Victim on yksi maailman parhaista homoelokuvista!
Teksti Harald Olausen
Näin Priden aikaan Pride-kuukauden aikana esitetään maailmalla paljon (myös) homoelokuvia. Hyvin tehdystä homoelokuvasta esimerkki on Victim (1961), jonka kaltaisilla homoelokuvilla on edelleenkin oma masokistinen viehätyksensä ja homosankaritarinaa pönkittävä merkityksensä ilmaston mittarina, aikana ennen liberaalia seksuaalilainsäädäntöä. Victimin nimi voisi yhtä hyvin olla MIKSI? isoilla kirjaimilla ja monta kertaa peräkkäin toistettuna, sillä niin monta miksi-kysymystä se herättää. Miksi homous oli Britanniassa kielletty ja ankarasti rangaistava teko vielä toisen maailmansodan jälkeen, kun se oli vapautettu rikollisleimasta Ranskassa jo Napoleonin aikaan?
Yksi vastaus voi olla viktoriaanisen kaksinaismoralismin piinaava ote saarivaltiosta ja nöyryyttävän Oscar Wilden oikeudenkäynnin aiheuttama moraalinen närkästys. Perienglantilaisessa todellisuudessa on kulkkenut silti koko ajan myös homot. Victim on taidokkaasti jännityselokuvan muotoon puettu yksilötutkielma piinaavasta salaisuudesta, ja sen jatkuvan hermojännityksen aiheuttamista psykologisista sekä yhteiskunnallisista seurauksista. Victim palaa maailman ensimmäisen homoelokuvan teemaan homoudesta ihmisoikeuskysymyksenä. Tällä kertaa kiristämisestä on tehty draamaelokuva, missä syyllisyys panee töppösiin vauhtia.
Syyllisyydestä ja anteeksiannnosta tässäonkin kysymys. Elokuvassa asianajaja Melvin Farria riipaisevasti, mutta minimaalisesti näyttelevä Dirk Bogarde (1921–1999), sopii kuin hanska käteen rooliinsa homoseksuaalina asianajajana, jolla itsellään on salasuhteita rentboyksi kutsuttujen nuorten, seksiä myyvien katupoikien kanssa. Tarina alkaa siitä, kun poliisi jahtaa homojen rekisterissä olevaa Boyksi kutsuttua nuorukaista, joka jäätyään kiinni murtuu poliisiputkassa ja hirttää itsensä. Tapahtumasarja katkaisee pelokkaan ja piilossa olevan homoyhteisön kamelinselän ja kulissit murtuvat kunnolla (Bogarde muuten tiedettiin homoksi, vaikka hän ei sillä elämöinyt).
Homoelokvien ykkönen, Kuolema Venetsiassa, oli pääosanesittäjän Dick Bogarden loistavan näyttelijäntyön juhlaa sekä aistillisen homorakkauden harvinainen poikkeuskuvaus. Elokuva kuvaa homoelokuvista parhaiten piilossa olevaa miehistä homoutta ja bi-seksuaalisuutta Platonin Pitojen hengessä. Dagens Nyheterin elokuvakriitikon, Mauritz Edströmin mielestä elokuvan vastustamaton tenho perustui siihen, että se oli hautakirjoitus tuhoon tuomitulle menneen loiston ja mahtipontisuuden ajalle. Victimin merkitys on siinä monisyisessä tunteiden draamassa, joka vaikutti koko ajan pinnan alla - tässä se on sukua Victim-elokuvalle ja "homoelokuvien isä".
Boy on turhaan yrittänyt saada apua epätoivonsa keskellä vanhoilta asiakkailtaan antikvaarisen kirjakaupan ja parturinliikkeen omistajilta, sekä lopulta itseltään asianajajalta. Kukaan heistä ei ole uskaltanut kiinnijäämisen pelosta auttaa yksinäistä ja ahdistunutta Boyta, jolla ei ollut muita ystäviä elämässään. Yksi kiristyksen uhreista, vanha parturi, myy mieluummin tuottoisan parturibisneksensä ja muuttaa Kanadaan, kuin elää jatkuvan kiristämisen ja kiinnijäämisriskin alla. Omana itsenään hän on tuohon aikaan aina lainsuojaton rikollinen, eikä hän enää vanhana miehenä kestäisi jo viidettä vankilatuomiota homoudesta.
Lääkärikin varoittaa tästä. Järkevää mutta yksinäistä, hän tietää. Luonto teki tempun, mutta hän aikoo viettää lopun elämänsä rauhassa. Asiaa tutkiva poliisi toivoo edes yhden uhrin ilmaantuvan tekemään kiristäjistään rikosilmoituksen – turhaan. Asianajajan vaimo on lukenut lehdestä Boysta, joka oli ennen hirttäytymistään vankilaselliin soittanut moneen kertaan asianajajalle, ja jonka viesteihin asianajaja oli kieltäytynyt vastaamasta. Vaimo aavistaa lopulta mistä on kysymys: ja Boyn sekä miehensä välisen intiimin suhteen (vakavan) laadun. Hän ei moralisoi ymmärtäessään asioiden oikean laidan. Hieno kuvaus!
Poliisi oli pyytänyt asianajajan poliisilaitokselle, koska löysi Boylta leikekirjan, jossa oli kuvia, kirjeitä ja lehtijuttuja kuuluisasta asianajajasta. Poika oli selvästikin ihastunut asianajajaan. Elokuva saa tässä traagisen sävyn kuvatessaan homorakkautta. Kun vaimo kysyy MIKSI?, asianajaja yrittää väistää todellisen kysymyksen MIKSI?, ja valehtelee sen olleen vain sankaripalvontaa. Kun vaimo sitten kyselee lisää Boy Barretista, alkaa asia paljastua hänelle. Vaimon reaktio yllättää. Hän on Boyn puolella myötäelävä. Vaimo ymmärtää, mistä on kysymys lopulta pikkuhiljaa asianajajan välttelevistä ja ilmeisen tuskaisista vastauksista.
Victimissä on juuri se, mistä Jacques Rivette (1928–2016) puhui elokuvan mysteerinä: elokuvassa tapahtuu todellisuuden haltuunoton prosessi, joka toisaalta ottaa siitä vain ulkoisen otteen, mutta joka Rivetten mukaan juuri ulkoisen kautta saattoi yhtä lailla tavoittaa sen sisäpuolen. Tätä täydellistä todellisuuden haltuunottoa ei saatu hänen mielestään toimimaan kuin tietyissä tapauksissa. Rivettelle kyse oli osaavista käsistä ja hyvistä ideoista, jotka pystyivät viime kädessä kehittämään tuon mysteerin tuottavan prosessin. Juuri näin on Victimissä, joka siksi on "homoelokuvien kivikauden" eräs suuri mestariteos.
Se on varmaa, että jos olet homo, olet vapaata riistaa kaikelle pahalle, ikävälle, koulukiusaamiselle ja kaikkien paheiden äidille, vihalle. Nämä samat teemat toistuvat lähes jokaisessa homoelokuvassa sadan vuoden ajalla. Victim ei tyydy kuvaamaan pelkästään ulkoista pahaa, vaan myös sisäistä pahaa, sitä pahinta pahaa meissä itsessämme. Kyseessä on sen pahin muoto – välinpitämättömyys, mikä hallitsee pelolla ja toimii kuin veitsi sulaan voihin puolustuskyvyttömien hysterian keskellä, kuten Victim-elokuvassakin. Mutta mikä on yksilöiden vastuu kaikessa tässä pahassa, joka jatkuu niin kauan, kuin pelko hallitsee?
Se on kuitenkin helpommin sanottu, kuin tehty, sillä kukaan, jota asia koskee, ei peloissaan tee asialle mitään. Juuri tähän elokuva ottaa kantaa: katumuksen ja syyllisyydentunnon herättämänä asianajaja tarttuu asioihin rivakasti. Hän on halunnut elää sivussa syyllisyydestä, antanut himonsa ja halunsa päästä silloin tällöin valloilleen ja ihastunut Boyhin sen aikana hyvinkin voimakkaasti. Tätä tunnetta voisi yhtä hyvin kutsua myös rakkaudeksi, (joka homomaailmassa on tabu), ja siitä johtuvan menetyksen raastavaksi kaipuuksi. Boyn itsemurha saa asianajajan lääkärivaimon kyselemään ikäviä ja yhdistelemään asioita.
Asianajaja tuntee sydämessään syyllisyyden pistoksen, ja uhraa lopulta kunniansa, vaimonsa ja uransa keskittyessään paljastamaan homoja kiristävän rikollisjoukon. Vistimissä kielletty rakkaus ja itsensä poikkeavanakin hyväksyvän asianajajan herääminen taistelemaan oman itsensä ja samanlaisten puolesta ovat keskiössä. Asianajaja on sama, jonka maineen Boy yritti pelastaa. Sen Boy teki rakkaudesta häneen varastamalla rahaa ja maksamalla kiristäjille, jotta he eivät olisi paljastaneet homosuhdetta. Victim on psykologinen trilleri, joka kuvaa sitä, miten ihmiset käyttävät muita vastaan pienintäkin hirttonarua.
Tämän hirttonarun heille tarjoaa laillisesti Britannian "aataminaikainen" laki. Mutta elokuvan tärkein MIKSI onkin se, mihin asianajaja lopulta herää: aitoon rakkauteenko, mikä on sekä sankarillista että uhrautuvaista, kuten Boy kuolemallaan osoittaa? Vai omaan typeryyteensä ja jatkuvaan himoon, mikä ei ihan noin vain syyllisyydentunnon herättyä enää yhdellä tavalla sammu? Mann ja Visconti olivat oman aikansa homoja ja osin piilottivat sen esteettisiin, vihjaaviin nyansseihin. Esimerkiksi Thomas Mannin kirjassaan viljelemä humanistinen ironia, joka on vertaansa vailla ja kuvaa myös Boyn tuskaista taistelua rakkautensa puolesta:
"Mutta niin näyttää olevan, että jalo ja suuri henki ei mihinkään tympäänny niin nopeasti ja niin lopullisesti kuin tiedon terävään ja katkeraan viehätykseen; ja varmaa on se että nuorukaisen raskasmielisen tunnollinen perusteellisuus on pelkkää pinnallisuutta verrattuna mestaruuteen yltäneen miehen syvälliseen päätökseen olla välittämättä älyn oivalluksista, kieltää tieto, kulkea sen ohi pystypäin, jos se vain vähimmässäkin määrin uhkaa lamaannuttaa, masentaa, halventaa tahtoa, tunnetta tai intohimoa." Näin se säteilee ajattomassa kauneudessaan miltei tuonpuoleisena. Voiko sen kauniimmin sanoa, kuin mestarillinen Thomas Mann?