Hurmio, purkkapop ja konservatismin lumo - vastauskonpuhdistus ja populaarikulttuuri

30.07.2020

Teksti:

Eero K.V. Suorsa


Mitä on populaarikulttuuri? Kysymys on varsin haastava, sillä kattavaa määritelmää ei ole. Joku voisi tietysti väittää, että populaarikulttuuri on korkeakulttuurin vastakohta, eli kulttuuria, joka on tarjolla massoille, laajoille kuluttajajoukoille, kun taas korkeakulttuuri on kulttuuria, joka on tarjolla harvoille ja valituille, ns. "eliitille". Edellä oleva näyttää ja kuulostaa yksinkertaiselta määritelmältä, jossa populaarikulttuuri määritellään erottelemalla se korkeakulttuurista.



Mutta juuri tässä tullaan vaikean kohdan eteen, koska kyseinen erottelu on äärimmäisen vaikeaa, sillä populaarikulttuurin ja korkeakulttuurin välisten erojen määritteleminen on vaihdellut kautta historian ja kulttuurin. William Shakespearen näytelmät olivat kansanomaista viihdettä omana esitysaikanaan, kun taas nykyään ne ovat käyneet läpi niin massiivisen niin muodonmuutoksen että niitä voidaan esittää niin julkisrahoitetuissa kansallisteattereissa, kuin myös äärimmäisen hipsterihenkisen tulkinnan kautta nähtyinä kappaleina ylioppilasteattereissa.


Teatteri ja aiheemme ovat kaksi eri asiaa, vaikka sivuavat toisiaan. Esimerkiksi niin kutsuttu purkkapop, joka on kevyttä populaarimusiikkia tai populaariviihdettä. Miten suhtaudumme esittävään taiteeseen, ja erityisesti populaarikulttuuriin tai sen hempeimpään muotoon, purkkapoppiin, joka on kevyttä ja sisällytyksetöntä musiikkia, ainakin joiden elitistien mielestä. Wolfgang Amadeus Mozart sävelsi omana aikanaan kevyttä musiikkia, Näitä rajoja, ja sitä miten nämä rajat ovat syntyneet on ole juuri haluttu tutkia aiheen vaativalla vakavuudella. Älä käsitä väärin, hyvä lukija: ranskalaisen antropologisen filosofin Pierre Bourdien makua koskevat tutkimukset ovat luoneet osaltaan aivan uuden tutkimusohjelman sosiologiaa koskevan tutkimuksen ympärille; myös Rachel Bowlbyn Shopping with Freud teos käsittelee loistavasti makua ja kuluttamista osana psyykkisen mielihyvän kerryttämistä. Kuka meistä ei joskus nauttisi siitä mielihyvästä, että nauttii kauppojen pitkistä hyllyistä ja valintamyymälöiden suurista valikoimista, osto- ja myyntiliikkeiden omasta määrätystä tuoksusta puhumattakaan.


Bourdieu kirjoitti filosofi-intellektuellien yhteiskunnallisesta roolista seuraavasti:


Todellista demokratiaa ei ole ilman kriittistä vastavoimaa. Intellektuelli on yksi tällainen vastavoima, painoarvoltaan hän kuuluu ensimmäiseen luokkaan. Siksi kriittisen intellektuellin mustamaalaaminen on mielestäni yhtä vaarallista kuin valtion hajottaminen ja se kuuluu samaan entisöinnin kokonaisprojektiin - olipa kyse sitten elävästä tai kuolleesta intellektuellista: Marxista, Nietzschestä, Sartresta, Foucault'sta tai muutamista muista jotka sijoitetaan "vuoden 1968" lokerikkoon (Bourdieu A1999, 28).


Bourdieu tekee erittäin tärkeitä huomioita. Filosofit ovat yhteiskunnassa parhaimmillaan tiennäyttäjiä, jotka osoittavat vallitsevien normien onttouden, purkavat ja hävittävät ne.


Kirjailija ja toimittaja Masha Gessen painottaa kirjassaan Dead Again. Russian Intelligentsia After Communism (1997), että Jeltsinin aikaista oligarkian vastustajien kärkijoukkoa, intelligentsijaa, määritti ja yhdistä ainoastaan oppositiovoimana toimiminen (Gessen 1997, 154). Filosofi-intellektuellien roolia yhteiskunnassa määrittää ja on määrittänyt se, mikä luokka yhteiskunnassa käyttää valtaa, ja miten tätä valtaa käyttävää luokkaa vastustetaan. Antiikin Kreikassa tämä valtaa käyttävä luokka oli käytännössä talonpojista muodostettu sotilasluokka, kun taas Roomassa valtaa käyttävä luokka oli patriisi-senaattorien luokka (Meiksins-Wood 2015, 81). Tämä asetelma jätti filosofi-intellektuellit näissä yhteiskunnissa myös oppositioon.


Mutta takaisin aiheeseemme. Kuluttamiseen ja kulttuuriin liittyy runsaasti antipatioita, vihaa ja tuntemuksia. Platon oli omana aikanaan verrattain nyrpeä erontekijä esittävän kulttuurin erilaisia muotoja kohtaan noudattaen tosin vain oman aikansa viiteryhmän eli yläluokkaisten aatelismiesten erottautumisen keinoja hoi polloihin eli tavalliseen kansaan. Filosofit eivät ole vallan keskuksiin päästyään välttämättä mitenkään edistyksellisiä tai taantumusta vastustavia, vaikka olisivat aiemmin toimineet oppositiossa.


Itseasiassa, intellektuellit eivät välttämättä ole itsessään lainkaan edistyksellisiä. Bourdieu varoittaakin "pätevyyden" ideologiasta, jonka myötä intellektuellit toimivat vallitsevia, taantumuksellisia hallitusmuotoja tukevina teknokraatteina (Bourdieu 1999, 65)[1]. Nämä teknokraatit ovat osaltaan sanelemassa sitä, miten kulttuuriteollisuus toimii - tuskin 1900-luvun alussa Ranskassa kukan antisemitististä kulttuuriteollisuutta - jota vain harvat, kuten Emile Zola - uskalsivat vastustaa. Yhtä lailla oman aikansa oopperamestarit hyökkäsivät Mozartia vastaan tämän "liiallisen keveyden" vuoksi -on siten varsin ironista, että nykyään Mozart on korkeakulttuuria ja kaukana purkkapopista, ja toisin kuin Mozartin päivinä, tämä purkkapop on läpeensä konservatiivista.


Itse asiassa nykyaikainen purkkapop on niin läpikotaisesti konservatiivisten arvojen läpitunkemaa, että se on kaukana valistuksen ajan ihanteista, että purkkapopin henkinen koti Hollywood on pyrkinyt suojelemaan genreä sen koko olemassaolon ajan mustasukkaisesti, varmistaakseen että tuo purkkapop jättää heidän jälkensä elokuvan ja populaarikulttuurin historiaan. Laura Mulvey kirjoittaa seuraavasti Alfred Hitchcockin Vertigosta:


1950-luvulla yhdessä elokuviensa kanssa ikääntyneet ohjaajat, tiesivät päiviensä olevan luetut, ja saattoivat tehdä elokuvia, joiden sävy oli synkempi haastaen onnellisen lopun tai tehden siitä ironiaa tai heittäen sen kokonaan menemään. - Nämä ohjaajat, jotka olivat viettäneet koko ikänsä neuvotellen Hollywoodin rautaisen kulttuuriteollisuuden ja tuotantokoneiston normien kanssa olivat saavuttaneet jonkinlaista kykyä itsetarkasteluun ja sitä kautta kykyä tehdä vastarintaa kulttuuriteollisuutta vastaan. (Mulvey 2019, 41)


Purkkapop ei siis ole käsiteavaruudessa liikkuva termi - sillä on omat luojansa ja koneistonsa taustalla. Purkkapoppia muovaavat siis yhteiskunnallisten valtasuhteiden kristallisoituminen. Kyseessä onfilosofi Karl Marxin kuvailemaa ylärakennetta avaava P.H. Vigorin kuvaus "taide on heijastusta hallitsevan luokan pyrkimyksistä. Jopa sielläkin, missä ei ole suoraa poliittista sensuuria, vain ne taideteokset voivat päästä julkisuuteen, jotka hallitseva luokka hyväksyy, koska se omistaa kaikki sanomalehdet, aikakauslehdet, teatterit, elokuvateatterit, taidegalleriat, radioasemat ja televisiostudiot .." (Vigor 1966, 29). Kyse on siis ainakin neljästä valtatekijästä: a) taloudesta b) sukupuolesta c) rodusta d) ideologiasta.


Käydään näistä neljästä kaksi lävitse: Kohta A eli talous syntyy seuraavasti:


1. Henkilökohtaisen hyödyn tavoittelu on ihmisten toiminnan ainoa tehokas vaikutin (Vigor 1966, 25)


2. Vain ryhmä vaikuttaa historian kulkuun, ei koskaan yksilö (Vigor 1966, 31)


3. Ainoa todellinen ero eri yhteiskunta ja talousmuotojen välillä on niiden "tuotantosuhteissa" ja "tuotantovoimissa". Guyalainen marxisti ja marttyyri Walter Rodey on täydentänyt tätä historiaa seuraavasti: 1) kommunalismi, jossa yhteisöt ovat pieniä ja omistavat keskenään kaiken ja jakavat työn hedelmät 2) Orjuus, joka sai aikansa perheiden laajentumisesta (ja Engelsin toteamana sortavan yksikön synty) ja siitä että osalla ryhmän jäsenistä oli keinoja dominoida toisia 3) Feodalismi, jossa maanomistus oli keskeistä ja minkä puitteissa vain harvat omistivat maata 4) Kapitalismi, jossa omaisuus ei enää synny maan käytöstä vaan koneista ja tehtaista (Rodney 2018, 6). Rodneyn kuvaus lähestyy Vladimir Leninin käsitystä imperialismin korkeampana vaiheena (Vigor 1966, 155)


Nostetaan seuraavaksi huomio siihen, ketkä ovat tuottaneet tämän ideologian. Ideologia on väistämättä sidoksissa talouteen, ja nämä ja kaksi toimivat vuorovaikutteisesti. Monista entisistä trotskilaista kommunisteista tuli uuskonservatiiveja, neoconeja, jotka kehittivät Yhdysvaltain aggressiivista ulkopolitiikka. Siirtyminen trotskilaisuudesta ei käytännön tasolle ole kovin kummallista, koska uuskonservatiivien tavoin trotskilaiset inhoavat Venäjää. He eivät kuitenkaan ole pragmaatikkoja, vaan ovat lukeneet Edmund Burkensa, konservatismin isän, tuotannon. (Gray 2997, 122) Uuskonservatiivien politiikkaa sävyttää myös apokalyptinen usko maailman välittömässä näköpiirissä olevasta muutoksesta - vanhojen instituutioiden nopea tuho kuten Trotskin jatkuvassa vallankumouksessa. Uuskonservatiivien tapauksessa ainoastaan maasta toiseen aseellisesti leviävästä liberaalista porvarillisesta demokratiasta, joka voittaisi maailman haltuunsa (ibid).


Mutta eivät pelkästään vain toimintatavat - nykytrotskilaisuuden oppiäiti Ray Dunajevskaja, joka julistaa Sartren eksistentialismin olevan kaikista virheistään huolimatta "hyväksi kommunistiksi" (Dunayevskaja 1973, 194). On sääli, että CLR Jamesin yhteistyöntoveri vajoaa näin alas; syyttäessään Brezhnevin Neuvostoliittoa valtiokapitalistiseksi Dunajevskaja on oikeassa, mutta samaan hengenvetoon Dunajevskaja syyttää, Mao Tse-Tungia pyrkimyksistä maailman työläisten hallintaan - eikö Dunajevskajalla tullut mieleen, että ydinpommi saattoi liittyä aivan muihin kysymyksiin ?(Dunayevskaja 1973, 235). Uuskonservatiivien fanaattisuutta ymmärtää paljon paremmin luettuaan Dunajevskajaa - ratkaisuista sävyttää ehdottomuus loppuun asti, ja etujoukkopuolueen idean kieltäminen vastaa fanaattisuuden uuskonservatiivien hyökkäyshaluja. Dunajevskaja jopa toivoo Sartrea Maon pelastajaksi (Dunayevskaya 1973, 187).


Tämä mielenmaisema auttanee ymmärtämään uuskonservatiiveja: heillä on taloudellista valtaa, ja ideologista valtaa tehdä alla kuvattuja elokuvia. Kyseisiä elokuvia tehdään todella uuskonservatiivisessa hengessä. Katolinen taidehistorioitsija Elizabeth Lev on teoksessaan How Catholic Art Saved the Faith. The Triupm of Beautyand Truth in Counter-Reformation Art. Kerännyt kolme mielestään tärkeintä taiteen perustehtävää:


  • Taide on hyödyllistä evankelioinnissa, kertomuksessa Jeesuksesta, hänen piinastaan ja voitostaan. Kuten Jeesus kertoi tarinoita, kristityt todistavat näistä tarinoista henkilökohtaisesta. Taiteilijat voivat tehdä maalauksia, veistoksia ja kuvia pyhistä aiheista (Levy 2018, 6).

  • Taide voi tuoda selkeyttä. Moniarvoisessa maailmassa, joka on täynnä hämmennystä taide voi luoda ja tuoda tilaisuuden hiljentyä ja saada aikaa syvälliselle keskustelulle koskien maailman tapahtumia - mutta antaa myös ohjeita tuon taiteen katsojille. Kokemus kauneudesta kulkee katsojan kädestä käteen, meitä kaikkia taiteen ystäviä yhdistäen ja niitä, jotka pysähtyvät taideteoksen eteen (ibid).

  • Taide kohottaa mielialaa. Katolisen kirkon opetus jo pelkästään on mieltä ylentävää, mutta katolinen taide vastamieltä ylentääkin. Uskonpuhdistuksen jälkeen taiteilijoita rohkaistiin sen sijaan kuvaamaan rumia aiheita (ibid.)


Kirjaa on suositellut mm. pahamainen Newt Gingrich, joka tunnetaan republikaanien riidanhaluisena pahanilmanlintuna, joka on ikuisesti katkeroitunut siitä, ettei päässyt aikoinaan presidentin pallille. Vastauskonpuhdistus oli vastaisku reformaatiolle, joka mursi kirkon, Ranskan ja Espanjan kuninkaiden valtaa. Uskonpuhdistuksessa kärsivät halusivat luoda totaalista viihdettä kansalle, jotta se ei ehtisi ajatella perustavia uskon kysymyksiä.


Vastaavalla tavalla nykyaikainen purkkapop pyrkii tilanteeseen, jossa Chris Hedgesin mukaan "julkista ei enää erota yksityisestä, ihmiset poimivat rusinat pullasta yrittäessään tiedonkeruuta ja jos tuo pulla ei miellytä he heittävät he menemään. Yhä useampi etsii lohtua illuusioista. Kun mielikuvat korvaavat faktat, ei meillä voi kohta olla enää oikeutta (Hedges 2009,51).


Tapausesimerkkini, Julmia aikeita (1999), edustaa hyvin noiden neljän valtatekijän kristallisoitumisesta ja yhteen hitsaantumisesta. Tämän tyyppisiä elokuvia tehtiin 1990-luvun lopulla paljon, kun kulttuuriteollisuus otti vakavissaan Francis Fukyaman ajatuksen historian loppumisesta (Gray 2007, 123). Fukyaman ajatukset kuitenkin siitä koska tämä historian loppu saavutettaisiin, olivat kovin ristiriitaisia, ja uuskonservatiivien perustaessa näihin ulkopoliittiset valintansa Valkoisessa talossa seurauksena oli vakava sekasotku, jonka ideologiset jäljet olivat jäljitettävissä Fukyaman sekavaan kiinnostukseen fenomenologi Alexandre Kojeveen, ja tämän taustalla olleeseen venäläiseen flosofiin Solojeviin, joka piti Nietzscheä Anti-Kristuksena (ibid). Historian lopun päivämäärä ilmoitettiin kuin Jehovan todistajilla tempauksen päivänmäärä, ja lopulta historian loppu vain hyväksyttiin (Gray 2007, 124).


Entisten trotskilaisten, nykyisten uuskonservatiivien fukyamalaisessa maailmankuvassa Kommunismi oli hävinnyt dialektisessa prosessissa kapitalismilla. (ibid). Näinhän ei tietenkään tosiasiassa ollut, vaan Perussa filosfi Abimael Guzman ja Filippiineillä Jose-Maria Sison olivat jo reagoineet marxilaisesta näkökulmasta tähän ajatukseen historian lopusta, puhumattakaan Antonio Negrista ja Michael Hardtista, Näiden kahden teos Imperiumi tosin teki hallaa marxilaiselle filosofialle vuosikymmeneksi bastardisoiden sitä pahemmin kuin Mihail Sušlov. On myönnettävä, että Negrin ja Hardtin ajatukset olivat voimakkaasti taustalla esimerkiksi WTOn vastaisessa Seattlen kapinassa, mutta heidän isnpiroimansa liike koki pian poliittisen konkurssinsa 9/11-iskujen myötä uuskonservatiivien ottaessa vallan valkoisessa talossa. Mutta se ei ole tämän tekstin aihe.


Julmissa aikeissa nämä edellä kuvatut valtatekijät nousevat esiin jo elokuvan alkutekstien aikana kun kuulemme, miten huippuitsekäs, Sebastian, myöhäismurrosikäinen rikas poikarukka ajaa vuoden 1956 Jaguarin Placebon kappaleen Every Me, Every You alkusoinnuissa:


Paska rakkaus on taivaan lahja,

Heittäen hukkaan himon voiman,

Sydämmein on paloina, kehos vuokralla,

Mun kroppa särkyy sun vedonlyönnistäs, (suomennos E.S.)


Sebastian on ajamassa viimeiseen terapiaistuntoonsa. Kaikki hänessä symboloi valtaa; aristokraattinen laihuus ja elegantit poolokaulukset. Myös psykoterapeutilleen hän kertoo olevansa rikas poikarukka, joka täyttää elämänsä seksillä. Lopulta käy ilmi, että Sebastianilla on ollut suhde psykoterapeutin 15-vuotiaan tyttären kanssa. Sebastian poistuu nauraen, psykoterapeutin huutaessa hänen peräänsä uhkauksia. Vaikka Sebastian suorittaa seuraavan pokansa jo alle 15 minuutissa, hänen psyykestään nousee silti varsin rikkinäinen kuva. Määrätyllä tavalla hänen suhtautumistaan naisiin voisi kuvailla jopa skitsofreeniseksi. Psykoanalyytikko Christopher Bollasin mukaan skitsofreenikko projisoi kaikki huonot ominaisuutensa toiseen, jota Bollas kutsuu skitsofreenikseksi ritualisaatioksi. (Bollas 2015, 81).


Jatkuvissa seksin täyteisissä naissuhteissaan Sebastian itse asiassa kohtelee naisia kuin haluaisi itseään kohdeltavan. Skitsofreenikon, selviytyessään sosiaalisissa suhteissaan, hänen täytyy kyetä esittämään määrättyjä rooleja, jotka itse asiassa vaativat häneltä oman itsensä unohtamista (ibid.). Kertoessaan isänsä uuden vaimon saman ikäiselle tyttärelle Kathrenille (Sarah Michelle Gellar) kyllästyneensä Mannhattanin hienostotyttöihin, heittää Kathren hänelle haasteen, jo alkulaulussa mainitun vedonlyönnin.


Mikäli Sebastian onnistuu viettelemään puhtoisen Annetten ja viemään tämän neitsyyden (Reese Witherspoon), heidän kalliin yksityiskoulunsa rehtorin siveyslupauksen tehneen tyttären, lupaa Kathryn harrastaa hänen kanssaan seksiä. Sanomattakin on selvää, että massiivisen draaman ainekset ovat kasassa. Annette nimittäin tietää ja aavista mitä Sebastian yrittää. Näin Sebastianin haaste on valta. Tylsyydestään ja uuskonservatiivisista arvoista huolimatta (tai niiden takia), elokuvassa on kuitenkin useampia viittauksia sekä homouteen että lesbouteen. Freudin mukaan biseksuaalisuus on lapsille ja nuorille luontainen rajatila, josta siirrytään joko homo- tai heteroseksuaalisuuteen (Blum 1994; 117) Blumin mukaan Freud myös yhdistää biseksuaalisuuden intersukupuolisuuteen:


Freudin mukaan ihmislapsi on lähtökohtaisesti biseksuaalinen siten, että lapsi fantasioi sekä isästä että äidistä. Heteroseksuaalisuuden lopullinen omaksuminen pienen tytön tapauksessa edellyttää kastroidun äidin naurettavaksi ja epäluotettavaksi tekemistä ja pienen pojan tapauksessa oman peniksen narsistinen jalustalle kohottaminen. Kastraatioahdistus leikkaa molemmissa tapauksissa subjektit irti biseksuaalisuudesta. Kuten Aristofaneen kertomuksessa, myös tässä subjekti irrotetaan, puolitetaan mieheksi ja naiseksi. Hermafrodiitti on perustavaa laatua oleva uhka heteroseksuaaliselle matriisille (Blum 1994; 117).


Jonesin ja Stallybrassin mukaan intersukupuolinen tuo seksuaalisuuden järjestelmiin epävakautta niitä horjuttaen (Jones & Stallybrass 1991; 96). Intersukupuolisuus ilmestyy diskurssiin silloin, kun pyritään rakentamaan normatiivisia rajoja (Jones & Stallybrass 1991; 105). Jonesia ja Stallybrassia mukaillen väitänkin, että silloin, kun luokkarajat yritetään pitää vakaina niin antagonismi nostetaan näkyväksi diskurssiin vastaavalla tavalla kuin intersukupuolinen Jonesin ja Stallybrassin kuvaamissa renessanssiajan sukupuolta koskevissa diskursseissa. Kumpikaan ei ole yksiselitteisesti hetero, Kathryn, saati Sebastian. Uuskonservatiivisessa elokuvassa ei tietenkään mitään tällaista voida näyttää protagonistien kohdalla, mutta vihjaus on olemassa.


Tietenkin, lopulta, Sebastian ja Annette rakastuvat, Sebastian tarkoittamatta. Sebastianin on äärimmäisen hankala näyttää tunteitaan, ehkä osaltaan siksi että Kathryn pelkistää kaikki tunteet liittymään vain ja ainoastaan seksiin. Kyse on yläluokkaisen illuusion rakentamisesta. Teresa Brennanin mukaan sinänsä kuvitteellinen ympäristö - tässä tapauksessa yläluokkainen, valkoinen fantasia - voidaan tunnetasolla sisäistää todelliseksi (Brennan 2004, 110). Tähän kuvitelmaan sidotun rakennelman puolesta voidaan esittää tunnepohjasta nousevia vaatimuksia kuten pakonomaista seksiä ja kalliiden huumeiden käyttöä (Brennan ibid.), aivan kuten Kathryn ja Sebastin tekeekin. Mutta kuten jo Simone de Beauvoir totesi, kokemukset ovat aina monitahoisia (Allen 1995, 133).


Kirjallisuus


Blum, Virginia (1994); Hide and Seek: The Child Between Psychoanalysis and Fiction. University of Illinois Press.


Brennan, Teresa (2004); The Transmission of Affect.Cornell University Press.


Bollas, Christopher (2015): When the Sun Bursts: Enigma of Schizophrenia. Yale University Press.


Gray, John (2007): Black Mass. Apocalyptic Religion and left of Utopia.Penguin.


Dunayevskaya, Raya (1973): From Hegel Sartre and from Marx and Mao..Dell Publishing.


Hedges, Chris (2009):The End of Literacy and the Triumph of Spectacle. Perseus Books Group.


Lev, Elizabeth (2018): How Catholic Art Saved the Faith. The Triumph of Beauty and Truth in Counter-Reformation Art. Sophia Institute Press.


Mulvey, Laura (2019): Afterimages. On Cinema, Women and Changing Times. Reaktion Books.


Vigor, P.H.(1966): Marxismi. Kirjayhtymä.