Ihmeellinen isä-Nitro

Teksti:

Harald Olausen

Voi miten viaton ja naiivi sekä varomattoman holtiton Mitro repo on viitatessaan tahallisen huolettomasti asioihin, jotka ovat joko tabuja tai joihin liittyy salakavala kaksoismerkitys siitä huolimatta, että hän kirjoittaa kaunisti ja koskettavasti kuin nykypäivien Homeros konsanaan.

Heti kirjansa "Ajatuksia elämästä, työstä ja uskosta" (WSOY 2008) ensi sivuilla hän sortuu saarnaamiseen eli puhumaan tylsiä latteuksia rahasta kun hän ääri-individualisti ja kaikkea muuta kuin yhteisen tavoitteen puolesta joukkuepelaaja, muistuttaa lukijaansa siitä, miten joukkuepeliin liittyy aina muitakin tärkeitä asioita, kuin taito pelata teknisesti mahdollisimman hyvin. Joukkuepeliin tarvitaan, aivan oikein, juuri sitä mistä hän kirjoittaa ja mitkä tärkeät ominaisuudet häneltä itseltään tyystin puuttuvat: tsemppiä ja yhteishenkeä:

"Elämän ja työn joukkuepelissä tarvitaan oikeaa fiilistä, oikeita tyyppejä, oikeissa tilanteissa ja paikoissa."

Oikeat paikat ja tilanteet eivät ole ongelma yhden miehen joukkueelle eli itselleen isä-Mitrolle vastaan muu paha maailma - todellisuuksien ja näennäisyyksien välinen vastakohta - antaen näin tahtomattaan suunnan ja merkityksen lopputulemana itse muodon omalle kohtalolleen hieman samalla epätoivoisen raastavalla, kuolemanpelko suussa maistuvalla, tavalla mitä Jean-Paul Sartre tarkoitti sanoessaan koko Jean Genetin tuotannon perustuvan jatkuvaan varuillaanoloon:

"Näennäisyyden, joka on alinomaa joutumassa hyväksytyksi todellisuutena, on alinomaa paljastettava perimmäinen epätodellisuutensa".

Ei niin, ettei hän eläisi omaa elämäänsä, vaan että elämä itse elää hänessä sitä elämää, mikä on oikeaa elämää ja kuuluu vain yksin hänelle. Ja koska tämä elämä elää itse todella hänessä, hän järkeilee jaksavansa elää, vaikka hänen veljensä ei jakanutkaan elää omaa elämäänsä omien rajattomien toivottomuuksiensa nujertamana. Ja koska hän omien sanojensa mukaan pelkää kuolemaa, on hänellä entistä suurempi rohkeus elää todella. Isä-Mitrossa ja Jean Genetissä on muutakin yhteistä kuin tämä silmänkääntötemppuna teatteria varten käännetty arvojärjestelmä, jossa näennäisyys tarjoaa hänelle hänen ainoan todellisuutensa, ja kätketystä pahasta tulee hänen korkein hyveensä. Molemmat tarkastelevat elämissään kokemiaan ja näkemiään ikään kuin ulkopuolelta vaikka ovat sen sisällä - harvinainen lahja, jota ei ole kaikille tyhmille tuppisuille suotu; vain omiensa monta kertaa ja ainaisesti hylkäämä voi elää niin katkeransuloisena polttoaineenaan ikuinen kosto koko ajan kaikille mielessään.

Maailma on isä-Mitrolle kuin Genetin Parveke-näytelmän bordelli, missä hän voi eläytyä kuvitteellisiin henkilöihin ensin pulleana pikkupoikana ja arkkipiispan henkilökohtaisena ystävänä, sitten pappina ja lopuksi marttyyrinkruunulla europarlamenttiin ratsastaneena tähdenlentona, jonka tippuminen vaaleissa ja lähes 60.000 äänen menetys oli sekin parhainta perverssiä poliittista performanssia ala isä-Mitro, jonka uusi tuleminen jossain yllättävässä käänteessä on oven takana odottamassa yllätyksenä. Mutta kirjassaan hän on luvattoman ja ärsyttävän lepsu jo alusta lähtien "tätimäisillä sössötyksillään (kirjan lopussa ovat sitten kai lapsena Hangon aurinkoisissa kesissä maitolitraksi tai pyöreä kuin pallo nimitellyn äiti-Mitron maittavat kakkureseptit pyhän voitelun kera) koko homma menee peittelemättömäksi itsekehuksi ja satuiluksi jo alkumetreillä, ja lukijaa alkaa puuduttaa ja kyllästyttämään hänen kainostelematon superlatiivisössötyksensä oman erinomaisuutensa lumovoiman edessä:

"Rohkenenko kertoa, että meidän joukkue pärjäsi yleensä niin loistavasti, että pelin loppupuolella joukkueemme tähti neuvoi minua jäämään aivan paitsiorajalle odottamaan syöttöä, jonka sitten myös sain. Sain sen tarjottimella siitä huolimatta, että oli täysin epävarmaa saisinko pistettyä sen maaliin. Mutta meilläpä oli varaa jopa tuhlata tilanteita. Me olimme niin hyviä!"

Isä-Mitro on sen jälkeen yrittänyt elää ja metsästää kautta kiven ja kannon uudelleen tämän saman tilanteen etuoikeutettuna ortodoksieliitin jäsenenä, jonka kotona kävivät kaikki mahdolliset korkeat kirkolliset auktoriteetit kehumassa pikku-Mitroa (jotka hän valitettavasti otti totena eikä sellaisena kuin ne pitäisi ottaa, tavanmukaisina kohteliaisuuksina) taivaisiin, niin että hän kokee epäonnistumisensa elämässään ja työssään jälkikäteen joutumisena likaisen pelin uhriksi, sellaisen jossa ei tunnusteta rehtejä sääntöjä eikä hänen epäilemättä valtavaa lahjakuuttaan.

Isä-Mitro paljastaa miten vasta nyt kun hän on kirjan kirjoittamisen aikaan 11-vuotta sitten lähestymässä viidenkymmenen vuoden ikää, hän tuntee vasta itsensä kutakuinkin aikuiseksi, jos nyt vieläkään, ja painottaakin pitävänsä aikuisuutta illuusiona. Omasta mielestään se on hämmentävää, koska häntä pidettiin nuorena pikkuvanhana, koska hänellä oli valtava pätemisenhalua ja tarve esittää arvokkaiden auktoriteettien ympäröimänä viisaampaa ja harkitsevampaa kuin mitä oli apinoimalla esikuviaan niin puheenkäytössä kuin sanoissakin.

Tässäkin tapauksessa hän yrittää väenväkisin tunkea lukijan mielikuvaikkunaan suusanallisesti hänet naisia intohimoisesti rakastavana ja palvovana heteromunkkina, jota sitoo kuitenkin munkinvalaan kuuluva selibaatti, vaikka todellisuudessa hänen "naisrakkautensa" on samaa haaleaa kliseeluokkaa kuin hänen rakkautensa "Neitsyt", joka ei ollut todellisuudessa neitsyt, Mariaa kohtaan. Turhanpäiväisten eleiden narreista surullisen kuuluisin on tämä selän takana "taliaivoiseksi pallinaamaksi" kutsuttu etnisten oikeaoppisten ortodoksien sukuun kuuluva isä-Mitro, joka on saanut suositussa televisiohupailusarjassa Putous uudeksi nimekseen isä-Nitro.

Hänen ongelmansa on se, ettei hän suostunut jäämään hänelle varattuun rooliin sovinnaiseksi ja alistuvaksi sivuosanesittäjäksi ortodoksisaippuadraamassa nimeltään "Uspenskin ihme", ja ettei hän osannut tai halunnut salata omaa itserakkauttaan ja muita halveksivaa ylemmyyttään maan järkkyessä hänen allaan Dostojevskia lainatakseni juostessaan villin suosionsa hulluina vuosina hikinen kalju kiiltäen suu punaviinistä muikeana ympäri Suomea luennoimassa etupäässä vanheneville ja työn raskauttamille naisille elämän mielestä ja elämänhallinnasta sekä työssä jaksamisesta.

Isä-Mitron ongelma on myös hänen ylivertainen älykkyytensä muihin ortodoksipappeihin verrattuna. Lisäksi hän osaa julkisuuspelin ja on onnistunut tuotteistamaan itsensä ja luomaan itse luomalleen kuvalleen itsestään oman käyvän markkinahinnan saman aikaan, kun tavallisten huivipäisten karjalaismummojen tietämys dogmeista ja kaanonista on yhtä suuri kuin piispojen ja pappien kuvitelma omasta kaikkitietävyydestään sekä jumalallisesta oikeudesta totuuden selittelyyn siitäkin huolimatta, että heidän koulutuksensa ja abstraktien totuuksien tasonsa on heikko.

Isä-Mitrosta sanotaan, että noille älynlahjoilla, jossa loistaa ikävästi poissaolollaan emotionaalisesti värittävä vaikutus, hän on vähintään sata vähä-älyistä huivipäisten karjalaismummojen kanssa pikkuleipiä syövää maalaispappi Leoa, ja pääsisi helposti metropoliitta Arsenin päiväunena pitämäksi Konstantinapolin patriarkaksi, jos ei olisi niin prinsessanherkkä, malttamaton ja ärsyttävä, ällö ja turhamainen kuten älyköt ja nerokkaat persoonallisuudet usein ovat mestarisalapoliisi Hercule Poirotin ärsyttävään sipsuttelutapaan. Tässä kyseisessä tapauksessa on jotain enemmänkin draamanäytelmien traagisista ihmisistä ja heidän mahdollisuuksistaan, ja vain mahdollisuuksistaan "tietoisessa teatterissa" epätoivoisena yrityksenä säilyttää välimatka henkilön ja naamion välissä. Tällaiset ihmiset pilaavat kaiken itse yrittäessään itsepintaisesti luoda oma todellisuutensa ja säilyttää se vielä väenväkisin.

Mutta ei. Isä-Mitro ei ole maltin ja tolkun miehiä, hänen itselleen valitsema todellisuuden särmikäs muoto ei ole keskusteleva ja kuunteleva, vaan manipulatiivinen öykkäröinti, minkä ravisteleva tehtävä on järkyttää ja kapinoida annettua elämää vastaan; tämä muotopuoli on niin vahva, että se vie mennessään ja hukuttaa lopulta hänet sen syövereihin. Isä-Mitrosta olisi voinut tulla arkkipiispa, jos hän ei olisi joutunut ristiriitaan oman identiteettinsä kanssa ja pelannut pelinsä toisin huolimatta räiskyvästä persoonastaan, sillä hän kuuluu oikeisiin ortodokseihin etnisen rajakarjalaistaustansa takia ja ymmärtää hyvin vielä isiensä osaamaa Karjalan-kieltä sen lisäksi että selviää korkeilla pisteillä molemmista kotimaisista, kreikasta ja latinasta sekä puolenkymmenestä muusta eurooppalaisesta kielestä.  

Oikeastaan järjen ja intohimon väliseen kuiluun itsensä hukanneen isä-Mitron pitäisi olla diplomaatti tai jonkun ison firman viestintä- ja pr-päällikkö, sillä hän on oikeassa elementissään ilman valtaa drinksulasi kädessään hauskuuttamassa mummoja ja muuta hameväkeä sopivasti seminaarien ruokatauoilla ennen iltaohjelmien alkua. Isä-Mitro on hyvin oikukas ja todistaa luonnevikaisella käyttäytymisellään todeksi ainakin sen, että ihmisten käyttäytyminen on usein ristiriidassa hänen alistettujen toimintojensa kanssa.

Mutta hän on myös sitä mitä muut eivät ole: erittäin lahjakas mies monella eriskummallisellakin alalla eikä muiden keskinkertaisimpien ortodoksipappien mieliharmiksi ole jättänyt kynttiläänsä vakan alle ilmaistessaan irvokasta toiveikkuutta hänelle tyypillisellä megalomaanisella tavalla oman erinomaisuutensa keskellä kateellisten kollegoidensa suureksi mieliharmiksi. Isä-Mitro osaa hurmata ihmiset huolimatta siitä, että tekee sen omaan tyypilliseen teatraaliseen liioittelevaan tapaan ääntä värisyttäen yrittäessään saada siihen vanhojen aikojen virallista ja etäistä sävytystä ja omaan narisevaan homoääneensä hieman lisää miehekkyyttä. On vaikea sanoa, uskooko hän todella Jumalaan vai onko se vain papillisen suvun pappi-pojan pakollista kauraa. Tosi harvoin pappissukujen lapset itse ovat uskovaisia tai kirkollisissa viroissa, ellei heillä ole isä-Mitron tapaan ollut sellainen käsitys, että tie on kirjaimellisesti auki taivaisiin.

Tai näkeekö hän itsensä Jumalan vai Saatanan viitekehyksissä vai sellaisena kun "oikeasti on" tai haluaisi olla sellaisina harvoina hetkinä kun hän ei ole humalassa? Sama kysymys pätee myös kysymykseen "oikeasta Jumalasta". Jotta hän voi pettää itseään kysymyksestä Jumalasta, hänen on estettävä muita pääsemästä lähelle itseään ja selville itsestään, siitä "oikeasta minästään" ja ajatuksistaan, tai siitä, ettei niitä olekaan. Ehkä juuri siksi isä-Mitro tuntuu koko ajan käyvän ylikierroksilla ja jakelevan iskuja umpimähkään sohien ja inhottaa teennäisyydessään muita raivon partaalle melkein käymään hänen kurkkunsa käsiksi aina kun hän avaa pullean viininhöyryisen puhevärkkinsä.

Valheen hän on ymmärtänyt kuuluvan elimellisenä osana aikuisuuteen, mutta muuten hän ei ole koskaan kasvanut oikein aikuiseksi vaan kiukuttelee ymmärtämättä ihmisyyden olevan koko ajan muodon tavoittelua, määrittelyn hakemista määrittelemättömälle elämälle, jonkinlaista ymmärrystä maailman petollisuudesta ja illuusiosta. Hän ei ole varma mistä vihollinen irvistää eikä varma itsestään vaikka tunnustaakin kirjan sivulla 15 tärkeilleensä itsensä turhaksi, mikä on kovanluokan tunnustus ja nöyrtymisyritys ortodoksimaailman epävirallista suomen mestaruutta lajissaan ylipitkään pitäneeltä epähenkilöltä. Suojaus pettää usein ja mopo karkaa vielä useammin käsistä, kuten silloin kun hän keksi esittää julkisesti "naisia rakastavaa" munkkia ymmärtämättä koskaan naisia rakastaneena tai rakastelleena, naisten kokevan sen nöyryyttäväksi ahdisteluksi ja vastenmieliseksi miehiseksi öykkäröinniksi.

Hän on ovela. Pitää hieman antaa periksi suojauksesta ja raottaa maskia yleisölle, että he näkevät narrin kyyneleet, kun hän tunnustaa tunnustamisenpyytämisen- ja nyhtämisen ammattilaisena vastavuoroisesti liturgisen kaavan mukaan "mukanöyryytensä", tekemällä muiden ihmisten tavoin paljon peittääkseen omat piilotetut surkeutensa. Hän sanoo aidontuntoisesti kokemuksen syvällä rintaäänellä sen kaiken kertovan siitä, että näyttelemme muille ja sen lisäksi sokeudumme itsellemmekin. Isä-Mitro onkin ihan oma tapauksensa ja ansaitsi oman kirjansa, sillä tämä ortodoksipapin poika ja entisen arkkipiispa Paavalin suosikki kasvatettiin luulemaan itsestään vähintään piispaa (itse hän megalomaniassaan ja kolmen gruusialaisen punaviinipullon jälkeen peiliin katsoessaan näkee sieltä takaisin lyhyenlännän, punanenäisen ja karvaisen arkkipiispan) kunnes paljastui pojan olevan sekaisin omasta erinomaisuudestaan ja mahdollisuuksistaan enemmän kuin Haminan kaupunki.

Kukaan muukaan ihmisistä ei voi elää ilman harhoja, itsepetosta tai kuvitelmia mutta suoraan suomeksi sanottuna, isä-Mitro ryssi pahasti mahdollisuutensa liian innokkuuden, muiden tönimisen ja luterilaisen homojengin varpaille astumisen jälkeen niin perinpohjaisesti, että sai viime vuonna kuittauksena kengänkuvan papillisiin persuksiinsa muutaman typerän julkisen kohkaamisen jäljiltä maksettujen todistajien vakuutteluilla sinetöitynä Helsingin käräjäoikeudessa. Nunna Kristoduli kertoo kirjassaan "Arkkipiispa Paavali - hengellisen lapsensa silmin" (Minerva 2008) siitä kun apulaispiispana aiemmin toiminut Paavali oli valittu virolaistaustaisen Hermannin seuraajaksi arkkipiispaksi vuonna 1960, miten häntä oli heti alkanut huolestuttaa kirkkokunnan piispatilanne. Kirja kuvaa hyvin myös sitä vihan ja kiukuttelun ilmapiiriä, mikä vallitsee mustakaapuisten kirkonmiesten kesken. Ortodoksisella kirkolla ei ollut riittävän päteviä pappeja saati sitten piispoja 60-luvulla.

Noihin aikoihin ortodoksisessa kirkossa oli vain kaksi piispaa. Toinen piispoista, Helsingin piispa Aleksei oli tuolloin jo 77-vuotias eikä kirkossa ollut riittävän sopiva piispaehdokkaita, jotka olisivat täyttäneet piispalta vaadittavat ominaisuudet; tärkein oli kuulua munkkipapistoon eli joko leskeys tai naimattomuus. Arkkipiispa Paavali ilahtui Nunna Kristodulin mukaan suuresti, kun 1960-luvun alussa pieni ja pulska luterilainen teologian tohtori Wilho Rinne Turun yliopistosta eli tuleva arkkipiispa Johannes alkoi osoittaa kiinnostusta ortodoksikirkkoa kohtaan. Erityisen ilahtunut puhdassydäminen ja sinisilmäinen arkkipiispa oli ollut kuullessaan, ettei Rinne ollut kiinnostunut naisista niin paljoa, että olisi hankkiutunut naimisiin. Mutta tässä kohden arkkipiispa teki virhearvion.

Arkkipiispa, joka näki kaikki hyvinä, tulkitsi sen erheellisesti tarkoittaneen sitä, että Rinne oli syvällinen hengenmies, jota kiinnostivat enemmän ikuisuuspohdiskelut teologiasta tutkijankammiosta kuin maalliset ja lihalliset himot. Kyllä Rinne oli yhtä ihminen kuin muutkin ihmiset lihallisine ja maallisine himoineen. Hänen suuntautumisensa oli kuitenkin tuohon aikaan laissa kiellettyä rangaistuksen ohella. Rinne oli homoseksuaali, joka ei halunnut tuoda ymmärrettävistä syistä seksuaalista suuntautumistaan esille julkisuudessa. Pääkaupungin "salaisissa homopiireissä" häntä kutsuttiin tavan mukaan salanimellä "Metrotyttö".

Rinne liittyi syksyllä 1966 ortodoksikirkon jäseneksi ja eteni hyvin nopeasti ensin piispaksi ja sitten arkkipiispaksi, vähän liiankin nopeasti kun ottaa huomioon korkean kirkollisen viran muiden haltijoiden hengellisen kasvun vieneen aikaa kymmeniä vuosia - saati sitten käännynnäisen. Rinteen etuna oli hyvä kielitaito, kirkas äly, kyky johtaa ja sekä luterilaisen Suomen että yhteiskunnan perusperiaatteiden ja toiminnan hyvä tuntemus. Samana vuonna kun Rinne liittyi ortodoksikirkkoon, hän aloitti jo Thessalonikan yliopistossa Kreikassa teologian jatko-opinnot, oppien sekä kreikan kielen että kirjoittaen siellä lajissaan jo toisen teologisen väitöskirjan aiheenaan kirkon kaanonit. Hänet vihittiin Patmoksen Pyhän Johannes Teologian luostarissa munkiksi nimellä Johannes. Sen jälkeen hänet vihittiin diakoniksi ja papiksi arkkimandriitan arvonimellä.

Jo kolmen vuoden päästä Johannes valittiin suurella äänienemmistöllä apulaispiispaksi Helsingin hiippakuntaan arkkipiispan tuella. Syksyllä kuoli kirkollishallituksen istunnon aamiaistunnin aikana iäkäs, 86-vuotias Helsingin piispa Aleksanteri. Hänen tilalleen valittiin Johannes, vaikka epäilyjäkin oli jo alkanut esiintyä niin häntä kuin hänen toimintaansa kohtaan kirkon piirissä. Eikä mennyt aikaakaan kun Johannes alkoi syödä tyhmempänä pitämäänsä arkkipiispa pikkumaisilla tempuillaan niin, ettei kenellekään sivullisella jäänyt epäselväksi mikä peli oli menossa. Juuri tämän takia Helsingin avoimeksi homoseksuaaliksi tiedettyä ja luterilaistaustaista metropoliitta Ambrosiusta ei valittu Johanneksen seuraajaksi. Oikeina ortodokseina itseään pitäneet karjalaistaustaiset ja kirkon konservatiiviset uskovaiset saivat näistä Johanneksen tempuista oikeaa ortodoksiuskovaista, joka oli vielä henkilökohtaisesti tukenut ja nostanut Johanneksen, kohtaan vamman sieluunsa. Nunna Kristoduli kirjoittaa, että jos arkkipiispa Paavali oli odottanut itselleen yhteistyöhaluista työtoveria, hän pettyi raskaaksi.

"Lisäksi vielä eräät hänelle läheiset papit vaihtoivat puolta ja siirtyivät metropoliitta Johanneksen leiriin. Kaikki tämä silmin nähtävästi painoi ja masensi häntä."

Kristoduli, joka ihaillen muistaa aina aika ajoin tekstissään mainita Paavalin eläneen jatkuvasti syvän nöyryyden vallassa ja olleen lujaa uskonvarmuutta sekä sisältä loistavaa valoa" kertoo kirjassaan, miten Paavali menetti malttinsa aina, kun kuuli mainittavan edes Johanneksen nimen. Ollessaan kerran Kreikan matkallaan ostamassa itselleen erityisestä piispallisesta kirkkopukuliikkeestä hienoa pukua, hänen seuralaisensa mainitsivat Johanneksella olevan samanlaisen, jolloin Paavali oli suuttunut ja jättänyt ostoksensa siihen samaan paikkaan. Tämän taistelun loppunäytöstä kuvataan tässä kirjassa itseään oikeina ortodoksiuskovaisina (lue: karjalaistaustaiset ja vanhat kirkon pappissuvut) pitäneiden ja kirkon sisältä arvovaltaisesti piispanpalleilta valtaamaan pyrkivien luterilaistaustaisten homojen välisestä viimeisestä näytöksestä taistelussa arkkipiispan seuraajasta ja kirkon sisäisten mätäpaiseiden puhkaisemisesta. Yksi kohta paljastaa lisää, ehkä tahtomattaankin, ortodoksien riitaisasta luonteesta. Sivulla 193 nunna kirjoittaa kirkon tuon aikaista riitaisaa tilannetta kuvanneen hyvin se, että arkkipiispa Paavali oli kieltänyt häntä kertomasta metropoliitta Johannekselle hänen Helsingin olostaan:

"Metropoliittahan vaati häntä kirjallisesti anomaan luvan, jos hän aikoi toimittaa siellä jonkin pienenkin kirkollisen toimituksen. Tämä oli ennenkuulumatonta, eikä arkkipiispa siihen alistunut vaan kävi usein Helsingissä ikään kuin salaa."

Vuonna 1970 Nunnan mukaan alettiin ennen kirkolliskokousta puhua piispojen "diktatuurista" kirkon sisällä, jota vastaan etenkin ortodoksinen opiskelijaliitto demokratian nimissä asettui vastustamaan. Tässä kirkolliskokouksessa ensimmäisen kerran asetettiin myös arkkipiispan arvovalta kyseenalaiseksi ja häntä vastaan hyökättiin käyttämällä asiattomia puheenvuoroja; sekä arkkipiispan autonkäyttöä arvosteltiin että esitettiin ikäviä vihjailuja kirkkomuseoon liittyvistä taloudellisista väärinkäytöksistä. Arkkipiispaa asettui tuolloin vastustamaan hänen silloinen lähin työtoverinsa, silloinen ylidiakoni, joka esitti syytöksensä avoimesti kirjeessään arkkipiispalle. Kirja käy hyvin myös avaimena millaiseen ihmiseen ja maailmaan ortodoksit uskovat, sillä ortodoksinen maailmankuva on täynnä hyvän odotusta ja pahan pelkoa tyyliin toivomme parasta, pelkäämme pahinta. Ortodokseille ihmeiden maailman illuusiot ovat niin sitkeitä, että silloinkin kun he ne hylkäävät, niiden juuret eivät katkea, vaan ne palaavat aina takaisin.

Ihmeiden odottamisessa ja uskossa toiseen todellisuuteen näkyvän lisäksi, juuret ovat syvällä bysanttilaisessa maailmassa. Ortodoksit eivät Pascalin sanoin pienuudessaan ja kurjuudessaan voi olla kaipaamatta jotain itseään suurempaa. Ortodoksiteologit sulattivat yhteen sielun ja minän siitäkin huolimatta, että se menetti jotain "viisas sielu" platonistisesta älystään. Brittiempiristi John Locke hylkäsi kristillisen minäkäsityksen. Vaikka hän ei hylännytkään sielun olemassaoloa, hän piti sitä toisarvoisena yksilön varsinaisen identiteetin kannalta. Ortodoksin identiteetti perustuu perinteisiin ja tapoihin myös ajattelussa ja minää rakennettaessa. Keskiaikaisen maailman taikauskoinen maailmankuva siirtyi sellaisenaan 1200-luvulla muodostuneeseen Moskovan suurruhtinaskuntaan ja sen perilliseen Venäjään, jonka ajattelu, tavat ja henkinen maailma on siitä lähtien perustunut "pragmaattisen ortodoksimystiikkaan" ja on täysin vastakkaista totuuteen pyrkivän rationaalisen lännen vastaavan ajattelun kanssa, kuten olemme saaneet seurata aina noista päivistä Putinin aikaan asti.

Huomasin tämän kun olin ensimmäisessä työpaikassani Kotkassa Kymenlaakson maakuntamuseon oppaana. Oolannin sodan aikaan Kotka paloi. Siitä oli olemassa kaksi kertomusta miten. Venäläisen historiankirjoituksen mukaan hirveät engelsmannit polttivat koko kaupungin. Vain kaunis ortodoksikirkko pelastui siksi, että venäläinen Varvara-niminen nainen oli polvistunut rukoilemaan heidän eteensä pyytäen engelsmanneja säästämään kirkon. Kyse ei ole varsinaisesta valehtelusta vaan bysanttilaisuuteen oleellisesti kuuluvasta tarkoituksellisesta tavasta nähdä kaikella jokin merkitys omassa liemessään kiehuvassa mystiikassa, joka projisoi alusta alkaen oman alamaisen nöyrän riittämättömyytensä itsensä tuolla puolen vuodattuvaan merkityksen riittoisuuteen, peittääkseen sen tosiasian, että he elävät tosiasiallisesti jumalattomassa maailmassa, missä spinozalaisesti ymmärrettynä hyvää ei ollut olemassa sen enempää kuin pahaa ja että oikea oleminen oli jotain muuta eli hyvän ja pahan tuolla puolen olevaa arjen välttämättömyyksien keskellä rimpuilemista.

Englanti oli jo tuolloin maallisen "common sensen" valtaamana vastaan valheet, satuilu ja idän mystiikka, joten englantilainen historiankirjoituskin oli kaanonista vapaana tarkempi ja totuudellisempi. Se perustui meriministeriössä olleisiin englantilaisen laivaston päällikön lokikirjoihin, jonka mukaan pahaksi onneksi tulipala sai alkunsa jostain pienestä ja pahaksi onneksi saaressa riehunut kova tuuli poltti kaiken. "Mutta onneksi saimme sentään pelastettua kauniin ortodoksikirkon", kapteeni iloitsi. Jotain vanhaa venäläistä ja ortodoksista ihmeiden ihastelua voi aistia myös nunnan kirjassa arkkipiispastaan, jota hän piti moitteiden saavuttamattomissa, kun hän kirjoittaa arkkipiispan kertoneen miten oli siepannut kouraansa lennosta kärpäsen ja nuorena juossut Lapissa kiinni jäniksen. Arkkipiispa Paavali kirjoitti kirjeessään nunna Kristodulille vuonna 1975, miten Valamossa oli sinä kesänä vaikuttanut nuori apulaisprofessori Joensuun korkeakoulusta, jonka hän oli liittänyt kirkkoon:

"Hänellä on vakaa aikomus siirtyä uudelta vuodelta pysyvästi Uuteen Valamoon. Hän on tarmokas ja käytännön asioissa pätevä henkilö ja omaa soveliaan mielialan, joten jos Jumala suo hänestä voi tulla uuden polven alullepanija."

Arkkipiispa oli oikeassa. Nuoresta apulaisprofessorista tuli ensin veli Kristoforos ja sitten pappismunkki Ambrosius. Häneen ja toiseen luterilaistaustaiseen homoon, silloiseen Valamon luostarin igumeeniin ja myöhempään rokonarpiseen metropoliitta Panteleimoniin, jota "alan piireissä kutsutaan Tom of Valamoksi" laitettiin silloin vanhojen ortodoksipäättäjien kesken suuri toive paremmasta huomisesta kun ei vielä tiedetty mitä he olivat miehiään. Mutta kohtalo tai arvoituksellinen Jumala puuttuu peliin ikävällä tavalla. Oikeiden ortodoksien omana salaisena Paavalin seuraajaehdokkaana pitämä Valamon lääkärin koulutuksen saanut pappismunkki Sergei eli Veli-Pekka Leimu kuoli järkyttävässä auto-onnettomuudessa syystalvella 1979. Hänen autonsa syöksyi läpi järven jään matkalla Joensuuhun.

Kukaan ei tiedä tarkalleen miksi ja miten kaikki tapahtui. Paljon hänen kuolemastaan on vieläkin sumun peitossa. Pettivätkö auton jarrut vai ajoiko hän tahallaan itsensä kuoliaaksi? Arkkipiispan suru oli suuri kun hän kirjoittaa ortodoksien menettäneen samalla myös silloin ajankohtaisena olleen apulaispiispaehdokkaan (ja ehkä myös tulevan arkkipiispan?). Toinen yhtä suuri menestys ortodoksikirkkoa kohtaa vuonna 1984 kun Sergein jälkeen uudeksi oikeiden ortodoksien arkkipiispaehdokkaaksi ja Paavalin seuraajaksi toivottu piispa Aleksei kuoli yllättäen vain 42-vuotiaana. Paavalilla oli heikko sydän mutta siitä huolimatta hän sai elää pitkän elämän. Ortodoksisuus eli 60-luvulla hiljaiseloa Suomessa mutta piristyi 70-luvulla uuteen loistoon.

Arkkipiispa Paavali kuoli 1988 ja on haudattu Uuden Valamon hautausmaalle. Häntä pidetään Suomen ortodoksikirkon viimeisenä suurena hengenmiehenä. Ehkä myös osaksi nostalgisista syistä. Hänen seuraajansa ovat olleet ihan toista maata mitä hengellisiin kysymyksiin ja kristilliseen retoriikkaan tulee. Tästä on hyvä esimerkki kun arkkipiispa Paavalilta kysyttiin vähän ennen hänen eläkkeelle jäämistään, miten ihminen kasvaa hyväksi ortodoksiksi, hän vastasi:

"Olkaa täydelliset. Tämä kristityn päämäärä on vaikea, sillä kukaan ei voi olla täydellinen. Sitä kohti on kuitenkin ponnistettava. Ortodoksiset tavoitteet ovat sydämen puhtaus ja ortodoksinen korostus on se, että mitä lähemmäs Jumalaa ihminen kehittyy, sitä huonommaksi hän itsensä havaitsee kuten kirkkaassa auringossa näkee kaikki pölyhiukkaset. Hyvä ortodoksi on se, joka tuntee itsensä huonoksi kristityksi."