Ihmeellinen luonto puntarissa

Teksti professori Timo Airaksinen

Texasin rannikolla Meksikonlahden partaalla on tuttavan kertoman mukaan maatila, jossa majoitutaan ylellisesti ja metsästetään peuroja. Halutuin saalis maksaa sellaiset 50 000 taalaa eli 45 000 euroa, ja se on vanha uros, jolla on komeat sarvet. Painoa on yli 60 kiloa. Tarkoituksena on saada metsästysmuistoksi pää ja sarvet seinää koristamaan.

Mikäs siinä, jos tuohta piisaa. Mutta hommassa on koira haudattuna: peurat ovat kesyjä, elävät aitauksessa, eivätkä pelkää ihmistä. Lahti on siis helppoa. Ei vaivalloista takaa ajoa eikä pitkää väijymistä jossakin kopissa metsän laidalla. Metsämies menee oppaan kanssa oikeaan paikkaan, jossa juuri tuo otus oleilee, ja sitten ampuu sen. Tuttavan poika on hommissa tuolla farmilla ja kokee homman melko sietämättömäksi. En ollenkaan ihmettele.

Aloin siitä sitten ajatella elämää luonnossa. Ympäristöfilosofit ovat kysyneet, pitäisikö eläinten kärsimystä luonnossa jotakinkin torjua ja vähentää. Toki niin tehdään nytkin, kun lintu viedään puskasta tai rannalta eläinlääkärin hoitoon. Tämä on varmasti hyvä asia, mutta mihin tämä muka riittää? Elukoilla on esimerkiksi paha tapa syödä saaliinsa elävältä, vaikka netin ja television luonto-ohjelmat visusti välttävät tämän pikku seikan mainitsemista.

Pellossa Lapissa minulle kertoi museon johtaja ja poromies vihaavansa ahmoja. Nämä kuulemme taittavat poron niskan niin, että se halvaantuu, kynsii sitten siltä silmät päästä ja jättää hankeen. Tulee sitten myöhemmin syömään elävää saalistaan. Vaikka turha sitä ahmaa on vihata muuten kuin kuvaannollisesti, koska ahma tekee vain sen, mikä on ahman luonto. Näin ajatellen on kyllä parempi peuran kohdata urhoollinen urheilumetsästäjä Texasin farmilla kuin poron kohdata ahma Pellossa.

Kalat nielevät toisiaan elävinä, mutta siitä tuskin kannattaa huolestua. Toisaalta eräät tahot kertovat kalojen kokevan kipua, kun koukku tarttuu leukapieliin. Myös rannalle tukehtuminen on kalasta kamalaa, niin sanovat. Olen itse aina huolehtinut siitä, että kala on oikeasti kuollut ennen kuin aloitan sen perkaamisen. Tuntuisi jotenkin kamalalta leikellä elävää otusta.

Olen kuitenkin aina uskonut, etteivät kalat tunne kipua samassa mielessä kuin ihminen. Kun kala on koukussa, se panee vastaan aina samalla tavalla, oli koukku sitten kiinni pyrstössä tai silmässä. Kivun aiheuttaminen estää ihmistä vastustelemasta, ja sonnikin kuulemma menee minne halutaan kun nenärenkaasta sitä ohjaa. Kipu estää vastustelua.

Tiedä häntä, mutta kalan pikainen tappaminen tuntuu hyvältä idealta tai ainakin hyvien tapojen mukaiselta teolta. Luonto ei moisia hyviä tapoja tunne, mutta ihminen on sidoksissa omaan inhimilliseen etiikkaansa, joka käskee vähentämään kärsimystä missä vain mahdollista. Ja koska on mahdollista, että kala tuntee tuskaa, asia pitäisi jotenkin huomioida.