Ikuisuusongelma: Ovatko kirjat kustannustoimittajien vai kirjailijoiden kirjoittamia?

Teksti Harald Olausen

"Väittäisin, että todellisuuden ja ihanteiden välimatka on jopa kasvanut. Lukijat ovat vähentyneet, kirjallisuus on viihteellistynyt, ja alalla on tekijöitä, jotka eivät lue mutta joiden kirjoituksia julkaistaan silti." -kustannustoimittaja Jouni Tikkanen kolumnissaan 28.9.2023 Miksi luen ammatikseni? Kustannustoimittajien sivuilla: https://drive.google.com/…/1AivP1D29K5Wj45BbIz7RKGB…/view…

Aina silloin tällöin julkisuuteen tupsahtaa keskustelua siitä, kuka kirjat oikeasti kirjoittaa, vaikka sen pitäisi olla kaikille melko selvää: hyvin harvaa poikkeusta lukuun ottamatta fiksut ja osaavat kustannustoimittajat tietenkin harsivat "harakanvarpaista" kokoon kauniita joutsenia. He ovat korkeasti koulutettuja ja osaavia kielen ammattilaisia, jotka toisin kuin kirjailijat, omaavat hyvän kirjallisen maun, koska lukevat paljon ja osaavat myös usein itse kirjoittaa paremmin kuin kirjailijat.

Näin on ollut aina, ja tulee aina myös olemaan, jos on uskominen kustannustoimittaja Jouni Tikkasen kustannustoimittajien yhdistyksen sivuilla 28.9 Turun kirjamessujen aattona julkaistua kolumnia Miksi luen ammatikseni? Kolumni on kolumni. Pitää muistaa senkin olevan toimitettu: "Vuoden 2009 finanssikriisi oli takana, ja Wikipedia oli tappanut tietokirjatoimitusten vanhat lypsylehmät, tietokirjasarjat. Pian huomasin, että työstäni hyvin pieni osa oli lukemista."

Tikkanen osuu tarkasti asian ytimeen. Hän tuli pahimpaan mahdolliseen aikaan juuri kriisiytymässä olleelle alalle. Kirjojen julkaisu oli vielä siihen aikaan, muutama kymmenen vuotta sitten, isoa ja kannattavaa bisnestä, jota muutama iso jättiläinen (WSOY, Otava, Tammi, Sanoma) suvereenisti hallitsivat. Kirjoja painettiin tuolloin Suomessa monta miljoonaa kappaletta vuodessa enemmin kuin nykypäivänä, ja sekä julkaistuja kirjanimikkeitä että kirjoittavia kirjailijoitakin oli enemmän.

Nyt on toisin. Olemme saaneet seurata eri medioissa madonlukuja koko bisnekselle. Kirjabisnes ei enää kannata kunnolla, eivätkä oikein ketkään muut, kuin aina paljon lukeneet naiset, lue ja kirjoita kirjoja. Kustannettavien kirjojen määrän romahtaminen ja äänikirjojen suosion räjähdysmäinen kasvu ovat tulevaisuudenuhka koko kirjabisnekselle, mutta aivan erityisesti myös itse kirjailijoille. Esimerkiksi äänikirjoista kirjailija saa vain murto-osan siitä mitä painetuista kirjoista.

Kustannustoimittaja Jouni Tikkasen puheenvuoro on kuin hätähuuto sekä itse kirjallisuuden, kirjabisneksen kuin kustannustoimittamisen puolesta. Muutos huonompaan suuntaan kaikkien, ja erityisesti itse kirjan, kohdalla on ollut kirjabisneksessä pitkä. Tikkanen huomasi pian tietokirjallisuuden kustannustoimittajaksi tullessaan vuonna 2011 saman ongelman ja sen vakavuuden; henkilökuntaa oli vähän ja sekin vähä oli korvattu tietokoneohjelmilla:

"Väillä luin vähän, ja sitten oli julkkareita, joissa piti pukeutua arvokkaasti ja osoittaa kunnioitusta kelvotonta jälkeä tehneille kirjoittajille. Ujona maalaispoikana olin täysin valmistautumaton. En osannut pukeutua, olin vailla tapoja ja aivan liian rehellinen. Keskittymiskykyni katosi tietojärjestelmien kanssa sekoillessa, ja myös oma työnjälkeni oli kelvotonta."

Asiaa ei yhtään Tikkasen mukaan ainakaan auttanut se, että talossa ramppasi koko ajan tuotantotalouden konsultteja, joiden tavoitteena oli vain "tarkoituksenmukainen laatu". Mitä Tikkanen tällä loppusivalluksellaan oikein tahtoo tarkoittaa? Se tarkoittaa taskulaskimilla kirjailijoiksi houkuteltuja julkkiskirjailijoita, jota eivät osaa kirjoittaa, mutta joiden nimi myy kuin häkä.

He eivät tiedä entisen Nuori Voima-lehden päätoimittajan, Erno Paasilinnan kirjailijalle huuli vinossa asettamista edellytyksistä; pitää olla takana jo eletty elämä, ja ei mielellään alle nelikymppinen. Eräs Hesarin entinen kriitikko väitti lehdessä muuttuneen linjan 2010-luvulla. Juttuja tehtiin vain niistä kirjoista, joilla katsottiin olevan kaupallista potentiaalia ja valmista yleisöä.

Tikkanen lähti kaikkeen tähän kyllästyneenä välillä pieneen idealistiseen lehteen, mutta palasi takaisin kaunokirjallisuuden kustannustoimittajaksi. Miksi? Omien sanojensa mukaan sekä hän että ala olivat kasvaneet ja muuttuneet myönteisempään suuntaan. Tärkein syy on kuitenkin yhä ne kirjoittamiselle omistautuneet ja ajatuksistaan kirjoittavat: "Kunnianhimoisia kirjoittajia, joilla on korkeita ihanteita. On olemassa sellaista rakkautta kirjallisuuteen, joka ei taivu tuotantotalouden kielelle. Ja joka elää."

Tikkasen kirjoituksen rivien välistä paistaa läpi sekä tietynlainen ivallisuus omaa alaansa ja kirjailijoita kohtaan, että myös tietynlainen rakentava sovinnollisuus. Kustannustoimittajaksi isoon kustannusyhtiöön palanut ei voi noin vain nostaa kissaa pöydälle ongelmien keskelle, ja pyyhkiä sen hännällä koko pöytää, pelkäämättä itse tulevansa erotetuksi: Sen lauluja laulat, jonka leipää syöt, on varmasti iskostettu tiukasti myös jo suureen taloon tullessaan hänenkin takaraivoonsa.

Sen sijaan että luottaisi Tikkasen kaunopuheisuuteen omasta ammatistaan, hyvistä kirjailijoista (sillä kustannustoimittajalle sellainen on aina se kulloinenkin kirjailija, jonka kanssa hän tekee työtä) sekä idealistisuudestaan, kolumnia pitää lukea salakirjoituksenomaisesti nimenomaan tutkien sitä, mistä hän ei tarkoituksellisesti puhu, vaan kiertää asiaa kuin kissaa kuumaa puuroa ikuisuusongelmana, eli kumpi on tärkeämpi kirjan kannalta: kirjailija vai kustannustoimittaja?

Kustantamolle asia on selvä: tietenkin hyvin myyvä kirjailija, mutta koska nykyiset kirjailijat harvoin osaavat kirjoittaa, tai omaavat usein harmillisen keskinkertaisen kirjallisen maun, kun eivät itse ole juurikaan mitään lukeneet, ahkera kustannustoimittaja, joka saa tehdä likaisen työn pienellä palkalla jossain nurkassa aivan liian suuren ja häiritsevän avokonttorin infernaalisessa mölyssä.

Tikkaselta tuntuu unohtuvan se, ettei kustannustoimittaja siltikään ole mikään kirjailijaan verrattavissa oleva luova ja nerokas uusia maailmoja avaava ja mielikuvituksellinen kirjoittaja. Vai oletteko kuulleet kustannustoimittajista, joista on tullut kirjailijoita (muutamia poikkeuksia kyllä on, ja monista toimittajista, kuten esimerkiksi Isabel Allendesta, on tullut myös kirjailijoita)?

Tässä on tärkeä ero kustannustoimittajan ja kirjailijan välillä. Osaava kustannustoimittaja on kielen ammattilainen, ja jos hyvin käy, sivistyneenä ja paljon lukeneena osaava kirjan puutteiden korjaaja ja innostava valmentaja kirjailijalle, sillä kaikkien tekstit kaipaavat stilisointia, selkeyttä (puhun myös omasta puolestani sekä jatkuvasti virheitä tekevänä toimittajana että kirjailijana) ja dramaturgiaa. Mutta kirjailija voi teknisistä puutteistaan huolimatta olla teksteissään nerokkaan yllättävä ja uusia latuja aukova visionääri.

Nykyjään tyhjän paperin kammosta yleisenä kirjailijan pakkoneuroosina puhutaan yhtä vähän, kuin luomisvoimansa tahallisesti viinalla ja huumeilla pilaavista kansakuntien yhteisen maljan esimaistaneista taiteilijamyyteistä, ala Saarikoski, ja nyt viimeksi surullisenkuuluisa neroksi julistettu Miki Liukkonen. Enää suomalaiset nykykirjailijat eivät kuitenkaan vietä aikaansa kapakoissa notkuen, vaan istuvat nöyrästi kotona tietokonettaan näpläillen.

Tänään kirjailijatkin ovat oppineet kirjoittamaan ja tehneet kustannustoimittajan työstä toisenlaisen kuin Tikkasen aloittaessa yli kaksitoista vuotta sitten kustannustoimittajana niin, että tänään kirjabisneksen uusien kohtalonkysymysten keskellä voikin hyvin kysyä sen kysymyksen, mistä Tikkanen visusti (ja ehkä fiksusti) oli kirjoituksessaan hiljaa: tarvitaanko perinteistä kustannustoimittajaa enää tulevaisuudesta vai muuttuuko hänen roolinsa joksikin muuksi ja jos, niin millaiseksi?