Teksti Harald Olausen

Viime aikoina somessa on levinnyt kuvat maailman ensimmäisestä "transnaisesta" Laurel Hubbardista, joka osallistuu kesän Olympialaisiin painonnostajana. Hän vei olympiapaikan 21-vuotiaalta oikealta naiselta. Biologisesti hän on mies- penis ja kaikki, mutta kokee olevansa nainen - transnainen, ja pääsi miehenä naisten painonnostokisoihin. Ihmiset tuntuvat olevan saaneita tarpeekseen:

-https://www.pinknews.co.uk/2021/07/05/trans-athletes-olympics-petition/?fbclid=IwAR2Vm0hwBwvE5mvlLtJFp0tTpEqElj1dS35OIRb6h7JzOu_Km7NUGFgys0o

Hämmennystä on herättänyt myös hänen omituinen ja vastenmielinen ulkonäkönsä. Ja kun tarkemmin alkaa etsiä netistä kuvia näistä "transmieheiksi- tai naisiksi" kutsutuista ihmisistä, huomaa heidän muistuttavan yllättävän usein toisiaan; heiltä näyttää puuttuvan kokonaan sukupuoli ja sen myötä seksuaalisuus. Silloin on väärin kutsua heitä seksuaalisiin vähemmistöihin kuuluviksi. Kuvan henkilö ei näytä seksuaalisesti haluttavalta kummankaan sukupuolen silmissä vaan frigidiltä, seksuaalisesti kylmältä mies-naiselta, joka haluaa kieltää olevansa se mikä on ja todistaa olevansa sellainen kuin haluaisi olla (tässä tapauksessa kyse on myös SUURESTA kunniasta, maineesta ja mammonasta). Miten tällainen tapaus voisi muka kuulua seksuaaliseen vähemmistöön? Eivätkö vähän puhutut ja paljon parjatut pedofiilit, asia, josta halutaan vaieta, kuulu enemminkin seksuaalisiin vähemmistöihin kuin tämä tapaus? Heillä on ainakin enemmistöstä poikkeava halu.

Transfobia on päivän sana ja natsikortti, jota voitaisiin nostaa minua vastaan edellä kirjoittamani jälkeen, sillä minkäänlaista toisenlaista keskustelua ja epäilyä transsukupuolisuuden ympärillä käyvään keskusteluun ei nykyisin sallita julkisuudessa. Saati sitten tällaista mustan huumorin tyyppiesimerkkiä. Kukaan ei uskalla puhua asioista enää niiden oikeilla nimillä. Tuntuu kuin koko käsite seksuaaliset vähemmistöt olisi kaapattu sellaisten ulkopuolisten toimesta, joille se ei edes kuulu edistämään omia vieraita tarkoituksia. Jo aikoinaan itse homoseksuaalisuus-sana oli heteroiden keksimä ja siksi sekä keinotekoinen että huonosti kohdettaan kuvaava. Sanahirviö LGBTQ: (lesbian, gay, bi, trans, queer) on vielä keinotekoisempi yritys kuvata sellaista yhtenäistä vähemmistöryhmää, jota ei ole edes olemassa siinä mielessä kuin asian niputtaminen tämän lyhyen kirjainyhdistelmän sisälle yrittää valheellisesti antaa ymmärtää olevan. Sateenkaari-ideologia ja LGBTQ-sanahirviö ovat tökeröitä ja alistavia ulkopuolisten luomia karsinointiyrityksiä pehmeän despotian markkinavetoisen sopeuttamisajattelun mukaan.

Tästä johtuvat nyt julkisuuteen pulpahtaneet riidat seksuaalivähemmistöjen kesken, joten antakaa heidän puhua suunsa puhtaaksi. Homot ja lesbot ovat olleet näihin päiviin saakka keskenään kuin kissat ja koirat, eivätkä ole nähneet omassa erilaisuudessaan mitään yhteistä toistensa erilaisuuteen tai siinä mitään kaunista ja tavoiteltavaa, puhumattakaan yhteistä rintamaa, kuten nykyisin on erheellisesti julkisuudessa annettu ymmärtää sateenkaaren väreissä, että olisi muka olemassa joku hyvään uskova ja hyvää lopputulosta edellyttävä universaali tahto, joka yhdistää seksuaalisia vähemmistöjä toisiinsa. Nyt tilanne on muuttumassa ja homot ja lesbot ovat löytämässä toisensa huomatessaan, miten härskisti transihmiset ovat kaapanneet seksuaalisten vähemmistöjen järjestöt ja alkaneet tuputtaa yksipuolisesti omaa propagandaansa niiden avulla maailmalle ainoana totuutena.

Professori Timo Airaksinen kirjoittaa uutuuskirjassaan "Himon ilot - ajatuksia seksuaalisuudesta" (Bazar 2021) siitä, miten Ihminen on seksuaalinen olento, mille ei kukaan voi mitään, ja miten seksi on arkielämän groteski parodia. Ihmisen on hänen mukaansa aivan pakko panna. Aikoinaan kauan sitten ei ollut arkielämää, oli vain elämää. Alkeellinen ihminen söi, nai ja tappeli sen kun ehti, ihan apinoiden tapaan, mutta se aika on ollutta ja mennyttä, hän kirjoittaa. Nyt me elämme sivistynyttä arkielämää, jolloin seksi on arkielämän groteski parodia, sen käänteiskuva ja eräässä oudossa mielessä myös totuus. Entä jos sitä ei ole lainkaan? Onko sellainen edes ihminen? Millainen on hänen arkensa totuus sukupuolen ja seksin kieltäjänä? Miksi tällaisen ihmisen vaatimuksista. Airaksisen mukaan seksin ja seksuaalisen halun ja sen ohjaaman toiminnan moninaisuus on valtava. Seksihalu on spesifiä tai erikoistunutta kovin erikoisella tavalla: kiihottumiseen vaikuttavat yksityiskohdat ovat tarkkarajaisia ja hyvin määriteltyjä. Halut ovat moninaiset, oudot, kummalliset ja hämmentävät. Kaikelle on tilaa, kun kukaan ei tiedä mitä muut tekevät, hän kirjoittaa. Seksi ja seksuaalisuus muodostavat oudon tyhjiön, jossa jokainen on omillaan toteuttamassa omia halujaan tietämättä, mitä muut haluavat ja tekevät. Mutta entä kun itseltä puuttuvat kokonaan seksuaaliset halut, ei ole haluttavan näköinen kummankaan sukupuolen silmissä ja haluaa vielä kieltää sekä itseltään että muilta seksin kiehtovan maailman? Näistäkään asioista ei uskalla vieläkään kukaan puhua suunsa puhtaaksi julkisuudessa.

Professori Timo Airaksisen mukaan seksi on aina onnen lähde, kunhan vain on seksiä. Turun Sanomissa oli tänään 23.6. Setaan ja Helsinki Priden yksipuoliseen transnäkemykseen kyllästyneiden ja nuoria, uudella tavalla ajattelevia homoja, lesboja sekä biseksuaaleja kokoavan HLB-liikkeen edustajan, Anna Pakkalan, yleisönosastokirjoitus otsikolla Miten käy naisten turvallisuuden, jos translaki uudistuu? Eräs nimetön lukija kehui tuoreeltaan TS:n sivuilla Pakkalan jutun:

"Todella hyvä kirjoitus. Tämä pitäisi saada kansanedustajille jakoon heti syyskauden alkaessa. Samoihin aikoihin olisi syytä TS:n ja muun median tehdä tästä toimituksellisia juttuja. Jo tässä kirjoituksessa löytyy viitteet mitä kannattaisi selvittää ja mistä kirjoittaa. Missään tapauksessa ei sukupuolen vaihtamista saa tehdä näin helpoksi. Tirkistelijät, kourijat ja pedofiilit käyttävät sitä heti hyväkseen - ja nauravat partaansa. Tätäkö haluamme? Jo nyt saa lukea oikeusjuttujen selostuksia, joissa nainen on salaa kuvannut naisten suihkutiloissa miehelle ja miehen toimeksiannosta, myös pikkutyttöjä. Lainsäätäjän ei pidä olla naiivi. Kaikki ihmiset eivät ole automaattisesti kilttejä, hyväntahtoisia, oikeamielisesti käyttäytyviä, puhtain vaikuttimin toimivia. Jos olisivat, ei lakia tarvittaisi."

Pakkala painottaa keskustelun ja kompromissien tärkeyttä. Aiheesta on kirjoitettu vielä valitettavan vähän. Paras kirja lienee Petri Sipilän väitöskirja Sukupuolitettu ihminen (1998) sekä Sexpon johtajan Tommi Paalasen väitöskirja Vapaus ja seksuaalisuus: Tutkielmia liberaalista etiikasta (2015). Siksi Pakkalan puheenvuoro on tärkeä jo pelkästään rakentavuutensa takia. Se on harvinaista herkkua sekä älylliseltä tyyneydeltään että asialinjaltaan. Nykyisessä transkeskustelussa Suomessa (lukeaa millaista se on maailmalla vaikka Pink Newsistä) on harvoin nähty tällaista kiihkotonta ja asiaa kolikon toiseltakin puolen tarkastelevaa keskustelua, joka jo itsessään herättää kysymyksiä siitä, voiko sukupuoli sittenkään olla ilmoitusasia, ja mitä haittaa siitä saattaa olla esimerkiksi edelleenkin sorretussa asemassa suhteessa miehiin oleville naisille? Ongelma keskustelussa ei suinkaan ole ollut valtaväestön passiivisuus, vaan hysteerisesti omaa asiaansa ajava ja muita transfoobisuudesta syyttävät transjärjestöt sekä heidän "transnatsistinen pää-äänenkannattajansa Kehrääjä". Kehrääjän periaate on kummallinen, jos ajatellaan tiedonvälitystä, sillä eihän tarvitse olla lehmä tietääkseen mistä maito tulee. Kehrääjä mainostaa olevansa Suomen ainoa LGBTQ-media, joka on julkisen Sanan Neuvoston jäsen, mutta Kehrääjä ei ole LGTBQ-media alkuunsakaan. Kyseessä on nykyiseen tyypilliseen mediakusetustapaan petos eli hämäysyritys. Kysyin tänään asiaa vielä JSN:n puheenjohtaja Eero Hyvöseltä, joka vastasi ammattilaisena juuri niin kuin odotinkin hänen vastaavan:

"Kiitos viestistäsi. Julkisen sanan neuvostossa on kahdenlaisia jäseniä. Useimmat ovat jäseniä jonkin JSN:n jäsenyhteisön kautta, kuten myös Kehrääjä, joka on Kulttuuri-, mielipide- ja tiedelehtien liiton Kultti ry:n jäsen. Kultti puolestaan on JSN:n kannatusyhdistyksen jäsen. JSN valvoo yleensä kantelujen kautta sitä, että sen jäsenmediat noudattavat hyvää journalistista tapaa. Kuka tahansa voi kannella meille, kun kokee, että jokin jäsenmedioistamme on loukannut hyvää journalistista tapaa. Tässä ohjeet kantelun tekemiseen."

Ja kun katsoo tarkemmin Kehrääjän juttuja, huomaa miksi he haluavat itselleen suojaa väittämällä olevansa ensinnäkin LGBTQ-media ja sitten vielä muka JSN:n jäseniniä, ihan kuin takeeksi juttujen oikeellisuudesta. MUTTA HE TAHALLISESTI UNOHTAVAT, ETTÄ JSN:N JÄSENYYS TARKOITTAA SITÄ, ETTÄ HEIDÄN JUTUISTAAN VOI VALITTAA (muistakaa katsoa JSN:n sivuilta ohjeet ja valittaa näistä yksipuolisista propagandajutuista. Se vie aikaa vain muutaman minuutin). Kyseessä on selkeästi epäeettisin lähtökohdin toteutettua propagandaa, missä valheen puolustaminen on tärkeämpää kuin etsiä kadonnutta totuutta, jos nyt sellaisesta on edes kiinnostunut. Kyseessä ei siis ole journalistisesti tehty nettilehti, vaan mielipidevaikuttajana toimiva kanava, joka jatkaa siitä, mihin toisen transaktivismin aallon nimettömien vihjailujen ja rivienvälisiin uhkailuihin muut LGBTQ-kansalaiset saivat viime vuosina tottua. Sain minäkin osani tästä, kun nimetön kirjoittaja nimimerkillä "huolestunut sateenkaarikansalainen" valitti Qx:fihin 2019 LGBTQ-elokuvafestivaali Vinokinon esittelyn yhteydessä kirjoittamastani artikkelista, jossa esittelin laajemminkin gay-kulttuuria mm. siteeraamalla erästä tunnettua alkuperäistä sokraattista Erosta ja mieshomoutta puolustanutta gay-aktivistia:

"Olitte julkaisseet QX:ssä 14.10.2019 Harald Olausenin kirjoituksen, jossa parissa kappaleessa kehotetaan lukijaa tutustumaan Jack Donovanin teokseen Androphilia, jonka jälkeen Olausen lähes ylistää Donovanin sanomaa ns. homokulttuurin rappiosta. Suosittelemme poistamaan kyseisen kohdan artikkelista, sillä Donovan on tunnettu homoutensa lisäksi myös äärinationalistisista ja fasistisista näkökannoistaan. Donovan on Wolves of Vinland -nimisen fasistijärjestön yhden siiven johtohahmo, ja hänellä on vahvat kytkökset kyseiseen liikkeeseen Lisää iltalukemista teille. Lienee olevan näiden jälkeen selvä, että halutessanne säilyttää maineenne edes, joten kuten kunnioitettavana gaylehtenä, teidän ei tulisi julkaista tekstejä, jotka yllyttävät lukijaa väkivaltaisen ja misogynistisen natsikirjallisuuden pariin."

HUHU mitä vittuilua ja uhkailua. Tämä on ollut tätä koko ajan ja hysteerisen transkeskustelun pahin puoli; Jatkuvat natsikortin heiluttaminen ja valheiden levittäminen sekä kyvyttömyys oikeaan keskusteluun huutamisen ja propagandan keskeltä. Syytös on naurettava, mutta kertoo paljon nimettömänä raukkamaisesti pysyttelevän kirjoittajan vinoutuneesta ajattelusta sekä harjoittamansa mielipideterrorin alhaisesta tasosta. Ja jo se, ettei hän uskalla esiintyä nimellään, kertoo paljon (teksti on tyyliltään samanlaista kuin Kehrääjän kirjoitukset). Mutta mikä pahinta, missään ei enää käydä mitään muuta keskustelua kuin transoikeuksista ja siitä on tullut jo haitta. Mediat eivät anna tilaa muille mielipiteille ja itse homoudesta ei olla enää kiinnostuneita. Esimerkiksi Jack Donovanin vuonna 2007 ilmestynyt pamfletti Androphilia - A Manifestoa, joka on avoimesti homoseksuaalin miehen jyrkkä kritiikki homokulttuuria vastaan, ei siteerata muualla kuin ulkomaisissa julkaisuissa.

Kirjoitus olisi tärkeä lukea myös Suomessa. Heti pamflettinsa alussa Donovan ilmoittaa kutsuvansa itseään 'androfiiliksi', siis miehiä haluavaksi mieheksi, sillä sana 'gay' sisältää hänelle niin vierasta painolastia: Gay on alakulttuuri, haukkumasana, joukko eleitä, tyyli, poseeraus, paraati, sateenkaarilippu, elokuvagenre, musiikkimaku, kampaus, markkinointikohderyhmä, poliittinen agenda ja filosofinen näkemys. Gay on esipakattu, pinnallinen rooli-elämäntyyli. Se on seksuaalinen identiteetti, jolla ei ole juuri mitään tekemistä seksuaalisuuden kanssa. Donovan hylkää hieman yllättäen vanhan ajatuksen, että seksuaalisen halun pitäisi märitellä ihmisen identiteetti. Sateenkariväki on hänen mielestään sekalainen seurakunta, jota yhdistää viime kädessä vain valtavirrasta poikkeava seksuaalisuus. Sellainen ei ole mikään oikea yhteisö, vaan pikemminkin löyhä korvikeperhe niille, jotka syystä tai toisesta tuntevat itsensä ulkopuoliseksi heteroiden keskuudessa. Donovan kysyy, miksi hänen pitäisi samaistua enemmän lesbolaiseen folklaulajaan kuin sellaisiin heteromiehiin, joiden kanssa hän jakaa samat arvot ja kiinnostuksen kohteet? Hän pitää sukupuolta sinänsä paljon merkittävämpänä identifioitumisen kohteena.

Miehet ovat hänen väkeään. Hän viihtyy parhaiten klassista maskuliinisuutta edustavien miesten seurassa. Häntä kiinnostavat miehiset hyveet: kunnia, aggressiivisuus, vastuuntunto, sisäinen ja keskinäinen kilvoittelu, itsenäisyys. Tämä on vieraannuttanut hänet feminiinisyyttä palvovasta homoyhteisöstä, jolle maskuliinisuus on paha, joka patistaajokaista jäsentään pitämään itsensä alistetun vähemmistön edustajana, menipä hänellä miten hyvin tahansa. Androfilia ei ole hyökkäys luonnostaan feminiinisiä miehiä vastaan Donovan toteaa. Hänen mielestään suurin osa miehistä tuntee seksuaalisuudestaan riippumatta maskuliinisen identiteetin läheisemmäksi. Heille homokulttuuri tarjoaa vain popmusiikkia, sisustusohjelmia, muotivaatteita ja yleistä prameilua, parhaimmillaan kenties karhumies-lookia ja muita miehekkyyden simulaatioita. Se sulkee heidät hermeettiseen homokuplaan, josta käsin on mahdoton muodostaa luontevia ystävyyssuhteita heteromiesten kanssa, ja jossa kuuluu asiaan riemuita Conchita Wurstin euroviisuvoitosta vaikkei ymmärtäisi miksi. Donovanin mielestä homojen oikeuksia puolustava liike ja gaykulttuuri ovat tehneet suunnattoman virheen hyväksyessään homomiehille ammoisista ajoista varatun sukupuolisen väliinputoajan roolin. Näin ne ovat pikemminkin uusintaneet vanhoja homostereotypioita sen sijaan että olisivat pyrkineet vapautumaan niistä. Homokuplasta katsottuna heteromiehet ovat oikeita miehiä, homot jotain muuta. Homokulttuurin idolit ja roolimallit ovat usein naisia: Marlene Dietrichin kaltaisia diivoja, Judy Garlandin kaltaisia menestyneitä mutta haavoittuvaisia ja itsetuhoisia naistähtiä. Vahvat ja sankarilliset miehet loistavat poissaolollaan Gay-Pantheoneissa. Mutta naisia ihaillessaan ja jäljitellessään homomiehet pysyvät silti miehinä, joilla on miehen vaistot.

"Huolestuneen sateenkaarikansalaisen" heiluttama Fasismi-kortti on typerää hysteriaa, sillä kaikkihan tietävät, että olen boheemiradikaalina sitoutumaton kaikkiin typeryksiin ja latteuksiin, puolustaen kiihkeästi länsimaista vapautta ja saavutettuja liberaaleja kansalaisoikeuksia, myös sukupuolettomien halua korjata sukupuolensa sellaiseksi kuin he haluavat ilman, että olisin heidän kanssaan samaa mieltä tai hyväksyisin heidän vastenmielisiä tapojaan toimia toisinajattelijoita vastaan. Tällaisia nimettömiä vihaviestejä ovat muutkin näkyvät LGBTQ-kansalaiset saaneet. Ehkä siksi maailmalla, kuten nyt myös Suomessa, on alettu perustaa homoille, lesboille ja biseksuaaleille omia järjestöjä. Olen silti edelleenkin Voltairen kanssa samaa mieltä siitä kuuluisasta sananvapauden periaatteesta, että olen eri mieltä kanssasi mutta puolustan henkeni uhalla oikeuttasi sanoa se. Se ei tee kenestäkään fasistia, että hän siteeraa jonkun fasistiksi leimatun kirjoituksia. Eivätkä tällaiseksi leimatun kirjoitukset välttämättä ole fasistisia. Lisäksi pitää muistaa, että myös hänellä on oikeus esittää mielipiteitään. Kysymys on siitä samasta sanavapaudesta, jota sukupuolettomat vaativat kovaäänisesti vain itselleen ja samalla olisivat kieltämässä sen muilta, jos mahdollista.

Medioiden tulisi olla tasapuolisia ja hillitä nykyistä yksipuolista transkeskustelua. Tähän mennessä transaatteen puolestapuhujat ovat saaneet medianäkyvyyttä liiaksikin. He ovat voitolla 6-0 samalla, kun oikeita seksuaalivähemmistöjä on nyöryytetty ja alistettu. Mitään kunnon keskustelua asiasta ei ole voitu käydä, vaikka juuri sen kautta erilaiset näkökohdat voisivat rakentavasti törmätä toisiinsa eikä kuten nykyisin lähes vihamielisestesti toisiaan syyttäen. Aikaa kunnon keskustelulle on vähän, sillä pääministeri Sanna Marinin hallitus on viikolla 51 tuomassa translain uudistamisen tueksi perustetun Oikeus olla -kansalaisaloitteen eduskunnan käsiteltäväksi. Tuntuu kuin lakia ajettaisiin pakolla kiireen keskellä kuin jänistä piippuun, tutkimatta riittävästi kaikkia sen vaikutuksia. Pakkala kirjoittaa uuden translain sisältävän itseidentifikaation, jolloin juridisen sukupuolensa voisi kuka tahansa muuttaa omalla ilmoituksella, ilman tähän asti vaadittuja tutkimuksia, diagnoosia, kehoa muokkaavia hoitoja tai "tosielämän koetta" vastakkaisen sukupuolen sosiaalisessa roolissa: "Lain halutaan koskevan myös alaikäisiä. Julkisuudessa aloitetta ovat kannattaneet lukuisat tahot. Kuitenkin keskustelu lain konkreettisista seurauksista puuttuu kokonaan. Laki ei tällä hetkellä ota kantaa siihen, mikä on sukupuoli, vaikka sukupuolesta laissa puhutaankin." Pakkala ei tyydy toistamaan vanhoja kliseitä keskustelun ympärillä, vaan kysyy suoraan, mihin juridinen sukupuoli nyt ja jatkossa vaikuttaa? Esimerkiksi naisten ja miesten pukuhuoneisiin ja vessoihin, urheilusarjoihin, sukupuolikiintiöihin, terveydenhoitoon, vankiloihin...: Millä perusteella biologinen mies, joka on juridisesti nainen, valitsee pukuhuoneen uimahallissa? Mihin vankilaan hänet laitetaan, jos hän tekee rikoksen? Kuuluuko hän tasa-arvolain mukaiseen naiskiintiöön? Mille koulun liikuntatunnille ja mihin suihkutiloihin alaikäiset juridisen sukupuolensa vaihtaneet lapset menevät?"

Kirjoitus on lajissaan ehdottoman tärkeä, mainio ja lajissaan ensimmäinen - ei toivottavasti viimeinen, vaan oikean keskustelun kiihkoton ja rakentava avaus. Pakkala muistuttaa, että maissa, joissa itseidentifikaatio on voimassa, kuten esimerkiksi Kanadassa, Britanniassa ja Australiassa naiset ovat menettäneet omat tilansa käytännössä kokonaan. Kaikki naisten tilat - vessat, pukuhuoneet, sovituskopit - ovat nykyään unisex-tiloja: "Itseidentifikaation myötä itsensä naiseksi mieltävät miehet ovat vieneet biologisille naisille varattuja kiintiöitä, he ovat päässeet kilpailemaan naisten urheilusarjoihin ja joukkueisiin, joissa he muun muassa moukaroivat hengenvaarallisesti itseään fyysisesti heikompia kilpakumppaneitaan ja murskaavat ennätyksiä. Naisiin kohdistuneista väkivaltarikoksista tuomitut miesvangit ovat päässeet naisvankiloihin, ja naisvankien kimppuun on hyökätty." Pakkala jatkaa ihmettelyään ja kysyy, entä jos juridisen sukupuolen vaihtaminen omalla ilmoituksella tehdään näin helpoksi ja jos juridisen sukupuolen muutos vaikuttaa edellä mainittuihin asioihin kuten hän pelkää, kuka tahansa pahantahtoinen mies voi hiiren klikkauksella muuttaa itsensä naiseksi ja sen jälkeen kävellä naisten pukuhuoneeseen ja muihin naisten tiloihin, asettaen naiset vaaraan: "Kun vessojen ja pukuhuoneiden ovet avataan kelle tahansa miehelle, joka uskoo tai tuntee olevansa nainen, silloin ovet avataan kenelle tahansa miehelle, joka haluaa sisään. Luvassa on itsensäpaljastajien kulta-aika; vapaata paljastelua ilman seurauksia. Pelkään, ettei se jää tähän."

Pakkalan mukaan Britanniassa kerätty data kertoo, kuinka julkisissa uimahalleissa ja urheilukeskuksissa naisiin kohdistuneista seksuaalisista hyökkäyksistä 90 prosenttia tapahtui unisex-pukuhuoneissa. Australialaiset vapaaehtoiset puolestaan ovat keränneet No conflict they said -sivulle tarinoita itseidentifikaation vaikutuksista biologisten naisten elämään. Tarinoissa toistuvat Pakkalan mielestä samat teemat: turvattomuus, häirintä ja naisten omien tilojen häviäminen. Keskustelu lain mahdollistamasta väärinkäytöstä ja potentiaalisista ongelmista on ollut Pakkalan mukaan olematonta, mutta sitä tarvitaan kipeästi: "Transsukupuoliset ihmiset ansaitsevat kaiken tuen ja avun, mutta ei naisten turvallisuuden ja yksityisyyden kustannuksella. Hallituksen tulee lain valmistelussa muistaa ja turvata myös naisten oikeudet koskemattomuuteen ja turvallisuuteen." Pakkalan kirjoitus on tärkeä myös siksi, että se on nuoren kiihkottomasti ylikuumennutta keskustelua sivusta seuranneen järkevän, kompromissihaluisen ja avoimeen keskusteluun kannustavan lesbonaisen kirjoitus. Se antaa toivoa uudesta tulemisesta tulehtuneen kiistakysymyksen ympärillä sekä sitä ratkovasta ratkaisukykyisestä HLB-sukupolvesta, mihin eivät enää ikäväksi koetun pakkoavioliiton tapaan kuulu muita seksuaalisia vähemmistöjä sortavat ja alentuvasti heitä kohtaan käyttäytyneet hajonneen sateenkaaren loput kirjaimet kakanväriseltä näyttävän oman progressiivisen sateenkaarilippunsa kanssa.

Mutta peli on vasta alussa. Homoista ei kukaan ole puhunut vuosikymmeneen tarnsvyörytyksen keskellä kun ei ole saanut puhua. Se olisi loukannut heidän mukaansa sukupuolettomia. Ehkä siksi homoilla ei ole kaikki hyvin. Sosiaalisia, mielenterveydellisiä ja ihmisoikeudellisia ongelmia on paljon. Esimerkiksi homomiehet jäävät vangiksi eräänlaiseen Peter Pan -maailmaan, jossa he pysyvät ikuisesti keskenkasvuisina poikina vailla käsitystä siitä mitä miehuus tarkoittaa, kuten natsiksi leimattu Donovan kirjoitti. Ei ihme, että homoyhteisöjen yleisiin vitsauksiin kuuluvat mielialalääkkeiden syönti ja itsemurhat, nuo elämän tyhjyyden indikaattorit. Donovanin tarjoaman Androfilian resepti homoseksualistisen miesten vaivoihin on selkeä: murtautukaa ulos sosiaalisista ghetoista, kasvattakaa luonnettanne alakulttuurisen uskottavuuden sijaan, etsikää maskuliinisia ihanteita ja roolimalleja, luokaa merkityksellisiä suhteita myös heteroseksuaalisiin miehiin. Donovan jopa väittää, että suurimmat syyt homoseksuaalien halveksuntaan heteromiesten keskuudessa ovat eristäytyminen, uhriutuminen ja maskuliinisten ideaalien hylkääminen, ei seksuaalinen poikkeavuus sinänsä. Donovan kirjoittaa myös siitä, miten monen homomiehen levykokoelma koostuu pääosin naislaulajista. Hän sukoo siihen, että ajan myötä se muokkaa perusteellisesti heidän psykologiaansa. Naisten äänet kirjaimellisesti soivat heidän päässään. Tutkitusti todellinen homomies istuu pikkukaupungin lähiöravintolassa työkavereiden kanssa kaljaa kittaamassa ja puhumassa urheilusta, ennen kuin illan päätteeksi palaa perheensä pariin. Onko hän siis homo? Ei, sillä homoja ei ole olemassa sillä tavalla, kun miesten välisestä rakkaudesta ja sielunveljeydestä huolestuneet heterot sen aikoinaan pilkkanimenä keksivät. Kyllä, hän on juuri kuin se oikea markiisi de Saden lanseeraama bi-mies, joka ei tunne itseään homoksi eikä homokulttuuria itselleen tutuksi. Samalla tässä tulee todistetuksi, etteivät avioliitto ja seksi kuulu välttämättä yhteen, kuten kristillinen kirkko on itsepintaisesti yrittänyt kohta 2000 vuotta väittää.

Näistä asioista olemme totuttuun tapaan haastattelemassa toisiamme Turun kirjamessuilla 1.10 lauantaina, minä professori Timo Airaksista Himon ilot ja seksuaalisuus-kirjasta, ja professori Airaksinen minua Kongulaer-romaanista 2.10 sunnuntaina, jolloin professori Airaksista voi myös tavata myös Robustos-kustantamon standilla jakamassa nimikirjoituksia uusimpaan kirjaansa "Rentous elämänasenteena" (toimittanut ja jälkisanat Harald Olausen): https://www.digivallila.com/l/professori-timo-airaksinen-ja-kirjailija-harald-olausen-turun-kirjamessuillla-2021/

KONGULAER

Omistettu kiitoksella ystävälleni sekä päätoimittamani filosofiskulttuurisen nettilehti digivallila.comin kolumnistina toimivalle professori Timo Airaksiselle, jonka johtaman suomalaiset arvot kriisissä kirja- ja tutkimusprojektin kirjallisen agenttina ja tuottajana olen saanut toimia muutaman vuoden ajan, ja jonka "totuustrilogian" kolmas osa "Himon ilot - ajatuksia seksistä ja seksuaalisuudesta" (Bazar 2021), joka on omistettu minulle, on toiminut myös tämän kirjan innoittajana, ja josta olen lainannut Timon erityisluvalla tähän kirjaan asiantuntevia erityiskohtia päähenkilöni, "aseksuaalisen ja seksikielteisen kertojan", käsityksistä seksistä tosin niin, että kaikki se mitä humanisti ja suuren sielun sekä sydämen omaava Airaksinen kirjoittaa, vääntyy kertomuksen päähenkilön mielessä ja kirjoituksissa dialektisessa hengessä Airaksisen esittämien teesien vastateesiksi, synteesin jäädessä proosallisesti ikään kuin roikkumaan ilmaan ehkä siksi, että hän on menettänyt kaiken jo kauan sitten, vaikkei tiedä tai hyväksy sitä itse. Kiitos myös arvokkaasta avusta ja syventävistä kauhua koskevista kommenteista kauhuasiantuntija, digivallila.comin varapäätoimittaja, tohtorikoulutettava Eero K.V. Suorsalle.

...Sen jälkeen minulle alkoi tapahtua outoja asioita ja näin kummallisia unia sekä joskus valveilla näkyjäkin. Eräässä sellaisessa juoksin sinä samana päivänä, kun veljeni oli kadonnut hädissäni häntä etsien sateisessa ja ukkostavassa säässä yksin pitkin valkoista hiekkarantaa, kun yhtäkkiä edessäni seisoi pitkä tumma ja kylmissään tärisevä hahmo, joka kysyi mihin olen menossa. Säikähdin ja mumisin jotain epäselvää vastaukseksi. Yritin pinkaista minkä jaloista sain karkuun, mutta mies oli huomamattani laskenut kätensä olkapäilleni kysyen rauhallisesti mihin kiirehdin.

Sateinen ilta oli jo vaihtunut yöksi mutta myrsky ei ollut laantunut. Pilvien välistä pilkisti kelmeä kuu, ja se valaisi miehen kasvoja, joita ei ollut säikähdyksekseni. Jostain syvältä miehen sisältä kuului onttoa naurua samalla kun hän sanoi, ettei kannattanut kiirehtiä, sillä se mitä etsin ei ollut täällä vaan jossain muualla. Ja kun kysyin missä, meistä ei enää ollut. Koska olin yksin rannalla ja eksyksissä, minua oli alettu etsiä ja näin edessäni muutaman sadan päässä hämärässä lyhtyjä ja kuulin nimeäni huudeltavan. Huokasin helpotuksesta ja luulin pelastuneeni.

Samalla mies seisoi edessäni yrittäen nostaa minua kylmään syliinsä. Jalkani jähmettyivät hiekkaan ja henkeni salpasi. Pelosta huolimatta kiskaisin irti miehen kylmästä syleilystä ja juoksin kohti valoja. Mies seurasi minua hetken. Samalla tunsin, miten valot etääntyivät minusta. Mies takanani lähestyi minua, vaikka kuinka kiihdytin juoksuvauhtiani ja yritin päästä valoja lähelleni. Kuu valaisi hiekkarantaa ja kauhukseni näin, etteivät valot olleetkaan ihmisten lyhtyjä vaan kiiltomatoja.

Silloin ensimmäisen kerran elämässäni lysähdin maahan täysin voimattomana peloissani. Luulin jo loppuni koittaneen, kun kaaduin naamalleni hiekalle enkä nähnyt tai kuullut sen jälkeen pitkään aikaan mitään muuta, kuin siritystä korvissani. Tuo kumma ääni ei tullut ihmisestä, mutta ei eläimestäkään. Se oli kuin jonkinlainen kahden vastakkaisen äänen ja maailman välinen kutsuhuuto. Se ei ollut ystävällinen eikä vihainen, ei kaunis eikä ruma, ei innostava tai tylsistyttävä; se oli kaikkien näiden ylä- ja ulkopuolella karmaiseva ja kovakourainen kivuksi asti korville, jotka sitä joutuivat vastentahtoisesti kuuntelemaan.

Ääni repi rikki raastaen korvakäytäväni niin, että korvistani alkoi vuotaa verta. Silmäni sokaistuivat hetkeksi äkillisen valon osuessa niihin. Hetken minusta tuntui kuin pääni olisi haljennut. Silloin kuuluin sisälläni puhuvan tuon äskeisen miehen yhtä rauhallisesti, kuin hetki sitten hiekkarannalla. Minähän sanoin, ettei sinulla ole kiire mihinkään, hän sanoi. Sen jälkeen en kuullut mitään muuta, kuin sitä samaa siritystä kuin aluksi, nyt vain hiljaisempana ja koko ajan ääni minusta etääntyen.

En tiedä mitä kello silloin oli. Minusta tuntui lapsenkehoni sisällä, kuin olisin maannut samalla paikalla liikkumatta vähintäänkin viikon. Mutta se oli mahdotonta, vaikka myöhemmin selvisi, että myrsky oli ollut pahin miesmuistiin. Koko alue oli jouduttu evakuoimaan hyökyaaltojen tieltä lähes viikoksi, ja että muitakin lapsia, jopa aikuisia ja kokonaisia perheitä, oli kadonnut myrskyn aikana...