Ideologiakritiikkinä symbolisen todellisuuden psykoanalyysi

17.08.2020

Teksti:

Harald Olausen


Suomalaisen työväenliikkeen yksi suurimmista legendoista, Yrjö Kallinen (1886-1976) oli niitä harvinaisia viimeisiä rehtejä ja suorapuheisia vasemmistopolitiikkoja, jotka elivät niin kuin opettivat eivätkä kahmineet itselleen kahmalokaupalla kunnianosoituksia, valtaa ja omaisuutta, vaan uskalsivat myös puhua ja kirjoittaa terävästi itsekkyyttä ja ahneutta vastaan  työväenliikkeen sisällä. Kallinen jaksoi koko elämänsä ajan ällistyttää ja ärsyttää yhden totuuden puhujia ja vilpillisesti toimivia moraalittomia poliitikkoja, myös omiensa SDP:n riveissä. Kallisen merkitys jälkipolvelle on se peräänantamaton rohkeus millä hän uskalsi aina nähdä uudelleen ja uudelleen, ettei keisarilla vielä tänäänkään ollut uusia vaatteita, Siksi silloin tällöin muistelut Yrjö Kallisen elämästä ja totuudesta tulisi kuulua jokaisen demaripoliitikon joululahjatoiveisiin, jottei totuus unohtuisi.


Kallinen oli myös tarkkanäköinen visionääri, joka näki läheltä miten paljon politiikkaan sisältyi humpuukia ja ihmisten tahallista pettämistä ja uskalsi muistuttaa julkisesti ihmisiä siitä, miten pohjattoman mätää hommaa politiikka loppujen lopuksi oli. Kallinen oli ironinen ja oivaltava puhuja ja kirjoittaja, joka tähtäsi aina sanoillaan ja osui tarkasti maaleihinsa. Hänen ajattelussaan yleinen veljeys yhdistyi kuvia, oppirakennelmia, arvovaltoja ja dogmeja kumartelemattomaan omaehtoiseen ajatteluun. Eiköhän jokainen ihminen olisi jotain ihmeellistä, tavatonta, suurta, jos hän vain osaisi ja uskaltaisi vapauttaa itsensä olemaan oma itsensä. Osaisi ja uskaltaisi poistaa itsestään sen, mikä estää ja ehkäisee häntä: sovinnaisuuden, halun apinoida, miellyttää, halun olla sitä, mitä vallitseva maku ja muoti houkuttelee meitä olemaan.

Kallisen elämä on täynnä ristiriitaisuuksia. Hän oli kolmesti kansalaissodan aikana kuolemaan tuomittu, josta tuli myöhemmin osuustoimintaliikkeen kiertävä matkapuhuja ja Työväen Sivistysliiton pitkäaikainen puheenjohtaja. Hän oli kaikkea sitä mitä nykydemarit eivät ole ja siksi erilainen; raitis, kasvissyöjä ja avarakatseinen ajattelija ja ennakkoluuloton etsijä, jonka poikkeuksellinen ja pitkä elämä todisti, että yhteiskunnallisen sekasorronkin keskellä voi säilyttää yksityisen vapauden olemalla uskollinen omille periaatteilleen.


Matti Salmisen kirja "Yrjö Kallisen elämä ja totuus (1)", joka keskittyy erittelemään Kallisen ajatuksen taustoja ja esittelee suurelle yleisölle poliitikon, suoltaa harvinaisen suoraa ja vaikuttavaa analyysia ympärillään vellovasta, hieman näkökulmasta riippuen, totuudeksi tai olosuhteiksi kutsutusta ympäristöstä. Kirjoittaja ei kuitenkaan jaksa yltää siihen, mitä Barthes kutsui kirjassaan "Tekstin hurma (2)" kirjoittavaksi tekstiksi, eli niin, että Kallisen aatehistoriallisen ajattelun erittelyn jälkeen olisi voinut jatkaa suoraan viitaten hänen ajattelunsa taustalla vaikuttavien Spinozan tai Schopenhauerin filosofioihin, jotta hedelmällinen elämysargumentti rakentuisi lukijan aivoissa.


Kirjoittaja tyytyy esittämään historiallisina totuuksina Kallisen lauseet ja ajatukset, mutta valitettavan irrallisina ja ilmaan heitettyinä aatehistoriallisista monikerroksista taustoistaan, osaamatta yhdistää niitä esimerkiksi vasemmistolaista ajattelua ja ideologiakritiikkiä oivaltavasti tekevän Benjaminin käsitykseen historiasta tekstinä, jossa tukahdetetun menneisyyden epäonnistumiset lunastetaan nykyisyydessä, kuten slovenialainen Slavoj Zizek kirjoittaa "Ideologiakritiikissään (3)":


"Yksinkertaisella vilkaisulla siihen, kuinka historiallisen mielikuvituksen horisontti on altis muutoksille, löydämme itsemme in medias res-tilasta, pakotettuina hyväksymään ideologian ajatuksen hellittämättömän asiaankuuluvuuden. Vielä vuosikymmen tai kaksi sitten tuotannon ja luonnon järjestelmä (ihmisen tuotannollis-hyväksikäyttävä suhde luontoon ja sen resursseihin) käsitettiin vakiona samalla, kun jokaisella oli kiire keksiä erilaisia tuotannon ja kaupan yhteiskunnallisen järjestämisen muotoja (fasismi ja kommunismi vaihtoehtoina liberaalille kapitalismille); tänään, kuten Fredric Jameson tarkkanäköisesti huomautti, kukaan ei enää vakavasti harkitse mahdollisia vaihtoehtoja kapitalismille samalla, kun yleistä mielikuvitusta vainoavat visiot tulevasta 'luonnon romahduksesta', kaiken maanpäällisen elämän loppumisesta - näyttää helpommalta kuvitella 'maailmanloppu' kuin paljon vaatimattomampi muutos tuotantomuodossa, ikään kuin liberaali kapitalismi olisi se 'todellinen', joka tulee jollakin tavoin selviytymään jopa globaalin ekologisen katastrofin olosuhteissa. Siten voidaan kategorisesti selittää ideologian olemassaolo tuottavana matriisina, joka sääntelee suhdetta näkyvän ja ei-näkyvän välillä, kuviteltavan ja ei-kuviteltavan välillä, kuten myös muutoksia tässä suhteessa. Tämä matriisi voidaan helposti erottaa 'vanhan' ja 'uuden' dialektiikassa, kun tapahtuma, joka julistaa kokonaan uuden ulottuvuuden tai ajanjakson, (väärin)käsitetään menneisyyden jatkuvuutena tai paluuna, tai - päinvastoin - kun tapahtuma, joka on täysin kaiverrettu vallitsevan järjestyksen logiikkaan, (väärin)käsitetään radikaalina murtumana. Äärimmäisen esimerkin jälkimmäisestä tarjoavat tietenkin ne marxismin kriitikot, jotka (väärin)käsittävät myöhäiskapitalistisen yhteiskuntamme uutena yhteiskunnallisena muodostelmana, jota eivät enää hallitse Marxin kuvaamat kapitalismin dynamiikat."


Siinä olisi voinut olla uudenlainen oivaltamisen paikka ja hedelmällisempi tutkimussuunta moneen kertaan kalutun Kallisen ajattelun uudelleen läpivalaisemiseksi. Jo ennen Marxin kuuluisaa tokaisua: "Työläisellä ei ole mitään muuta menetettävää kuin kahleensa (4)", utopistisosialistit yrittivät löytää oikoteitä onneen kirjoituksissaan. Kallinen ymmärsi ihmisen perusongelmaksi vapautua kahleistaan vapaudenkaipuussaan vangitsemalla totuuden itsensä kuristavaksi voimaksi. Hän yritti painottaa universaalia yhteisen hyvän ja veljeyden periaatetta yhdistämällä sosialismin ja teosofian jaloimmat piirteet ajattelussaan rakentavaksi toimintamalliksi, painottaen jokaisen ihmisen omaksi tehtäväksi jäävän aina erottaa hyvä ja totuus väärästä ja valheesta, murtamalla näiden illuusioiden muurit oman tietoisuuden ympäriltä ja löytämällä totuuden ja realiteetit itse.


Kallinen ihmetteli ensimmäisessä vuonna 1923 ilmestyneessä "Veljeys-kirjassaan (5)", miten ylevään aatteeseen pukeutunut itsekkyys ja korkeilla tunnuslauseilla ratsastava omanvoitonpyynti on vallalla ihmisten mielissä, ja antoi kunnolla kyytiä tekopyhyydelle, mikä oli Kallisen mielestä ovelasti naamioitu ihmisyyteen pukeutuneeksi vallanhaluksi ja ihanteisiin kätkeytyneeksi omanvoitonpyyteeksi. Näiden alhaisten himojen ohjaamat ihmiset olivat Kallisen mielestä orjia, jotka synnyttivät tyranneja.


Kallinen hahmotteli kuvan ihmisestä, joka kulkee arkipäivänsä läpi unenomaisessa tilassa; toistelee oppimiaan valmiita lauseita, on kiinnostunut vain omasta menestyksestään, kokoaa omaisuutta, kilpailee ja samalla ohittaa muut ihmiset aivan kuin paviaani apinalaumassa. Kallisen mukaan kaikki toivo ei kuitenkaan ole menetettyä vaan vastapainoksi hän piirtää kuvan todelliseen olemukseensa heränneestä ihmisestä, joka tarkastelee elämää ja itseään totuudellisesti, jolla on kyky myötä elää kanssaihmisensä, pyrkiä tekemään hyvää ja välttämään pahaa. Kallinen itse piti hyvänä esimerkkinä tästä sotilaita ja kansalaisten sotaintoa.


Aina, kun naapurusmaiden välit kärjistyvät liikaa, innokkaita sodan romantisoijia löytyy kaikkialta ja miehet jonottavat tyhmyyttään kirjautuakseen palvelukseen. Tämä on Kallisen mukaan unta, josta sotilaat heräävät nähdessään sodan kauhut. Sodan jälkeen mies vannoo, ettei enää koskaan tartu aseisiin. Kalliselle totuus oli kaikki kaikessa ja jos vain saisin häneen jotenkin yhteyden, tiesin hänen kertovan totuuden myös tässä asiassa. Ihminen seisoo oman itsensä varjossa ja valittaa maailman pimeyttä, sanoi aikoinaan demaritoisinajattelija Yrjö Kallinen. Tietämättä miten lähellä on totuus, ihmiset etsivät sitä etäältä. He ovat kuin se, joka istuu veden keskellä ja itkien valittaa janoa.


Kallinen liittyi jo nuorena ay-liikkeeseen ja sosialidemokraatteihin, mutta hän kyllästyi Kansalaissodan traumaattisten kokemusten jälkeen pikkusieluisten ja vallanhaluisten puoluepukareiden jatkuviin haukkumisiin ja riitoihin ja kieltäytyi osallistumasta enää politiikkaan. Osuustoiminta vastasi Kallisen käsityksiä hänelle tärkeimmän arvon, yleismaallisen veljeyden toteutumista käytännössä ja hän paneutui kiertävänä matkapuhujana kaikella tarmollaan tämän aatteen juurtamiseksi köyhän Suomen kansan aivokoppaan.


Kallinen ystävystyi osuustoimintapiireissä pian puoleen johtohenkilöiden, mm. Väinö Tannerin kanssa ja näkyvä puhuja ja kirjoittaja huomattiin myös puolueen vasemmistosiivessä, jonka sisällä eli voimakkaasti toive rauhasta sotien aikaan. Kallinen nousi uutena kasvona sodan jälkeen eduskuntaan ja Mauno Pekkalan hallitukseen puolustusministeriksi, sillä ehdolla että kaikki armeijaan liittyvät päätökset tekee Mauno Pekkala itse.


Homma toimi jotenkuten siihen saakka, kunnes asevelisosialistien nokkamiehenä häärännyt puoluesihteeri Unto Varjonen soitti myös Ylen asioista vastaavalle ministeri Kalliselle, ja vaati tätä ujuttamaan ohi SKDL:n propagandaa radiossa tekevän pääjohtaja Hella Wuolijoen ohjelmaan demareiden julkilausuman Kallinen ei soveltunut käytännön politiikan vaatimiin kompromisseihin ja kieroiluihin ja oli vannonut Kansalaissodan jälkeen vankilassa valan, jossa kieltäytyi noudattamasta mitään auktoriteettia, mikäli se oli vastoin hänen moraaliaan.


Kallinen haistatti Varjoselle pitkät paskat sillä seurauksella, että hänet käytännössä tiputettiin kansanedustajan ja ministerin postilta. Kallisesta on tehty kirjoja ja näytelmiä ja Kallisen ajatukset ovat jatkuvasti esillä eri yhteyksissä. Kallinen oli syntaksinen ajattelija, joka osasi ottaa palan sieltä ja toisen tuolta ja yhdistää niitä omatekoiseen ajatteluunsa, jossa näkyi vahvasti myös ajan johtavien filosofien mm. Bertrand Russelin vaikutus.


Kallinen etsi aikansa totuutta, mutta löytämättä sitä alkoikin etsiä totuutta kaikkien määritelmien tuolla puolen. Hän oppi samalla, että viisaus ja ymmärrys eivät ole aivojen kyky, vaan enemminkin mielenasenne. Krishnamurtin ajatteluun hän tutustui vuonna 1929 Hollannissa kahden viikon aikana eräällä leirillä, jossa silloin jo teosofeista erkaantunut Krishnamurti teki häneen syvän vaikutuksen. Krishnamurtin tavoin Kallinenkin alkoi ymmärtää ettei ideologioilla ja opeilla ollut mitään tekemistä elämää pulppuavan totuuden kanssa, jota ei voitu panna mihinkään kaavoihin. Krishnamurti kertoi leirillä vanhaa intialaista tarinaa, jonka Kallinen kirjoitti tarkasti ylös:


"Kerran paholainen ja tämän hyvä ystävä kulkivat pitkin tietä. He näkivät, että heidän edellänsä kulkee yksi mies. Yhtäkkiä he näkivät, että tämä mies kumartui, ottaa maasta jotain, katsoi ihastuneena ja panee poveensa. Paholaisen ystävä kysyy. Näitkö sinä mitä tuo ihminen löysi. Kyllä minä näin, hän löysi hivenen totuutta. Hivenen totuutta, mutta eikö se ole huono bisnes sinulle, jos ihminen löytää hivenen totuutta. Hyvä, sanoi paholainen, minä autan häntä organisoimaan sen, ei se sen jälkeen enää ole vaarallinen."


Kallisen kirjoitus "Politiikan moraali (6)" kuvaa hyvin hänen tinkimätöntä rehellisyyden ja totuuden kaipuutaan. Politiikan moraalissa ja moraalittomuudessa tuli hänen mukaansa esille yleisen elämänmenomme moraali ja moraalittomuus:


"Jos me ylistämme voittajia ja sumeilemattomia iskijöitä, niin totta kai saamme nähdä vahvojen kandidaattien rynnistystä kaikkeen tuohon kunniaan. Nyt on korkea aika, hän (Gandhi) sanoi, herätä ihmisyyden moraaliin, joka merkitsee ahneuden, pelon ja vihan ylivallasta vapautumista. Hengessä herännyt ihminen ei pyri riistämään toisia, hän ei nöyristele voiman ja väkivallan edessä, mutta hän ei myöskään rakenna omaa elämäänsä väkivallan varaan."


Kallinen kritisoi myös omiaan, SDP:n byrokratisoineita ja omaa etuaan vain ajaneita pienisieluisia ns. "kellokorttidemareita" jo 30-luvulta lähtien pisteliäästi sekä kirjoituksissaan että puheissaan, näitä puolueeseen pesiytyneitä aatteettomia poliittisia kiipijöitä, joita ajoi eteenpäin enemmänkin itsekkyys ja ahneus, kuin hyvän puolesta taisteleminen ja ylevät yhteisölliset arvot, ja jotka lopulta ajoivat SDP:n omalla typeryydellään ja ahneudellaan lähes konkurssiin 2000-luvun Suomessa. Kallinen sanoikin, että tällaiset "kellokorttidemarit" saattavat osoittaa joskus häikäilemättömyyttä huonoja - ja hyvätuloisia luottamustehtäviä metsästäessään ja niitä jakaessaan muodostamansa klikin kesken.


Kallinen varoitti myös, että tällaisten ihmisten suurimmaksi huoleksi muodostuu säilyttää asiat entisellään vastustamalla muutoksia. Kallinen tiesi tarkkaan kuinka suuresta ongelmasta puhui eikä vaiennut. Hänen mielestään sosialistisesta aatteesta tuli kellokorttidemareille keppihevonen ja sanoja, joita käytetään ponnekkaasti vain luottamustoimien säilyttämiseksi.


Kallisen ajattelu pohjautuu vanhaan tunnettuun ajatukseen, tunne itsesi. Matti Salminen kirjoittaa, että se perustui Kallisen omaan teosofiseen maailmankatsomukseen, joka puolestaan pohjautui hindulaisuuteen ja buddhalaisuuteen. Kallinen lisäsi tähän Salmisen mukaan uskontotiedettä, filosofiaa ja etenkin psykologiaa. Tässä on Salmisen mukaan se kohta, jossa Kallisen ajattelussa osuustoiminta ja teosofinen ajattelu löivät kättä keskenään. Kallinen kirjoitti, että havaitsemalla toisia, me voimme paremmin ymmärtää toisia. Mutta kaikessa täytyy Kallisen mukaan olla halua ymmärtää, ilman hyväksymistä tai hylkäämistä, havittelua tai pakenemista:


"Juuri tätä tähdentävät aikamme herättäjät, jotka eivät suinkaan julista uutta totuutta, vaan ovat ikivanhan viisauden nykyaikaisia ilmentäjiä. Kun lausuin noin, älkäämme kuitenkaan kuvitelko, että on olemassa jokin ikiaikainen viisaus johonkin tallennettuna. Sellaista säiliötä ei ole eikä talletettu tieto ole viisautta."


Yrjö Kallinen keskittyi loppuelämänsä puhumaan rauhasta ja ärsytti sen omineita kommunisteja suoralla puheellaan. Kallisen mielestä rauhasta puhuttiin likaa ja sitä käytettiin härskisti omien poliittisten tavoitteiden ajamiseen. Kallisen ajatukset ovat ikuisen ajankohtaisia myös SDP:n sisällä. Gallupsuosiosta huolimatta puolueella ei ole varaa itsetyytyväisyyteen. Sen pitäisi löytää riveistään edes yksi uusi Yrjö Kallinen puhumaan avoimen kriittisesti sekä ymmärrettävästi sydämellä politiikan arvoista ja päämääristä. Kun tarkkaan lukee Kallisen tekstejä, huomaa että ne ovat olleet aikaansa edellä ja sopivat tähän päivään nakutettuna idelogiakriitikkinä kuin Zizekin ajatuksia ennakoivana sen ajan "symbolisen todellisuuden psykoanalyysinä". Zizek näki yhteiskunnan historiallisena ja antagonismien jakamana rakennelmana, jonka keskeinen koossa pitävä elementti oli hänen mukaansa ideologia. Kallinen oli syntaksinen ajattelija, joka otti ajatteluunsa vapaasti hieman Russellilta, hieman Krishnamurtilta ja sen lisäksi paljon kansainvälisen työväenliikkeen teoreetikoilta. Zizekin rakenteellinen ideologiakäsitys perustuu taas pitkälti ranskalaisen marxilaisen filosofin Louis Althusserin työn kriittiselle jatkokehittelylle, kuten Viljami Vaskonen kirjoittaa "Subjektin paluu - katsaus Slavoj Zizekin ideologiateoriaan"-kirjoituksessaan (7):


"Althusser omaksui Lacanilta psykoanalyyttisen käsityksen yksilöiden kielen tavoin rakentuneesta tiedostamattomasta, mutta ei ymmärtänyt Zizekin mukaan lacanilaista subjektikäsitystä oikein tulkitessaan subjektiivisuutta puhtaasti ideologisena väärintunnistuksena. Tällöin hän ei kykene Zizekin mukaan tyydyttävästi selittämään, mistä yhteiskuntaa koossapitävät ja kapitalismin tuotantosuhteet uusintavat ideologiat kumpuavat. Zizekin tavoitteena on palauttaa subjekti yhteiskunnallisen ja ideologiakriittisen tutkimuksen työkalupakkiin. Zizek näkee Lacanin - ja samaten itsensä - rationalismin ja valistusfilosofian tradition jatkajana, jonka käsitys subjektista ilmentää partikulaarisen, rajallisen ja ajallisen ihmisolion mahdottomuutta kokea symbolista todellisuutta johdonmukaisena tai "omanaan". Symbolisiin identifikaatioihin palautumaton osa subjektista ilmenee lacanilaisen käsityksen mukaan eräänlaisena nautintona (jouissance), jonka vangitseminen fantasioiden avulla on ideologian toiminnan keskeinen ulottuvuus. Zizekin ideologiakritiikkiä voisikin nimittää symbolisen todellisuuden psykoanalyysiksi."


Lähteet:

 

(1) Matti Salminen: "Yrjö Kallisen elämä ja totuus" (INTO 2011).

(2) Roland Barthes "Tekstin hurma" (GAUDEAMUS 1994).

(3) Slavoj Zizek "Idelogiakriitikissään" (Johdanto teoksessa Slavoj Zizek (toim.):Mapping Ideology. Verso, Lontoo 1994.)

(4) Karl Marx ja Fridrich Engels: "Kommunistinen manifesti" (1848)

(5) Yrjö Kallinen"Veljeys miten se käsitetään?"( Suomen teosofinen seura 1923).

(6) Yrjö Kallisen kirjoitus "Politiikan moraali" (Sosialistinen aikakauslehti 3/1955).

(7) Viljami Vaskonen: "Subjektin paluu. Katsaus Slavoj Zizekin ideologiateoriaan Pro gradu -tutkielma, 50 s." (Tampereen yliopisto tiedotusoppi toukokuu 2013).