Ihmisten näkökulmasta herää kysymys: Mikä riittää?
Teksti:
Harald Olausen
Vielä viime viikolla julkisuudessa vakuuteltiin hallituksen johtonelikon voimin hallituksen seisovan yksituumaisena työllistämistavoitteidensa takana. Mutta ilmassa on jo syksyn selvät merkit hallituksen natisemisesta liitoksistaan. Viimeistään budjettineuvottelun aikaan, kun aletaan tosissaan tapella työllistämistavoitteiden toteuttamisesta, alkaa hallituksen sisäinen piina, jossa kulissien takana ohjailevat kädet voivat saada aikaan hallituksen vaihdon lennosta. Demarit luulivat saaneensa jättivoiton Sanna Marinista, joka on ensimmäinen demaripääministeri, joka uskalsi asettua Jämsän paperitehtaan lakkauttamisen yhteydessä Suomen ulkomaankaupan tärkeimpien pyhien lehmien edustajien sanomisia vastaan rohkeasti kyseenalaistamalla vertailevaan tietoon pohjautuen heidän argumenttinsa siitä miksi kannattava paperitehdas kannattaa ajaa alas vain siksi, että se on osa työnantajien strategiaa yrittää vetää matto liian röyhkeiksi ja vaativiksi käyneiden vasemmistodemareiden, joiden kannatus vain temppu tempulta julistus julistukselta kasvaa, alta.
Jos kepun oikeistosiipi johtajanaan entinen pääministeri Juha Sipilä ja lappilainen kansanedustaja Markus Lohi, olisivat tienneet viime keväänä mihin Antti Rinteen kampituspeli oikeasti johti, he olisivat miettineet kaksi kertaa ennen kuin olisivat ryhtyneet kädet siinä itsessään kovaan peliin, josta heidän oma puolueensa ja sen uusi kokematon puheenjohtaja Katri Kulumuni saivat pysyvän vamman sieluunsa. Sanna Marinin nousu puheenjohtajaksi oli myös kuppikuntaisessa SDP:ssä suuri yllätys ja vain hiuskarvan päässä - muutaman äänen - toteutumisesta, kuten saimme kuulla, kun kohun aiheuttanut puoluevaltuuston puheenjohtaja, karhulalainen kansanedustaja (ja silloin kai muutaman päivän ex-ministeri?) Sirpa Paatero, nykypäivän Arja Alho, joka oli entisen puoluejohtaja Kalevi Sorsan sanoin "kävelevä katastrofi", joka ei sairaanhoitajataustaisena osannut toisena valtiovarainministerinä erottaa edes kunnolla menoja tuloista budjettikirjassa, tuli kesken sairaslomansa äänestämään Rinteen joukkoihin kuuluvan Marinin puolesta Rinteen nöyryyttämän europarlamenttiedustaja Eero Heinäluoman joukkoihin kuuluvaa Antti Lindtmania vastaan.
Ensi viikonloppuna kepu vaihtaa epäonnisen ja epäsuosituksi oman puolueensa todellisten taustavaikuttajien silmissä käyneen Kulmunin kokeneeseen ja hyvän argumentaatiotason omaavaan Saarikkoon, jonka ensimmäinen ja ainoa tehtävä on nostaa kepu siitä 10 prosentin tuskaisesta gallup-asemasta takaisin 20 prosentin mahtiluokkaan, mitä Kulmunikin lupasi mutta ei osannut, koska kepu on punavihreän hallituksen panttivankina. Kepun kannatusta syö sen perinteisillä alueilla, maaseutu-Suomessa persut, jotka jatkavat gallupeissa toiseksi suosittuna puolueena. Kepulla oli tarjolla hävittyjen viime vaalien jälkeen toinenkin mahdollisuus, mitä he hetken miettivät mutta eivät uskaltaneet liian oikeistolaiseksi kepun vieneen yrittäjä-pääministeri Juha Sipilän neljän vuoden kansan kyykyttämisen ja epäonnistuneen sote-sekoilun jälkeen edes koettaa: porvarihallitus, jossa sama hallitus olisi jatkanut (kepu+persut-kokoomus) kristillisdemokraateilla lisättynä. Tekikö kepu virheen kieltäytyessään tästä mahdollisuudesta ja onko sen kannatuksen mateleminen kymmenen prosentin tietämillä syy vai seuraus tästä?
Avainpelaajia tässä pelissä on oppositiossa selvästikin taas toisensa löytäneet persujen Jussi Halla-Aho sekä kokoomuksen Petteri Orpo, jonka pelisilmä on pettänyt vain kerran ja silloin kohtalokkaalla tavalla, kun hän aliarvioi harmittomana pellenä pitämänsä julkkiskansanedustaja Hjallis Harkimon röyhkeän vaatimuksen päästä urheiluministeriksi, mikä maksoi kokoomukselle ainakin kaksi paikkaa laskentavasta riippuen ja täpärästi juuri siksi pääministeripuolueen paikan menettämisen. Opro ei saanut vastaehdokasta kokoomuksen puheenjohtajavaalin juuri siksi, että puolue on odottavalla kananalla hallitukseen menon suhteen eikä aio siksi vaihtaa kesken juoksun hevosta (Mykkänen/Häkkänen?) Toista kertaa Orpo ei aio hävitä käsissään olevia voittokortteja.
Juuri tästä on kysymys, kun maan yritysmaailman ykköstonnisto hyökkää voimallisesti ay-liikkeen tukemaa ja ay-liikkeen puolesta peistä ilmassa heiluttavaa Marinia vastaan. Vihdoinkin oikeisto ja työnantajat saivat uuden vaaliaseen kymmenen vuotta Voikkaan paperitehtaan alasajon jälkeen, jolloin syyllistettiin paperimiehet liian korkeista ansioista suomalaista kilpailukykyä haittaamasta. Jos Marin, tai mitä todennäköisesti Antti Rinteen uudelleenvalintakampanjasta vastannut entinen Rinteen läheinen avustaja ja monessa liemessä keitetty kekseliäs Timo Nevaranta, nykyinen työministeri Tuula Haataisen avustaja, olisi silloin ollut SDP:n ruorissa tekemässä samaa vastaiskua työantajia vastaan argumenttipohjalta, olisiko myöhemmin persut saaneet niin paljon ääniä erityisesti kymenlaaksolaisilta entisiltä paperityömiehiltä, jotka syystä kokivat SDP:n pettäneen heidät?
Tämä oli myös syy, miksi SDP lennätti perjantaina ykkösministeriketjunsa Jämsään vaatimaan UPM:lta yhteiskuntavastuuta ja lupaamaan etsivänsä kaikille 450 työttömälle työllistämismahdollisuuksia. SDP:n vasemmistolainen tarkoittaa tätä. Konsensus-Suomessa harvinainen veto demaripääministeriltä oli kyseenalaistaa maan tapa irtisanoa liian helposti. Puolue toimii Marinin johdolla enemmän kuin ripeästi puolustaen omaa perinteistä kannattajakuntaansa antaakseen heille kuvan SDP:n kyvystä ja luotettavuudesta tehdä sitä laajemminkin - ainakin paremmin kuin persut, joiden työllisyys- ja talouspolitiikkaa on kuin suoraan edellisen porvarihallituksen tavallista ihmistä kyykyttävästä epäsuositusta ohjelmasta. Juuri tästä syystä SDP:n voittoputki on katkaistava ennen kuin se on liian myöhäistä, ajatellaan ainakin kepussa, jolla on ensi viikonloppuna kabinettikeskusteluissa pohdittavanaan Saarikon puheenjohtajaksi julistamisen jälkeen suurempiakin kysymyksiä, kuten se milloin mahdollisesti hallitus hajotetaan.
Hallitus hajotetaan vain sisältä. Suuri poliittinen teatteri ja Saarikon nouseminen oikeiston yhdeksi johtohahmoksi sekä kepun tekeminen uskottavaksi jälleen maaseutu-Suomen persuihin livenneiden tyytymättömien äänestäjien keskuudessa edellyttää parin pirun vetämistä politiikassa ei vain oikealla, vaan myös lähelle äärioikeistoa. Minun ennustukseni on se, että maassa on porvarihallitus ennen etänä tänä vuonna pidettäviä itsenäisyyspäivänjuhlia ja pääministerin nimi on Annika Saarikko. Hallitus jatkaa siihen mihin edellinen porvarihallitus jäi ja sote-uudistukseen palautetaan kokoomuksen malli vallinnanvapaudesta. Elvytystä jatketaan. Mutta miten? Suoraan yrityksille? Veroja alennetaan mutta kenen? Uudistuksia lykätään mutta mitä? Entä miten käy tavallisen ja köyhän kansan? Kestääkö se vielä seuraavat kolme vuotta edellisen hallituksen kovan linjan jatkumisen ja mitä tämä saattaa tehdä SDP:n jatkuvasti ylöspäin nousussa olevalle kannatukselle?
Marin
näyttää sekä osaavan että nauttivan poliittisista kovan luokan luut
kurkkuun vastustajalle-retoriikastaan. Hänellä on ilmettään modernisoinut ja
profiiliaan ainakin johtajanvalinnoissa nuorentanut ja tavallistanut puolue
yksimielisesti ja voitonvarmuutta SAK-.kortti takataskussaan takanaan. Ja
kaikesta tästä saamme lopulta kiittää demareiden linjattomuuteen kyllästynyttä
entistä ay-johtaja Antti Rinnettä ja hänen röyhkeyttään syöstä SDP:n sisäisessä
vallankaappauksessa puolueen eliitin omista joukoistaan puheenjohtajan paikalle
istuttama entisen kansanedustajan kiltti ja kuuliainen opettajatytär, joka oli
osaamattomuudellaan politiikassa (Katri Kulmunin tavoin kepun) hävittää
Suomesta SDP:n. Marin kysyi osuvasti: "Ihmisten näkökulmasta herää kysymys mikä
riittää?" Juuri tämä näkökulma on ollut aiemmin SDP:lla hukassa. Nyt se on taas
löytynyt.
Katsotaan mihin se johtaa suomalaisessa politiikassa. Marin ei toimittaja Pirjo Auvisen mukaan purematta niellyt UPM:n perusteluja paperitehtaan lakkauttamisen syistä. marin sanoi maan olevan historian syvimmässä kriisissä ja siksi hän kysyy, miksi juuri nyt UPM päätti lakkauttaa kannattavan tehtaansa? Hyökkäyksen voimasta työantajia (ja kokoomusta) vastaan kertoo Marinin kova väite Ylen Ykkösaamussa näkemästään vertailevasta tutkimuksesta, jossa hän kumoaa työantajaleirin väitteet korkeista kustannuksista ja väittää suomalaisen kustannustason olevan "itse asiassa" alhaisempaa kuin esillä olleissa muissa kilpailijamaissa. Marinin offensiivi porvaristoa kohtaan on ovela, osaava ja osuva. Poliittisesta syksystä on tulossa värikäs eikä siinä ainakaan pelkääjän paikalla istu kyydissä mukana SDP.
Mutta eipäs nuolaista ennen kuin tipahtaa. Demareilla on kolme perustavanlaatuista ongelmaa. Ensinnäkin koko Sanna Marin-tehtailu vaikuttaa päälleliimatulta imagokampanjalta, Jos puolue on perustaltaan mätä ja sen jäsenistön keski-ikä lähenee 80-vuotta, ei yksi Marin vielä kesää tee. Hyvä jos päästään edes alkukevääseen johonkin äitienpäivään asti. Lisäksi kaikki tuntuvat unohtavan sen tosiasian, että se mikä menee lujaa ylös tulee yhtä kovaa vauhtia aikoinaan alas. Mitä sitten kun hän ei olekaan enää keulakuva? Mitä sitten tapahtuu harmaantuvalle ja ukkoutuvalle puolueelle? Toinen ongelma on SDP:n alati muuttuvat kasvot. Milloin se on oikeistokeskuslaisuutta tavoitteleva keskiluokan puolue, milloin taas mitä mieleen vaalien alla mainostoimistojen ehdotuksesta keksitään.
Ja vaikka äänestäjien muisti on lyhyt, SDP on pettänyt liian monta kertaa vaalilaupauksensa ja hylännyt peruskannattajansa tavoitellessaan lisä-ääniä muualta, lähinnä liikkuvista äänestäjistä. Puoluesihteeri Antton Rönholm, joka vaikuttaa Lipposen kauden osaavan puoluesihteeri Markku Hyvärisen sukulaissielulta, ensimmäinen tehtävä olisi saada SDP:n uskottavuus pitkässä juoksussa takaisin. Sitä ei saada kuukaudessa parissa vaan parissa vaalikaudessa (vähintään yksi poliittinen sukupolvi eli 8-vuotta). Kolmanneksi SDP:tä vaivaa kroonisesti älyn ja mielikuvituksen puute, mutta myös ikävällä tavalla koko puoluetta sivistyksen ja osaamisen puute. SDP on valistuksen perillinen mutta sillä on jakobiinen sydän ja ehkä siksi SDP ei ole halunnut nähdä muun kuin työväenluokan vapauden aina tehtävänään. Kyllä näissä ongelmissa on vielä pitkälle ensi vuosikymmenelle SDP:ssa pohdittavaa. Eikä silloin Marin ole enää puikoissa yli viisikymppisenä. Vai onko?