Ihmisten Inari- kohtaamisten maa

Teksti Harald Olausen
"Teos Ihmisten Inari. Kohtaamisten maa on enemmän kuin kokoelma vuosilukuja, tilastoja tai karttoja. Se on kertomus Inarista ja inarilaisuuden moninaisuudesta. Inari on Suomen laajin kunta, jossa tila ja aika asettuvat eri tavalla kuin muualla. Se on paikka, jossa pohjoinen ulottuvuus ei ole vain sijainti tai mielentila."- Inarin historiatoimikunta 21.4.2026.
Veli-Pekka Lehtolan ja Jaakko Peltomaan toimittama muhkea jättiläisteos (isoja a-4-kokoisia sivuja 461) Ihmisten Inari - kohtaamisten maa (Inarin kunta, 2026), Inarin kunnan 150-vuotisjuhlien kunniaksi julkaisema kirja, ansaitsee kiitokset esikuvallisuudestaan ja hyvästä pyrkimyksestään olla ei pönöttävä historiankirja, jolla olisi kiinnostavaa sanottavaakin; se on onneksemme selkeä ja selvästi aiemmista totutuista pönäköistä ja puisevista paikallishistorioista pois pyrkivänä inhimillinen.
Sellainenkin on suomalaiseen tapaan aikoinaan Inarista tehty vuonna 2003 Aanaar – Inari. Inarin historia jääkaudesta nykyaikaan: "Ajallisesti vuoteen 1952 päättyvä teos on sisällöltään valtavan rikas mutta myös raskas esitys, jossa yksityiskohtien paljous voi hämärtää kokonaiskuvan hahmottamista." Se on kuitenkin melko innoton ja laimeana kiinnostamton. Siksi juhlavuodeksi kaivattiin menevämpää ja rennonpaa kirjaa, joka olisi lukijaystävällinen ja yhteinen jokaiselle inarilaiselle.
"Paitsi neljää eri kieliryhmää, inarilaisuus tarkoittaa värikkäitä ja värittömiäkin henkilöitä, perheitä ja sukuja, kyliä ja erilaisten ympäristöjen asukkaita. Luonto luo kehykset, mutta ihmiset luovat omia historioitaan ja verkostoja. Menneen ja nykypäivän risteyksissä muutos on kaiken aikaa läsnä. Pysyvyyden takeena on aina ollut inarilaisten sitkeys, neuvokkuus ja omaperäisyys."
Kirjoittajat ovat: Veli-Pekka Lehtola, Jaakko Peltomaa, Rauna Anneli Aikio, Pekka Harve, Irja Jefremoff, Matti Kukkola, Annikki Salonen, Vesa Puuronen, Kai J. Rantanen, Ari Savikko, Jyri Salonen, Ville Vaarala ja Veikko Väänänen.
Voi sanoa, että tiiliskivikirja onnistuu hyvin tehtävässään. Kirjan alussa on Inarin kartta ja lopussa inarilaisen luontokuvaaja Jorma Hevonkosken menestynyt kuva Rahajärvi jäätyy, mikä menestyi Vuoden luontokuva 2021-kilpailussa. Ensimmäisen luvun Pitkien etäisyyksien pitäjästä hyvinvointikunnaksi (s.12-230) otsikot ovat paljon puhuvia ja aiheistaan tyhjentävästi selittäviä.
"Nimi Aanaar – Inari – Kunnan synty ja uusi kirkonkylä – jänkien ja aapojen laulaja – Ivalo keskuspaikaksi – Politiikkaa ja tykkityömaita – Talvisodasta Lapin sotaan – Tuhottu ja jälleenrakennettu Inari – Inarin uudet asukkaat." ja lista jatkuu: "Tiet ja muutoksen avaimet, Inarin kunta 1940-luvulta 1970-luvulle, seurakunta sodan ja rauniolta vakiintumisen aikaan, Tienvarsikioskeista matkailukaupunkiin, Seurojen talolla, kisakentillä ja rokkilavoilla, "Turisteille kaunis maisema, meille leipä"- elinkeinot murroksessa, Terveydenhoito pitkien etäisyyksien pitäjässä, Kansakoulusta peruskoulun aikaan sekä Sami Littosta saamelaisvaltuuskuntaan."
Luvut ovat täynnä pieniä tarinoita, jotka jakaantuvat mikrotasolle vielä pienempiin, ja vielä pienempiin tarinoihin. Saamme tietää mm. miten Pielpajärvelle rakennettiin 1776 suuri ristinmuotoinen puukirkko, jonka ympäristössä sijaitsivat kymmenet kirkkotuvat, mitkä loivat Pielpajärvestä pienen sesonkiluontoien kylän "käytettiinhän sitä vain kirkkopyhinä".
Inarin historiasta on julkaistu aikaisemmin muitakin yleisteoksia, kuten Tuomo Itkosen Inari – Inarin kirkkojen ja paimenten muisto (Kotimaa, 1952)), ja teuvo Lehtolan Kolmen kuninkaan maa. Historian Inari (Puntsi, 1998)), ja kahdeksan asiantuntijan laatima perusteellinen paikallishistoria Inari Aanaar – Inarin historia jääkaudesta nykypäivään (toimittanut Veli-Pekka lehtola, 2003)) sekä Jorma Lehtolan kokoama teos Taka-Lapin lukukirja. Wiestejä vanhasta Inarista (Kustannus Puntsi, 2023). Myös paikalliset mediat ovat julkaisseet paljon muistitietoa ja kansankulttuuria Inarista.
Uusi kirja koostuu kahdesta osasta. Professori Veli-Pekka Lehtolan laatima historiikki kuvaa tapahtumia sotienjälkeisestä ajasta 1970-luvun loppuun. Toisessa osassa päätoimittaja Jaakko Peltomaan toimittamat haastattelut käsittävät viimeisten 50 vuoden ajanjakson. Kirjassa mielenkiintoisinta on kuvaus inarilaisten matkasta perinteisistä elämänmuodoista moderniksi.
"Kehitystä leimasivat vilkas väestönkasvu 1960-luvulle saakka, teiden ja viestintäyhteyksien rakentaminen, sähköistyminen, matkailun kehitys Saariseläntien osalta sekä elinkeinojen murros maataloudesta metsätalouteen ja moottorikelkkojen aikaan."
Kirjassa on pyritty selkeyteen ja rehellisyyteen niin teksteissä, aiheiden valinnassa kuin kuvissa ja se näkyy kautta linjan kirjassa, joka on kutsuva ja kuin itsensä kanssa keskusteleva avoin ympäristö. Kirjassa puheenvuo on annettu itse Inarille, sen luonnolle, ihmisille ja historiantapahtumille. Luonto tarjoaa puitteet ja "lavasteet", mihin kirjan kuvaamat inarilaiset istuvat sopivasti.
"On mahdotonta puhua Inarista mainitsematta luontoa. Inarijärven läsnäolo sekä tuntureiden mutta niitäkin enemmän veden ja kivikoiden hallitsema maisema ovat muovanneet elämää vuosituhansia. Luontosuhde on inarilaisuuden ytimessä: se on kunnioitusta, selviytymistä ja saumatonta yhteiseloa karun mutta anteliaan ympäristön kanssa."
Kirjoittajat muistuttavat osuvasti, ettei historiaa kirjoita tunturit tai kivet vaan ihmiset. Inarilaisten historia syntyy kohtaamisista, jonka korkeaveisuna kirja toimii inarilaisten ja inarilaisuuden 150-vuotisjuhlien kunniaksi esittelemällä vuosien saatossa koettujen yhteisten ponnistusten sekä riitojen synteesinä syntynyttä inarilaisuuden menneisyyden ja nykyisyyden yhdistävää kudosta.
Se kudos on kirjassa elävä puhe ja arkikokemukset. Yhteenkuuluvuus syntyy sitkeyden ja kestävyyden voimalla, ja liikkuu erilaisten tapahtumien ja ihmisten hengityksen tahdissa omaan suuntaansa, kertoen kukin samalla sekä yksityistyä että yhteistä tarinaa eri puolilta katsottuna, historian osoittaessa olojen ja tilanteiden muuttuneen mutta monien perusasetelmien säilyneen.
Inarin historia voisi olla minkä muun tahansa suomalaisen pikkukunnan. Kehitys hyvinvointiyhteiskunnaksi alkoi kunnolla vasta 1960-luvulla. Kunnanjohtaja Kalervo Tumme selosti vuonna 1965, että Inarin kunnan erityiskysymyksenä ovat aina olleet pitkät yhteydet. Alue kattaa runsaat 1700 neliökilometriä eli se oli samansuuruinen kuin Kuopion lääni. Etäisyys yhden kunnan sisällä Ivalosta Sevettijärven alueen viimeisempiin taloihin oli peräti parisen sataa kilometriä.
"Vielä 1960-luvun puolivälissä siitä vain 70 kilometriä oli autoteitä, sata kilometriä autolla ajamiseen kelpaavaa polkutietä ja loput 20-30 kilometriä piti kulkea muilla keinoin."
Vaikka kirjassa on näennäisen leppoisa tunnelma ja se kulkee eteenpäin rennon jutuskelun muodossa esimerkiksi Jaakko Peltolan kirjoittamassa osassa Kertomuksia ihmisten elämästä – elinvoimainen ja alati muuttuva Inari, tarinoissa on pohjavireenä koko ajan samat vanhat ongelmat kunnan muuttuessa perinteisistä pikkukylistä moderneiksi taajamiksi palveluineen. Matkailu on se pyhä lypsävä lehmä, jota kirjassa vaalitaan ja käsitellään kultahansikkain, onhan se kaiken a ja o.
"Selväksi käy, että osa perinteisistä elinkeinoista ja vanhoista ammateista on katoamassa historiaan, esimerkkinä metsätalous, joka oli aikoinaan leivän isä Inarissa. Kokonaisuudessa "Inarissa" kuljetaan pitkin ja poikin Inarijärveä. Inarinsaamea kuullaan Nellimin keskustelukerhossa ja kielipesissä, joiden rahoituksen hankkiminen edellytti tiukkoja vääntöjä etelän päättäjien kanssa."
Inarilaisuus kuitenkin lähtökohtaisesti asettaa pienen jääviysongelman kirjan kirjoittajille mutta se ei menoa ja Inarin ihanuutta julistavaa tekstimassaa tunnu haittaavan. Sen leipää syödään, jonka lauluja lauletaan, ja ruokkivaa kättä ei purra. Toisaalta kirjassa on varattu eriävä mielipide jossitteluineen "Miten tähän on tultu ja olisiko voitu valita toisinkin" Kunnantalon liepeillä osassa. Elinkeinoelämä-jaksossa muistutetaan sitä, ettei Kanadasta tullutkaan revontulimatkailun kultamaata, kun painopiste siirtyi Lappiin ja ensimmäisenä Saariselälle ja se on jo sinänsä hatunnoston arvoinen asia, miksi kirjakin on kannattanut kirjoittaa.
Koulumaailma-osassa entiset oppilaat ja koulujen henkilökunta saavat kirjan sivuilla oman, harvoin tälle ryhmälle tarjotun suunvuoron, mutta jutut ovat kilttejä ja sanoma sopuinen. Ja tuleehan sieltä myös valtion ylistys osassa "Uskoa, urheilua, Rajaa ja ripaus taidetta". Luku onkin tärkeä selittäjä, miksi valtion rooli voi olla keskeinen kehittäjä ja kunnan hyvinvoinnin ylläpitäjä.
Inarin yhteydet Pohjois-Norjaan puuttuvat lähes kokonaan tai ne sivuutetaan muutamilla lauseilla (ilmeisesti poliittisesti korrektina operaationa), vaikka toinen liikenteen pääsuunta kulki Norjaan Jäämeren rannalle, minne suunnattiin vuosittain ostoksille, kalastamaan ja sukuloimaankin. Tuntuu hieman kummalliselta, että Norjan rajasta ja norjalaisten laajentumissuunnitelmista pohjoisessa ei kirjassa puhuta, ihan kuin asia ei olisi ollut ajankohtainen ja vaivannut myös inarilaisia.
Norjan ulkoministeriö oli pohjoisen alueen laajentumissuunnitelmien takana. Vuonna 1919 perustettiin asiaa ajamaan "salainen rajakomitea, joka koostui mm. puolustus-, työ- ja maatalousministeriön edustajista. Salaisen rajakomitean jäsen, Norjan Pariisin-lähettiläs Wedell Jarlsberg, oli aktiivinen Versaillesin rauhankonferenssissa edistämässä Norjan asiaa, ja sai heinäkuussa 1919 lupauksen, että rajakysymystä käsitellään Petsamon kysymyksen yhteydessä. Itse asiassa koko pohjoinen kiinnosti suurta maailmaa; oli Petsamon nikkelikaivokset, jäämerentie Inarista Pohjois-Norjan rannoille ja kauniit pohjoisen maisemat.
Suomen ja Norjan edut olivat pohjoisessa vastakkaisia ja vaikuttivat maiden välisiin suhteisiin. Jännitys oli kovaa myös Inarissa. Ahvenanmaan kysymys oli ratkaisematta ja kielitaistelu ruotsinkielisten kanssa kävi kuumimmillaan. Siinä oli tarpeeksi syitä muille Pohjoismaille tukea Norjaa. Kitkaa aiheutui rajajärjestelyistä, kun Norja pyrki Suomen kanssa samoille alueille Etelä-Varangissa. Norja pelkäsi Suomen laajentuvan Norjan alueille. Sotien jälkeen suhteet palautuivat normaaleiksi kauppasuhteiksi, ja Etelä-Varangin kunnan edustajien kanssa neuvoteltiin "puunjalostuksen eduista tieyhteyden saamisen myötä".
Kirja Inarista on itseään suurempi kirjaimellisesti jo kokonsa puolesta mutta myös eräänlainen "Tahdon riemuvoitto" tekijöilleen. Harvoin lukee yhtä intensiivisesti paikallishistoriaa, jolla on maassamme ummehtuneen vanhoillinen maine. Kirja on vaikuttava tarina eräästä pohjoisen nurkkauksesta, jossa elävät sulassa sovussa keskenään vielä vanhat luulot ja uudet ajatukset. Kirja on tarkka ja terävä läpileikkaus siihen, mitä Inari ja inarilaisuus tänään ovat ja miksi. Hyvä kirja ja hieno lukukokemus. Suosittelen!

"Mikä on se kylä Suomessa, jonka asukkaille tulee 200 km ylimääräistä matkaa pitäjänsä hallintokeskukseen?" Lapin Kansassa toimittaja Ilta Heinonen vuonna 1972 ihmetteli Inaria ja inarilaisuutta.