Homoikonit Quentin Crisp ja Uhattu-elokuva priden kunniaksi nauruksi pimeydessä!

Teksti Harald Olausen

"Quentin vietti koko elämänsä yksin ja osoitti, kuinka tällainen elämä voi auttaa sinua todella tuntemaan itsesi. Olen nyt ymmärtänyt, että me kaikki käymme läpi elämän yksin, olimmepa kumppaneita tai ei: kukaan muu ei voi tietää tarkalleen, millaista on olla sinä. On tärkeää sanoa, kuinka humoristinen Quentin on myös. Hänen tarinansa saattaa tuntua melko synkältä. Hylätty ja pahoinpidelty sen vuoksi. Hänestä tuli kuuluisa vasta myöhään, kun John Hurt näytteli häntä elokuvassa Alaston virkamies. Tarinassa on paljon surua, mutta se on kuvattu aseistariisuvalla nokkeluudella, mitä Quentin kutsui nauruksi pimeässä". -Mark Farrely https://www.londondaily.news/creating-quentin-crisp-naked-hope-and-jarman-has-been-the-most-challenging-experience-of-my-creative-life/

Homous ja homoudesta puhuminen ei ole paljon muuttunut sitten Oscar Wilden tai Quentin Crispin aikojen. Katsokaa vaikka, miten muistelmiinsa pohjautuvan elokuvan menestyksen jälkeen avoimesti rääväsuinen ja tahallisesti ärsyttävät dandyhomo Quentin Crisp (1908-1999) lähtee Englannista New Yorkiin, ja näyttelee yhden miehen showssa, saaden lopulta keikan Village Voicen elokuvakriitikkona. https://www.youtube.com/watch?v=2dYdHkMusM8 Kieli on terävää ja kuulijansa haastavaa.

Elokuva on koskettava, koska se näyttää Cripsin myös tavallisena kärsivänä ja rakkautta kaipaavana homomiehenä. Hänellä on vain maski päällään mutta sen suojissa hän itkee katkerasti. Elämä ei ole ollut hänelle ruusuilla tanssimista. Aika on vain ajanut hänen ohitseen hurjaa vauhtia pysähtymättä. Crisp osaa olla viehättävä ja älykäs halutessaan. Usein hän ei voi, koska on valinnut totuudenpuhujan roolin. Englantilaisuus vastaan amerikkalaisuus vielä lisää taakkaa. Vanheneva Crisp kärsii selvästi.

Crispin on ärsyttävä mutta myös empaattinen ja älykäs. Ei hän ole mikään pinnallinen homohörhö, kuten Liberace oli, vaan enemminkin rationaalinen pragmaatikko ja syvällinen pohdiskelija. Aito ystävyys AIDSiin kuolleen taidemaalaripojan kanssa tästä todisteena, sekä heidän keskustelunsa homon sisäisistä uhkista ja haluista sekä toivottomuudesta ja muista jokaisen homon elämää pilaavista painajaismaisista asioista, joista ei saa selkoa, ja joista ei usein pääse edes kuolemassaan eroon.

Crispin nousu kuuluisuuteen on samalla sekä symboli vanhan homokulttuurin katoamisesta että samalla myös uuden mahdottomuudesta. AIDS yhtenäisti homot ja toi liikkeeseen yhteiskunnallisuutta ja politiikan - mutta vain hetkeksi. Crispin tapaiset "kovaksikietetyt vanhat ämmät" olivat jo menettäneet prinssivaltakuntansa. Crispin kaltaisille jäi vain sarkastinen huumori ja terävä kieli. Hän on säälittävän näköinen vanha ukko, joka pukeutuu kuin kanarianlintu ja meikkaa irvokkaasti.

Tämä dokumentti kuvaa häntä ehkä parhaiten. Hän on kiistelty homoikoni, jolla ei juuri ole ystäviä ja sydänkin taitaa joskus puuttua. Silti hänessä on rohkeutta muuttua julkisuudessa kivenkovaksi "hedonististoalaiseksi oscarwildemäiseksidandyksi", joka sivaltelee terävällä miekallaan ympärillään sakeana vellovaa typeryyttä, nauttimalla samalla sekä omasta erinomaisuudestaan että myös yleisönsä järkytyksistä aina yhtä suurella nautinnolla, ja tässä viimeistä kertaa. https://www.youtube.com/watch?v=mSriNQmxZno

Mutta on hän muutakin. Hän rakastaa ihmisiä ja elämää ehdoitta, ja nauttii nuoren yleisönsä hämmentämisestä pilke silmäkulmassa. Jostain kulmasta kuunneltuna hänessä on Wilden sanasukkeluutta ja aitoa showmiestä sopivalla tavalla toisiinsa sekoitttena. John Hurt näyttelee Quentinia sydäntä riipaisevan kauniilla tavalla. Elokuva on tyylikäs kunnianosoitus, ei vain Quentinille, vaan eräällä päättyneelle homoajalle, jolloin homot taistelivat verissäpäin elämästään kuolemanmaku suussaan.

Crisp on tänään jo melkein unohdettu mutta hän oli tärkeä homoikoni ja jätti jälkensä ihmisiin. Teinivuosinaan Crisp työskenteli hetken maksullisena mieshuorana eli rentboyna. Crisp työskenteli kolmekymmentä vuotta elävänä mallina piirtäjille taideoppilaitoksissa. Hänen epätavallisesta elämästään antamat haastattelunsa herättivät suuressa yleisössä poikkeuksellista uteliaisuutta, ja hänestä tuli myöhemmin kuuluisa esiintyjä. Crisp oli älykäs, teräväkielinen ja kaikkea muuta kuin "kiltti isoäiti sateenkariliikkeelle", sillä hän kritisoi voimakkaasti sen ajan sekä homojen vapausliikettä, että myös Walesin prinsessa Dianaa.

Alaston virkamies (1968) - otsikko on peräisin Crispin vitsistä taidemallina olemisesta; taideopistojen palveluksessa olevat mallit maksavat viime kädessä opetusministeriön, ja he ovat pohjimmiltaan siviilityöntekijöitä, jotka ovat alasti virka-aikoina - oli homo-ikonin omaelämäkerta, joka on sovitettu vuoden 1975 samannimiseen elokuvaan, jossa pääosassa on John Hurt. Kirja alkaa vuonna 1964 Crispin radiohaastattelusta. Jonathan Capen toimitusjohtaja kuuli haastattelun ja tilasi heti julkaisun. Tarina on tosi.

Kirjaa myytiin ensimmäisen kerran 3500 kappaletta. Mutta siitä tuli jättimenestys, kun se julkaistiin uudelleen televisioelokuvalähetyksen jälkeen, elettiinhän vapaata 60-lukua. Kirja sisältää monia kiinnostavia anekdootteja Crispin elämästä lapsuudesta keski-ikään, mukaan lukien ongelmat, joita hän kohtasi kieltäytyessään salaamasta homoseksuaalisuuttaan aikana, jolloin homous oli kriminalisoitu. Mutta millaista oli tuo aika Englannissa? Siitä kertoo osuvasti psykologinen trilleri Uhattu (1961).

Uhatun kaltaisilla homoelokuvilla on edelleenkin oma masokistinen viehätyksensä ja homosankaritarinaa pönkittävä merkityksensä ilmaston mittarina, aikana ennen liberaalia seksuaalilainsäädäntöä. Uhatun nimi voisi yhtä hyvin olla MIKSI isoilla kirjaimilla ja monta kertaa peräkkäin toistettuna, sillä niin monta miksi-kysymystä se herättää. Miksi homous oli Britanniassa kielletty ja ankarasti rangaistava teko, kun se oli vapautettu rikollisleimasta Ranskassa jo Napoleonin aikaan?

Yksi vastaus voi olla viktoriaanisen kaksinaismoralismin piinaava ote saarivaltiosta ja nöyryyttävän Oscar Wilden oikeudenkäynnin aiheuttama moraalinen närkästys. Uhattu on taidokkaasti jännityselokuvan muotoon puettu yksilötutkielma piinaavasta salaisuudesta, ja sen jatkuvan hermojännityksen aiheuttamista psykologisista ja yhteiskunnallisista seurauksista. Uhattu palaa maailman ensimmäisen homoelokuvan teemaan homoudesta ihmisoikeuskysymyksenä. Tällä kertaa kiristämisestä on tehty draamaelokuva, missä syyllisyys ha häpeä panevat kummasti ihmisten töppösiin vauhtia ja ongelmat räjähtävät.

Elokuvassa asianajaja Melvin Farria näyttelevä Dirk Bogarde (1921–1999), sopii kuin hansikas rooliinsa homoseksuaalina asianajajana, jolla itsellään on salasuhteita rentboyksi kutsuttujen nuorten, vanhemmille miehille seksiä myyvien katupoikien kanssa. Tarina alkaa siitä, kun poliisi jahtaa homojen rekisterissä olevaa Boyksi kutsuttua nuorukaista, joka jäätyään kiinni murtuu poliisiputkassa ja hirttää itsensä. Tapahtumasarja katkaisee piilossa olevan homoyhteisön kamelinselän ja kulissit murtuvat.

Boy on turhaan yrittänyt saada apua epätoivonsa keskellä vanhoilta asiakkailtaan antikvaarisen kirjakaupan ja parturinliikkeen omistajilta, sekä lopulta itseltään asianajajalta. Kukaan heistä ei ole uskaltanut kiinnijäämisen pelosta auttaa yksinäistä ja ahdistunutta Boyta, jolla ei ollut muita ystäviä elämässään. Yksi kiristyksen uhreista, vanha parturi, myy mieluummin tuottoisan parturibisneksensä ja muuttaa Kanadaan, kuin elää jatkuvan kiristämisen ja kiinnijäämisriskin alla pelokkaana hiirulaisena. 

Omana itsenään hän on lainsuojaton rikollinen eikä hän enää vanhana miehenä kestäisi viidettä vankilatuomiota, mistä lääkärikin varoittaa. Järkevää mutta yksinäistä, hän tietää. Luonto teki tempun, mutta hän aikoo viettää lopun elämänsä rauhassa. Asiaa tutkiva poliisi toivoo edes yhden uhrin ilmaantuvan tekemään kiristäjistään rikosilmoituksen – turhaan. Asianajajan vaimo on lukenut lehdestä Boysta, joka oli ennen hirttäytymistään vankilaselliin yrittänyt soittaa moneen kertaan asianajajalle.

Vaimo aavistaa lopulta mistä on kysymys ja pojan ja miehensä välisen intiimin suhteen laadun. Hän ei moralisoi tajutessaan asioiden oikean laidan. Poliisi oli pyytänyt asianajajan poliisilaitokselle, koska löysi Boylta leikekirjan, jossa oli kuvia, kirjeitä ja lehtijuttuja kuuluisasta asianajajasta. Poika oli ihastunut asianajajaan. Elokuva saa tässä traagisen ilmeen kuvatessaan homorakkautta. Kun vaimo kysyy MIKSI? asianajaja yrittää väistää todellisen kysymyksen MIKSI? Mutta vain hetkeksi.

Mies valehtelee sen olleen (kai) sankaripalvontaa. Kun vaimo sitten kyselee lisää Boy Barretista, alkaa asia paljastua hänelle pikkuhiljaa asianajajan välttelevistä ja ilmeisen valheellisista vastauksista. Uhatussa on juuri se, mistä Jacques Rivette (1928–2016) puhui elokuvan mysteerinä: elokuvassa tapahtuu todellisuuden haltuunoton prosessi, joka toisaalta ottaa siitä vain ulkoisen otteen, mutta joka Rivetten mukaan juuri ulkoisen kautta saattoi yhtä lailla tavoittaa sen sisäpuolen. Tätä täydellistä todellisuuden haltuunottoa ei saatu hänen mielestään toimimaan kuin tietyissä tapauksissa.

Rivettelle kyse oli osaavista käsistä ja hyvistä ideoista, jotka pystyivät viime kädessä kehittämään tuon mysteerin tuottavan prosessin. Juuri näin on Uhatussa. Nämä samat teemat toistuvat lähes jokaisessa homoelokuvassa sadan vuoden ajalla. Uhattu ei tyydy kuvaamaan pelkästään ulkoista pahaa, vaan myös sisäistä pahaa, sitä pahinta pahaa meissä itsessämme, sen pahinta muotoa – välinpitämättömyyttä, mikä hallitsee pelolla ja toimii kuin veitsi puolustuskyvyttömien hysterian keskellä.

Mutta mikä on yksilöiden vastuu kaikessa tässä pahassa, joka jatkuu niin kauan, kuin pelko hallitsee eikä kukaan tee asialle mitään? Juuri tähän elokuva ottaa kantaa: katumuksen ja syyllisyydentunnon herättämänä asianajaja tarttuu asioihin rivakasti. Hän on halunnut elää sivussa syyllisyydestä, antanut himonsa ja halunsa päästä silloin tällöin valloilleen ja ihastunut Boyhin sen verran voimakkaasti, että tunnetta voisi yhtä hyvin kutsua myös rakkaudeksi, ja siitä johtuvan menetyksen raastavaksi kaipuuksi. Boyn itsemurha saa hänen lääkärivaimonsa kyselemään ikäviä ja yhdistelemään asioita. Mutta se herättää myös asianajajan.

Asianajaja tuntee sydämessään syyllisyyden pistoksen, ja uhraa lopulta kunniansa, vaimonsa ja uransa keskittyessään paljastamaan homoja kiristävän rikollisjoukon. Uhatussa kielletty rakkaus ja itsensä poikkeavanakin hyväksyvän asianajajan herääminen taistelemaan oman itsensä ja samanlaisten puolesta ovat keskiössä. Asianajaja on sama, jonka maineen Boy yritti epätoivoisesti pelastaa rakkaudesta häneen varastamalla rahaa ja maksamalla kiristäjille, jotta he eivät olisi paljastaneet homosuhdetta. Uhattu kuvaa sitä, miten ihmiset voivat käyttää muita vastaan hirttonarua, joka heille laillisesti tarjotaan.