Ikävä Mellerin runoja

Teksti:

Harald Olausen

"Nuoruus! Kaiken pitää olla sille siivekästä ja veristä! Sillä on niin kiire muuttamaan maailmaa että se on valmis siihen heti kun on käynyt eteisessä ja nähnyt avaimenreiästä sisään..."Maailma! Kyllä se tiedetään! Se on avaimenreiän muotoinen!" niin se huutaa. Nuoruus, kuulee korvissaan oman sydämensä lyönnit: "Maailman sydän lyö! Ettekö kuule?" Kaiken pitää olla sille siivekästä!" Siivekästä ja veristä! Ja se joutuu aina petetyksi tai pettää itse itsensä, kumpaankin se on valmis, ja kaikkeen. Kun kompastut omiin jalkoihisi älä sano sitä Kohtaloksi, sido ensin kengännauhasi."

Tästä runosta - käsitteellisestä vastakkainasettelusta tiedostavassa itsetunnossa - paistaa läpi runoilija Mellerin lahjakkuus puhtaan kokemuksen ja arkisten huomioiden sekä ahaa-elämysten välittäjänä, vaikka lopulta hänenkin tekstinsä vesittyivät kun hän, muiden samanlaisten tavoin, eteni siihen loppupisteeseen, jossa itserakkaus tuhosi saavuttamattoman saaliin. Mutta ilman näitä "viestintuojia" meidän olisi vaikea ymmärtää itsessämme samanaikaisesti vellovan todellisuuden ambivalenssi ja sen mustavalkoinen luonne menettämättä kohtalokkaasti arjen sietokykyä, ja ymmärtää samalla kaikista tapahtuneista huolimatta kaiken ohikiitävän hetkellisyyden sattumanvaraisuuden oman itsemme luontaisessa päättämättömässä horjuvuuden ristiaallokossa.

"Tynnyrissä kasvanut tyttö näkee tapinreistä kuun. Syksy. Kiikkerissä puissa omenat, kalpeat kovat. Kulkumies tulee tietä pitkin, tyttö lähtee hänen kanssaan, kyselemättä."

Melleri ei teoretisoi vaan kirjoittaa itsensä heti ensimmäisistä riveistään lähtien asioiden ja ilmiöiden ytimiin omintakeisella tyylillään. Suomalaisen modernin runon äiti Eeva-Liisa Manner kirjoitti esseestään "Modernista runoudesta", joka ilmestyi alun perin Parnassossa 3/1957.

"Jos ihmisellä on koti, se on kai siellä missä hän ymmärtää ympäristönsä. Tästä syystä varmaan niin harvat ovat onnistuneet kotoitumaan uuteen runouteen; ja ne jotka ovat sen ymmärtäneet, puolustavat kiihkeästi uutta kotipaikkaansa - seikka mikä on useinkin omiaan herättämään hämmennystä ja ärtymystäkin. Muutokset häiritsevät, halutaan tunteenomaisesti säilyttää vanha, ja näin annetaan nykyhetken mennä ohitse. Runous on pitkän aikaa käsitetty liian paljon tunteen asiaksi, vaikka sen pitäisi olla koko persoonallisuuden asia. Romantiikka pilasi paljolti runouden, ja varsinkin runouden maineen. Puhdistus on tietysti runoilijoiden itsensä toimitettava. Vähitellen aletaan ihminen käsittää kokonaisuutena eikä osina, ja on välttämätöntä ja samalla luonnollista, että myös runous muuttuu. Tunteen on saatava vastapisteensä älystä, uusia kerrostumia tuodaan esiin, usein oudossa järjestyksessä."

Mellerin runot ovat täynnä lihaa, tapahtumia ja ne jättävät lukijaansa jäljen, sillä hän näyttää ymmärtävän hyvin ihmisissä olevan monta toisistaan mittaa ottavaa minää, ja antoi siksi runoissaan ihmisten elämän sulautua yhteen kuvattuun ymmärrettävään ympäristöönsä, koska pohjimmiltaan hänestä oli kyse pelon ja epävarmuuden synnyttämien vaarallisten absurdismien tiukasti historiaan ankkuroituneista lieveilmiöistä, ja niiden kyvyttömyydestä torjua jatkuvasti murenevan moraalin paikoilleen jämähtänyt yksioikoisuus. Runo on samalla aikaa sekä kevyt että raskas ja suoraan sielua puhutteleva erään "ikuisen" taistelun kuvaus, kuin mielimme sopukoihin upotettu sanojen luokkakuva. Minulla on joskus Arto Mellerin runojen ikävä - siitä lähtien kun luin nuorena runopoikana vuonna 1978 hänen vastailmestyneen esikoisrunokirjansa "Slaageriseppele", jonka nimiruno on häikäisevän hieno.

"Taas on kevät, taas ahmii kyltymätön puhuri ilman neitseellistä vereslihaa. Pajujen kissoja, koivujen norkkoja. Taas metsä humisee mahlan melodiaa. Hiekka ruostuu kyläteillä ja nuoret kioskilla naureskelevat kun mummot työntävät potkukelkkaa sulassa maassa. Vapaissa vesissä sama tuuli, joka 1946 puhalsi karjalaistyttöjen pieneksi käyneet mekot hulmuun kun tanssilava oli veistetty tuoreesta puusta sama tuuli on täällä taas. Mutta laulaja, laulaja on poissa. Kirkas viina läikähti likaiselle tyynyliinalle kuin suuri kyynel, kertoi Hymylehti. Ikuinen nuoruus rahisee äänilevyllä, vuokrahuoneen kellastuneilla tapeteilla tanssii rujo valoläikkä, auringossa vääntyneet 78 kierrosta, neula on unohtunut samaan uraan samaan uraan jotta nuoruus olisi taatusti ikuista, nuoruus olisi ikuista, nuoruus olisi ikuista...Mutta kevät on ainoa joka on taas."

Melleri käsittelee samalla sekä tiedostamatonta että tiedostavaa, samalla tavalla mitä jo Goethe pelkäsi tiedostamisesta tulevan valtavan sairaalan, jossa olemme toistemme sairaanhoitajia, mutta siihen Goethe ei osannut sanoa juuta eikä jaata, miten selviytyä tästä pahasta maailmasta olematta tyhmä (olkaa lampaita susien keskellä, viattomia kuin kyyhkyset ja ovelia kuin käärmeet) - Mellerin yhdistäessä ne symbioosiksi tai vastakohtapareiksi näyttääkseen kahden maailman mallin, kun hyvään kehottavat ihmiset paljastuvat aina itse pahoiksi, tai heidän sanomansa takana on vuosisatojen jäykkäniskaisuus, missä vanhojen miesten kuolaava hulluus yrittää lannistaa leikkivän ja luovan ihmisen vapaan tahdon säännönmukaiseksi latteudeksi tullen samalla itse riippuvaisiksi luomastaan suvaitsemattomasta uskonnollisesta julmuudesta inhimilliseen häilyväisyyteen sekä sattumanvaraisuuksiin naamioiduista heikompien kiusaamisessa ja kovaotteisessa alistamisessa.

"Vielä kerran, verenrannalla, sydän riitteessä minä kilistän lasia varjoni kanssa. Pimeys pisaroi, oksat vihmovat vihkivettä kasvoilleni. Kuuntelen: valittavat metsissä äitiensä surmaavat lapset, tiúut, äänettömät, kuutamon rubato kylmässä vedessä, lyhdyn lasi mustunut, kynttilä sulanut kyyneliksi. Keskiyön hetkellä kuu laikkaa: sen painan sinetiksi ikkunaan. Kun täältä lähden, lähden yksin, talo jää kylmilleen. Vielä kerran, verenrannalla, varjoni kilistää lasia kanssani, särkynyttä."

Toinen asia miksi Mellerin tapaisia runoilijoita tarvitaan on ihmisten uskomaton kykyä pettää ja valehdella itselleen; siksi heitä voidaan pitää oikeustermein sanottua osittain syyntakeettomina omiin valheisiinsa, sillä Augustusta mukaillen, moni heistä ei tiedä valehdellessaan puhuvansa totta ja puhuessaan totta valehtelevansa. Senecan Suuttumuksesta - kirjassa kuvataan hyvin miksi. Koska häntä on loukattu ja hän haluaa kostaa. Jo länsimaisen kirjallisuuden ensimmäisenä historiallisena henkilönä tunnettu kirjailija Hesiodos väitti kuuluisassa teoksessaan "Työt ja päivät" Homeroksen kertovan runokielen hengessä, että röyhkeydestä ja jumalattomuudesta koitui aina loppujen lopuksi rangaistus, joka tosin joskus antoi odottaa itseään valitettavan kauan aikaa, koska tuomarit olivat lahjottuja ja oikeus toimi aina vahvemman puolesta.

"Houriva vesi, lumen valo, valon lume valvomisesta kivistävän kaupungin yllä. Huurtuneet kyyhkyset koluavat jäisissä vesikouruissa kuhertamatta. Jotain särkynyttä kaupungin laulussa kun se laulaa korkealta, hiljaisuus kuuloluunkuultava."

Melleri on lukenut Charles Baudelairen vuonna 1887 tekemästä terävästä huomiosta kaupallista tylsyyslatteutta ja mielenikävää rahastuksen nimissä levittävästä paskalehdistöstä mihinkään.

"Jokainen lehti on alusta loppuun yhtä kauhujen kudosta. Sotia, henkirikoksia, varkauksia, riettauksia, kidutuksia, ruhtinaiden rikoksia, yksityisten rikoksia, maailmanlaajuisen julmuuden huumaa. Ja tämän oksettavan aperatifin sivistynyt ihminen nauttii joka aamuisen ateriansa palanpainikkeeksi. Kaikki tässä maailmassa tihkuu rikoksia: sanomalehti, seinät ja ihmisten kasvot. En ymmärrä miten puhdas käsi voi tarttua sanomalehteen kouristumatta inhosta."

Melleri kuului Baudelairin runoilijoiden niskaan sälyttämän velvollisuusetiikan pariin ruoskiessaan sanoillaan mitätöntä ympäristöään. Kaipaan tätä Melleriä ja näitä hänen oivaltavia runojaan, mutta en sitä humalaista Melleriä itseään toikkaroimassa pimeillä kujilla Vallilassa ennen ja jälkeen ravintola Pikku-Vallilan vapauttavien ryyppyjen en erityisemmin kaipaa, sillä hän kuului siihen romantisoituun suomalaisten renttutaitelijoiden Matti Pellonpää- luokkaan, jotka pitivät kännisekoilujensa sekopäisyyksissä itseään nerona, koska olivat juoppoja. Melleri olisi ollut nero, jos olisi pysynyt irti tästä porukasta ja renttutaitelijan habituksesta - nyt hän oli vain yksi yksinäinen cowboy renttubukowskilaisuuden viedessä lopulta voiton hyvin alkaneesta ympäristöään sanoilla rusikoineesta havainnoitsijasta niin, että viimeiset runot olivat lähinnä viinan epätoivon paikoilleen jähmettyneen elämän kauhunkuvauksia ja instituution nimeltä runoilija Mellerin tylsyyden toistelua viinarahojen toivossa samaan aikaan, kun Melleri muuttui ulkoisestikin yhtä rapistuneeksi kuin oli syvältä sisimmissään kamppaillessaan mahdottomalta tuntuneen elämänyhtälönsä kanssa olla luova, kirjoittaa, elää ja antaa itselleen siinä sivussa mahdollisuus anteeksi se pelkuruus mikä tätä kaikkea edellytti väistämättömän vajoamisen ja kuoleman edessä.

"Juuret, mitkä juuret? Saviheinää me olemme, saviheinää, halkeilevassa maassa."

Melleri on omaa luokkaansa ylhäällä siellä jossain runouden harvassa tähdistössämme Pentti Saarikosken seurassa viimeisenä suurena runoilijana Saarikosken ollessa ensimmäinen runon megatähti ja Mellerin sen viimeinen vielä silloin kun runous ja runoilijat kiinnostivat suurta yleisöä ja runoutta pidettiin synonyyminä korkeammalle älylliselle ajattelutavalle romanttisen kantilaisen nerousmyytin innoittamana. Juuri tämä oli se väärinymmärrys, johon sekä Saarikoski että Melleri, aikansa lahjakkaimmat kirjalliset kyvyt kompastuivat, kuollen nuorina alle viisikymppisinä miehinä viinan aiheuttamiin sairauksiin.

Arto Melleri on nimenomaan runoilija ja lajissaan kuin tilaus oman aikansa sekä sukupolvensa kuvaajana. Sen sijaan hänen proosakokeilunsa jäävät kauaksi hänen kultakautensa säihkyvistä runoista. Postuumisti yksissä kansissa julkaistu "Pääkallolipun alla" (Otava 2010) on hajanainen kokoelma runoilijan päiväkirjamerkintöjä sekä proosateoksia, joita molempia leimaa tietynlainen "quentintarantinolaisuus" - elokuva/sarjakuvamainen tapahtumien pinnallinen - ei siis syvällinen tai syväluotaava ideoiden ja niiden taustalla vaikuttavien tapahtumien kristallinkirkas havainnointi - kommentointi sekä piinalliseksi aika ajoin yltyvä sanakikkailu ja tyhjän toistaminen eikä kirjaa kannata siksi lukea. Kirjassa parasta on sen takakannessa lainattu runo: TERVETULOA ELÄMÄN & KUOLEMAN NAAMIAISIIN!

"Tule& kanna rokkikansan roolipukua harteillasi, kävele kengillä joilla voit nyrjäyttää selkäsi, farmarit kuin toinen iho, julista Rokkivaltaa, mutta muista, kun nämä on ohi, sulle jää kouraan vain rypistetty ohjelmalehtinen...kun arjen rätit kiillottavat ajan lasitiskejä. Taas. Unohda se mitä sanoin...Keep On Running, Keep On!"

Melleri ei sorru passiiviin tai anonyymiin yleisen tilan ja ideoiden esittelyyn vailla ihmisen tuskaa ja kohtalon arvaamattomuutta. Mellerin runoissa on voimaa, tunnetta ja sanomaa mutta varhaisimmat ovat myös selvästikin nuoren teinipojan sukupolvirunoja julistamassa vasikan ihanaa autuutta sen jälkeen kun ensimmäisen kerran pääsi vikuroimaan auringonpaistamalle kevätniitylle uuden ruohon tuoksuun mieli täynnä uusia mahdollisuuksia vanhan vankilansa hyläten.

Nuoren Mellerin tavaramerkkinä oli vielä tuolloin suurten taidenerojen tapaan leikkivä lapsi, "Homo Ludens." Ja ihan kuin runossaan kuvaamansa MANDRAKE hänessäkin oli räjähtävää alkuvoimaa, periksiantamattomuutta, tutkimusmatkailijaa, sinnikästä selviytyjää, ja jalon villin tavoin viettiensä harhauttamana ainaista eksyjää, "härskiä sekoilijasikailijaa", sekoitettuna niin hullunhauskalla tavalla viehättäväksi debytantiksi pyrkimässä pääkaupungin todellisiin, eläviin underground-taidepiireihin teatterikorkeakoulu seurapiiricoktailinaan - oli hänessä myös ripaus beat-sukupolven jälkikaikua Allen Gingsbergin HUUTO-runosta (1959) kun hän esiintyi kuten seuraavasta runosta, siitä mistä hän sai Järviseudun Sanomista sen 50 markkaa, voimme lukea (myös vahvasti Saarikoski-vaikutteista).

"Musta sade ruhjoo Indokiinaa eikä kukaan ole sivullinen, ei edes Itäkylän Nuorisoseuran Kahvilassa. Minä pelaan pajatsoa ja Viljo Alatalo juo kuuman kaljan ja uutiset on teeveen väkivaltaohjelmaa. Meidän ikkunan takana on rauhallista: täällä päin Ääni ei ole Huuto. Minä pelaan pajatsoa ja Viljo Alatalo juo kuuman kaljan Itäkylän Nuorisoseuran Kahvilassa. Pepe potkii flipperiä (TILT). Me ollaan keskellä sähköisen kokemisen kenttää Itäkylän Nuorisoseuran Kahvilassa. Illalla kun taimi on sulkenut Nuorisoseuran kahvilan ovet, pajatson kilinä vaihtunut lähenevän yön ääniin illalla me katsotaan kaukaisuuteen kuunnellaan miten valtatie 742 nielee auton toisensa jälkeen, kerran puolessa tunnissa."

Runo on selvästikin kirjallisesti lahjakkaan maalaisnuoren kynästä. Hän yhdistelee omaa kokemuspiiriään yleisiin tapahtumiin Saarikosken silloin muodissa olleiden "epäpuhtaiden pablonerudamaisten" runojen tapaan, osumalla tarkasti sekä ajankohtaiseen elämäntyylin kuvaukseen että omaan toimettomuuteensa kahden maailman välillä; sen tosiolevaisen, joka houkuttaa lähtemään tylsästä ei-olevaisesta nuoriseuran kahvilan pysähtyneestä maailmasta, missä ei ole mitään muuta tekemistä kuin pelata pajatsoa tai flipperiä, siihen toiseen olevaiseen, tulevaisuuden epävarmaan maailmaan, mikä siintää jo näkökentällä sähköisenä siitä huolimatta että se on pelottava, tässä ja nyt meissä, sinussa ja minussa kuin keskellämme se väkivaltainen Indokiina, mitä teeveestä tuijotellessamme tajuamme olevamme yhtä syyllisiä kuin ne jotka siellä riehuvat. Onneksi on valtatie 742, joka nielee auton toisensa jälkeen, kerran puolessa tunnissa tosin hyvin verkkaiseen tahtiin.

Melleri jää johonkin puolitiehen vasemmistolaisen heikkohenkisyyden ja isänmaallisen pragmatiikan välille runona leijumaan kuin runonsa "Eddie Cohran nousee kuolleist", missä hautausmaan kukkiessa nousi Eddie Cochran kuolleista, hautausmaan kukkiessa romua ja graniittia samalla kun Eddie otti kitaransa ja lauloi yössä "C`mon everybody".

Melleri ryhmittyy Helsinkiin muuttaessaan ja päästyään teatterikorkeakouluun kuitenkin vielä itse punaviiniä lipittävään 70-lukulaiseen taiteilijasukupolveen, joka on huolissaan maailman menosta ja tilasta uhmakkaaseen patetiaan asti. Runoissaan hän liitää vapaana kuin taivaan tuuli uskollisena ajan hengelle rockin kapinallisuus mielessään. Sen toinen suuri hänen sukupolvensa nimi on pohjoisen elokuvahumanismia Italian neorealismin hengessä Suomi-versiona elokuvillaan maailmalla levittänyt Aki Kaurismäki. Tätä ei-poliittista maailmantuskaa, odysseijaa ja yksilön mahdollisuutta harhailuissaan yksilöllisyyteen, vapaaseen tahtoon ja omaan elämään Melleri kuvaa eksistentiaalisen huumorin ryydittämässä runossaan "Yksinäisen Tähden Harhailija".

"Päivä päättyi kun hän ratsasti kaupunkiin, Yksinäisen Tähden harhailija. Niin kuin juna kolisee pois on blues kaikkialla: savu palavista kylistä. Pelko, Hysteria. Hän ratsasti kaupunkiin, Yksinäisen Tähden harhailija. Ei laulanut hänestä Marc Bolan, ei läpättäneet tyttöjen sydämet. Hän näki varjoisat kujat, lehdettömän puiston missä tuuli selaa eilistä sanomalehteä... ja mä pysähdyn siihen kun joku pitkätukkaisista varottava liikennemerkki sateeseen. Ja kun radio puhui myöhäisuutisia ja kaupungin valot purppuroi taivaan hän huusi Shakespearen Draamat kuulijoilleen: mulle, roskapöntölle, pultsarin maahan unohtamalle palttoolle...Apostoli hän oli. Muukalainen, Dynamiitti hänen hevosensa. Siellä missä hän ratsasti ei kasvanut ruoho, lepra söi asfaltin hipiän. Eikä Ilmestyskirjan ratsastaja puhua savoa."

Suomalainen nykyrunous ilman Melleriä ei ole kovinkaan vakuuttavaa, uudistavaa tai innostavaa. Siitä puuttuu ironia, yhteiskunnallisuus ja tunne, sillä useat kirjallisuuden opiskelijat ja tutkijat ovat vallanneet runouden alttarit lähes täysin. Runoilija Risto Ahdin Parnassossa 2/2001 ollut kirjoitus "Credo quia absurdum" jaottelu suomalaisista nykyrunoilijoista on vieläkin ajankohtainen. Ahti kirjoitti artikkelissaan ihmisen sielun voivan olla vedenkaltainen, mutta runoilijan viinin.

"Jokainen runoilija on oman itsensä kohtalo. Joutuu sen minuuden orjaksi, joka hänessä on luomisvoimainen. Ja niin kuin jokaisen runoilijan voi tunnistaa kuin viinin kielen paalia."

Melleri oli onneksi toista mieltä runossaan "Niin kuin taivas tuhlaa tähtiään", ja se teki hänestä jo suuren runoilijan ja tietäjän.

"Niin kuin taivas tänä yönä tuhlaa meille tähtiään älä pihtaa enää, antaa maljan läikkyä yli jos on läikkyäkseen, voitetaan tai hävitään, samantekevää. Tuhlattavaksi on meille elämä annettu, ainutkertainen, rakastetaan toisiamme yli varojen. Pudistelevat päätään, rakkauden casinon crouperit, älä välitä siitä, hilsettä sataa, kaikki yhden kortin varaan, pannaan haisemaan, Coco Chanelia, ja kalleinta, tietty. Ikäneidot kumpaakin sukupuolta silmät ymmärkäisinä...älä välitä, kateus niiden viuhkojen takana läpättää hulluksi meitä. Pisaroikoon hiki kolikkoihin lyötyjen suurmiesten kasvoilla, kaukana tästä tunteesta kannattavaisuuslaskelmat."