on perin yksinkertainen. Nuori periferiassa asuva teinityttö ei saa tuoda mukanaan koulun tanssiaisiin omaa tyttöystäväänsä ja pistää hanttiin. Siinä heppoinen tarina heppoiselle hauskuuttamiselokuvalle, johon on satsattu kaikkea muuta kuin sisältöä, tyyliä tai mitään muuta kiinnostavaa. Ilmassa roikkuu hyviä aikeita. Mutta tässä elokuvassa ovat menneet kaikki hyvät aikeet hukkaan.
Elokuva ansaitsee kuitenkin maininnan siitä riemusta, minkä se tuottaa kaikille maailman omien vanhempiensa ahdistamille ja ensimmäisen kielletyn ja usein myös satuttavan rakkautensa kanssa kamppaileville, muille kummajaisina näyttäytyville sateenkaarilapsille. Mutta senkin se tekee laskelmoiden, sillä Hollywood tekee aina sitä, mikä on muodissa ja millä on varmat maailmanlaajuiset markkinat täynnä maksukykyisiä teinejä. Sateenkaarihössötys on nyt Hollywoodin varma nakki, minkä nimissä tehdään vähän yhtä sun toista, puolihuolimattomia suuren rahan elokuvia ja televisiosarjoja. Onko kyseessä muka huumori? Ei todellakaan, vaikka sitä niin on mainostettu.
Eihän Promsissa ole huumoria edes nimeksi, eikä missään tapauksessa siinä määrin, kuin mitä Raila Leppäkoski (1950) kuvailee Buñuelin elämässä olleen Filmihullun numerossa 6/2020: "Elämäkerrassaan ja miksei myös töissään Buñuel paljastuu humoristiksi. Hän nauraa niin itselleen, ihmiskunnalle kuin maailmallekin. Hänen huumorinsa ei ole sukua hömppähuumorille, ei rehevälle kansankomedialle eikä englantilaiselle kuivalle ironialle. Hänen huumorinsa on outo sekoitus älyä, lapsekasta häpeämättömyyttä ja anarkismia." Ja tämä kaikki myös synnytti häpeämättömän iloista, maailman parasta elokuvataidetta.
Pitää tunnustaa, että olen nähnyt hyvin harvoja yhteiskuntakriittisiä tai elokuvallisesti laadukkaita homoelokuvia. Tai sellaisia, jotka kyseenalaistaisivat Pasolinin tavoin nuoruutta jumaloivan nykyisen markkinahenkisen kuluttaja- ja hyväksikäyttöhomouden unohtamalla valheet lapsellisesta teineihin kritiikittömästi uppoavasta vaaleanpunaisesta homoudesta, jonka lähes kaikki homot nykyisin hymyssä suin hyväksyvät käsiään taputellen ilman loukkaavia soraääniä.
Yritän etsiä homoelokuvista sitä harvinaista totuutta, mikä esimerkiksi Pasolinin elokuvassa oli runollista tietoisuutta, jatkuvaa varuillaanoloa ja muuntumista/muuttumista itse katseen kohteeksi/katsomakseen. Tästä eräänä esimerkkinä voisi olla Giant Little Ones (2018) – elokuva, jonka nimi voisi yhtä hyvin olla Homopelkokerroin sata. Tässä elokuvassa teema on osuvampi kuin keskinkertainen toteutus. Mutta elokuvasta tekee kiinnostavan se, että siinä esitetään se heterouden vakiintunut kaava, millä omaa homouttaan pelkäävät homopojat naamioivat ympäristön pelon ja itseinhonsa takia itsensä tytöistä kiinnostuneiksi heteroiksi, jotka hukuttavat salaisuutensa öykkäröinnin lisäksi kaljaan ja urheiluun.
Ei heteroita muuten voisi olla niin paljon, kuin heitä väitetään olevan. Ihminen on luonnostaan sekä bi- että panseksuaalinen. Franky, joka näyttää nuorelta Matt Dillonilta (s.1964), ja Ballas ovat parhaita ystäviä Frankyn 17-vuotissynttärien kynnyksellä. Erinäisten sattumusten kautta humalaiset teinit päätyvät Frankyn sänkyyn muhinoimaan keskenään. Ennen tätä on uimakopissa tapahtunut aggressiivinen homottelukohtaus. Paikallinen vihaa uhkuva idiootti haastaa riitaa haukkumalla erästä söpöä poikaa homoksi ikävin seurauksin. Onneksi joukkueen fiksu kapteeni Ballas puuttuu peliin. Tässä alkuasetelma. Frankyn synttäritkään eivät mene ihan putkeen. Jutun jujuna oli päästä pukille tyttöystävän kanssa. Vai oliko? Franky on kumman innoton ja haluton ja syykin on selvä.
Elokuva antaa Frankyn katseen nuolla tytön sijasta avoimen ihastuneena Ballasta, uimajoukkuettaan ja kaikkea nuoren, omaan seksuaalisuuteensa heräävän pojan ilon mahdollisuutta, mitä hänen eteensä tupsahtaa. Ballas antaa kourallisen kondomeja Frankylle, mutta niille ei tule käyttöä, ja pojat päätyvät ryyppäämisen jälkeen Frankyn sänkyyn. Kesken tohinoiden Ballas pelästyy ja häipyy paikalta. Myöhemmin hän syyttää julkisesti Frankyn ottaneen häneltä suihin, kun hän nukkui. Franky tietää miten asiat oikeasti ovat ja vastaa: "Hei ei se noin mennyt". Se ei enää auta Ballaksen yrittäessä selittää tällä valheella muille olevansa hetero. Koko koulu ja ystävät tietävät paremmin mitä on tapahtunut. Frankyä on aiemmin epäilty homoksi, onhan hänen isänsä sellainen, eikä Frankystä tunnu löytyvän riittävästi seksuaalista intohimoa rakastellakseen tyttöystävänsä kanssa.
Moni mutta perustuu nykyisin ns. mimeettisen halun ympärille, missä jäljittely kohdistuu toisen haluihin. Jäljittelemme yksilöitä, joiden kaltaisia haluaisimme olla. Jäljitellessämme heitä päädymme haluamaan samoja asioita. Teinit ja homot ovat usein mimeettisessä haluamisessaan toistensa kaltaisia: se, mitä toisella on, on arvokasta ja taistelemisen arvoista siksi, että toinen haluaa sitä. Miksi? Kuvaako tämä myös nykyhomoelokuvia? Vastaus on edellisiin elokuviin viitaten varovaisesti: ehkä. Tässä on esillä kuitenkin juuri avoimena astuttavaksi homoelokuvien sudenansa. Hieman enemmän kierroksia ja syvyyttä, ja homoelokuvissakin olisi aineksia isompaankin draamaan.
Giant Little Ones -elokuva on hyvä (varoittava) esimerkki nykyhomoelokuvista, joita ei olisi voitu tehdä vielä homoelokuvien kivikaudella, eikä olisi tehty, koska sitä olisi pidetty joko liian lapsellisena ja huonona tai molempina ihan ansaitusti. Viime vuosikymmenet ovat olleet kaikenlaisten viihteellisten homoelokuvien kulta-aikaa määrällisesti. Samalla kun määrä on valtavasti lisääntynyt, myös laatu on yhtä paljon kärsinyt. Nykyhomoelokuvissa on jo mainitun mimeettisen halun lisäksi muitakin ongelma katsojien mietittäväksi. Romanttiset komediat ja draamaelokuvat pitäisi joka tapauksessa erottaa toisistaan eri karsinoihin, ja homoelokuvan ollessa kyseessä kerroksellisuutta ja tarkastelunäkökulmia on useampia.
Usein varsinaiset homoelokuvat ovat huonoja tai keskinkertaisia, kun taas homoutta joko piilotetusti tai sivumennen käsittelevät, suuren yleisön taiteelliset ei-homoelokuvat ovat parempia homoelokuvia aitoudessaan ja vaikuttavuudessaan. Tällaisia ovat esimerkiksi intohimoa, syyllisyyttä ja Eroksen voimaa syvällisesti ja tyylillä pohtivat Ingmar Bergmanin voimakkaat 50-luvun lopun ja 60-luvun alun elokuvat, tai loistava Jäähyväiset jalkavaimolle (1993).