Iloiset alistujat: luetun ymmärtäminen ja tietämisen taito

Teksti:

Professori Timo Airaksinen

Kysymyksiä: Miten ymmärtää edellisen hallituksen lupaus olla vähentämättä koulutuksen rahoitusta, kun heti tilaisuuden tullen vähennettiin koulutuksen rahoitusta? Sitä ei edes kannata kysyä, miksi Helsingin yliopisto oli niin innolla mukana säästötalkoissa. Mitä suomalainen pystyy tekemään, kun politiikka on kaaosta ja uutta ja vanhaa tietoa tulee joka tuutista, monta kertaa ristiriitaista ja sekavaa?

Vastauksia: On opeteltava medialukutaitoa ja kasvettava kriittiseksi tiedonymmärtäjäksi, on yleinen vastaus. Helpommin sanottu kuin tehty. Vastaus, pelkkä fraasi, ei auta eteenpäin. Vastaamiseen vaaditaan näkemys nykymaailman menon ja sitä hallitsevan politiikan luonteesta. Avainsana on silloin tietämisen taito eli tiedon hallinta ja siihen liittyvä osaaminen. Faktoja ei enää ole, on siis osattava orientoitua ilman niitä. Taito on kaikki kaikessa, myös tiedon alalla, alati muuttuvassa ja yhä moniselitteisemmäksi käyvässä maailmassa. Ken katsoo, se näkee - kun näkeminen on opittu taitoa. Osta tietokirjoja; älä kuvittele että netti ja TV auttavat tiedon tarpeeseen.

Ajattele, harjoituksen vuoksi, että olisi olemassa tekstiä ja puhetta, jota ei pysty lukemaan oikein, ei vaikka olisi kuinka medialukutaitoinen. Eikö olekin pelottavaa? Rakastettu filosofi Esa Saarinen ja hänen seuraajansa ihailtu filosofi Pekka Himanen ovat tällaisen puheen kuolemattomia mestareita Suomessa. He ovat hyperbolan mestareita vertaa vailla - tässä oli juuri pari esimerkkiä hyperbolasta. Se on liioiteltu, mahtipontinen ja koristeellinen ilmaus, kuten "Ihmeellinen rakkaus rakastettavaan ihmiseen ylittää kaikki esteet kuin ihmeen kautta". Tieteen termipankin mukaan, kyseessä on "kielikuva, jossa kohdetta kuvataan vääristellyissä mittasuhteissa; voimakkaan liioitteleva ilmaisu" - hyvin laitettu.

Luulisi, että juuri hyperbola olisi helppo torjua, jos omaa lainkaan medialukutaitoa - mutta ei, se on vaikea torjua, koska liioittelu vetoaa ihmisen herkkään mieleen. Entinen pääministeri Jyrki Katainen ei osannut lukea Oxfordin yliopiston professori Himasta ja Himasen vaikeaa tekstiä nolaten itsensä niin, että joutui Brysselin komennukselle. Hän ei osannut erottaa himasia itse asiasta ja niin kävi, 700 000 euroa meni Kankkulan kaivoon ja koko menettely oli juristien mielestä väärä. Kateellisten kuoro yltyi vimmaan arvaamattomaan, kun jokainen meistä sen rahan olisi ottanut, joten pääosan esittäjät hävisivät näyttämöltä vähin äänin.

Saarinen ja Himanen kirjoittavat niin suureen tyyliin, etteivät tämän kirjan sivut riitä niitä toistamaan. Katsotaan siis miten etevä ja kuuluisa aikalaistodistaja, Suomen keskustan edelleenkin ylivoimainen huippuvaikuttaja Matti Vanhanen asian ilmaisee, kun aiheena on Pekka Himasen raportti:

Raportin tilanneet ministeri ottivat kirjan innostuneesti vastaan. Pääministeri Matti Vanhanen on vakuuttunut, että raportti on tärkeä.

"Elämme maailmanhistoriallisessa tilanteessa, jossa menestyksen mannerlaatat ovat isossa liikkeessä ja meidän suomalaisten täytyy löytää uusi tapa pärjätä ja saada arvokas elämä. Eikä sitä mallia ole valmiina. Se täytyy saada yhteisen keksimisen ja keskustelun kautta."

Vanhanen uskoo professorin ajatusten herättävän tärkeää keskustelua.

(https://yle.fi/uutiset/ministerit_innostuivat_himasen_tulevaisuuden_visioista/5524680; luettu 29/6/16)

Vanhasen hyperbola vakuuttaa kenet tahansa: Suomen maailmanhistoriallinen kohtalo järkyttää ketä tahansa ja menestyksen mannerlaatat kai liikkuvat kotiin päin. Lukija huomaa heti Vanhasen käyttämän metaforan "mannerlaatat ... isossa liikkeessä" kömpelyyden: mannerlaatat liikkuvat vuosimiljoonien horisontissa, joten liikkeen isous on vaikea havaita, ja menestystä saa kai odotella hieman liian pitkään. Joskus lukeminen on raskasta, mutta luettava on. Ei saa lannistua.

Toisia tämä kaikki ärsyttää, toisia innostaa - molemmat puolet ovat jotensakin väärässä. Näihin teksteihin ei ole oikeaa asennetta, ei edes kriittistä; ne pitää jättää oman onnensa nojaan. Niitä ei pysty hylkäämään eikä hyväksymään yhtä vähän kuin niiden sisältöä osaisi normaalilahjoin varustettu ihminen tulkita. Voihan sitä yrittää; näin tämä Vanhasen lainattu teksti kuuluu selkokielellä: "Maailma muuttuu ja olemme tilanteessa, jossa menestystä on haettava uudella tavalla, muuten emme pärjää". Viimeistä virkettä en kyllä osaa tulkita; mitä on "yhteinen keksiminen"? Ehkä se tarkoittaa, että "lyödään viisaat päämme yhteen". Ja keskustelu on aina yhteistä, ellei sitten riidellä. Vanhanen siis neuvoo, ettei pidä riidellä. Himasen raportti nostatti armottoman riidan.

Mainonta toimii samalla tavalla hyperbolan varassa, kuvallisesti yhtä hyvin kuin puheena ja tekstinä. Kaikki tietävät, että mainos valehtelee, mutta kuka tietää, että juristien mukaan mainos saa valehdella? Ihmisten oletetaan ymmärtävän, että mainos valehtelee - hurskas luulo todellakin. Mutta, kuten sanottua, mainoksen hyperbolaa ei pysty lukemaan oikein, koska mitään hyperbolaa ei pysty lukemaan oikein. Sitä katsoo ja se syöpyy suoraan sieluun, josta se löytyy, kun pitää tehdä ostopäätöksiä. Mainostaja tietää tämän, eikä osaa edes hävetä, sanoo vain tekevänsä työtään juristien hyväksymällä tavalla. Mainostaja on oikea sielujen insinööri, joka saa ihmiskoneen sielun toimimaan halutulla tavalla. Joka itsensä mainonnalle altistaa, saa syyttää vain itseään. Immuuni ei ole kukaan, koska oikein ei kukaan osaa lukea. Oikein ei osaa lukea, koska luettava ei ole oikein luettavissa.

***

Ajattele, että jokainen haluaa pettää sinua - se on yhtä aikaa kamala ja hyvä, vaikkakin liioiteltu lähtökohta. Suomalainen haluaa uskoa, että puhuja ja kirjoittaja ovat rehellisiä, kuten naapuri ja oma aviopuoliso. Siihen meidät on koulutettu tässä armaassa isänmaassamme, vaikka maailma muuttuu, Eskoseni. Senkin me tiedämme. Jos ei halua uskoa, että aivan kaikki pettävät, ellei ole sosialidemokraatti ja toistele mielessään mantraa, "Kepu pettää aina", täytyy heti lieventää kantaansa. Sanokaamme, että jokainen ajaa omaa asiaansa, jolloin luottamuksen puute iskee silloin kun puhuja kommentoi, puolustaa ja oikeuttaa omaa asiaansa. Kun korkealta hallinnon taholta alkaa kuulua ääniä ylioppilastutkinnon kultaisen vasikan palvonnan turhuudesta, ylioppilastutkintolautakunnan pääsihteeri avustajansa kanssa kirjoittaa ison artikkelin johtavaan päivälehteen ja tietenkin puolustaa työpaikkansa olemassaolon oikeutusta ja tehtävän tärkeyttä Suomen ainutlaatuisen menestyksekkäässä koulutusjärjestelmässä. Olen itse ollut yli kaksikymmentä vuotta lautakunnan jäsenenä - nyt siitäkin eronneena - ja aina hoitanut tehtävää tunnollisena vaikkakin huonossa uskossa. Pääsin niukin naukin ylioppilaaksi ja siitä kai johtuu osa kokemastani vastenmielisyydestä. Olen kuitenkin uskonut, että minulla on myös yleiset argumentit kielteisen näkemykseni perusteiksi. Yksinkertaistan, ettemme ajautuisi liian pitkälle sivuraiteelle: hirviömäinen laatutehdas rajoittaa koululaisen eli opiskelijan kehitystä kriittiseksi, vapaaksi ja luovaksi kansalaiseksi. Ja kun hirviön savijalat horjuvat, hirviötä vielä kehitellään uuteen uljaaseen digi-muottiin sopivaksi. Tähän asti on kirjoitettu käsin perille, aivan kuin Helsingin yliopiston Valtiotieteellisessä tiedekunnassa ikään. Digi-kehitys ei ole aina sujunut eturintamassa koulutuksen saralla!

Perusasia on tämä: älä luota kehenkään, joka todistaa omassa asiassaan. Puolueettomuus ja objektiivisuus ovat harvinaisempaa herkkua kuin voisi kuvitella. Liian monella on oma lehmä ojassa, vaikka esitys matkii tieteellistä sanontaa. Maailma on täynnä ihmisiä, jotka todistavat omassa asiassaan, työantajansa laskuun, viran puolesta tai meriittien toivossa. Esimerkki kuvaa tilannetta. Tieteessä tapahtuu -lehdessä (34, 2016) julkaistaan artikkeli, jossa luetaan madonluvut Suomen Akatemian tutkimusrahan jakamisen käytännöille:

Kulttuuri- ja yhteiskuntatieteissä ongelma ei ole varsinaisesti rahoituksen määrässä vaan sen kohdistumisessa. Tarkastelumme osoittaa, että rahoituksia on myönnetty erittäin usein tieteen tekijöille, jotka eivät ole kyenneet lunastamaan odotuksia. Taannoin Pekka Himasen akatemiahankkeesta nousi kohu, ja tuolloin vedottiin muun muassa Himasen vaatimattomiin akateemisiin näyttöihin. Himasen tapausta on arvioitu kuitenkin vain jäävuoren huipuksi (...). Esittämämme selvitys osoittaa tämän todeksi. (Suomen Akatemian rahoittaman tutkimuksen tieteelliset tuotokset kulttuuri- ja yhteiskuntatieteissä, Atte Oksanen, Pekka Räsänen).

Kirjoittajista sanotaan: Atte Oksanen on sosiaalipsykologian apulaisprofessori Tampereen yliopistossa ja Pekka Räsänen taloussosiologian professori Turun yliopistossa.

Vastineessa isketään takaisin: "Bibliometriikka on hyvä renki mutta huono isäntä", kirjoittajina Otto Auranen, Anu Nuutinen.

Tiivistelmä

Atte Oksanen ja Pekka Räsänen käsittelevät Tieteessä tapahtuu -lehden artikkelissaan Suomen Akatemian kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen toimikunnan rahoituspäätöksiä ja rahoitetun tutkimuksen tuloksellisuutta. Artikkelin aineistossa ja analyysissä on vakavia puutteita. Tämän vuoksi heidän johtopäätöksensä ovat ongelmallisia ja jopa virheellisiä. On tärkeää, että rahoituspäätösten perusteista sekä tutkimuksen tuottavuudesta ja vaikuttavuudesta keskustellaan. Samalla on kuitenkin varmistettava, että käytetyt aineistot ja menetelmät soveltuvat kulloinkin valitun tarkastelun tavoitteisiin.

Tutkijoiden tulokset siis ammutaan alas. Aineistot ja menetelmät ovat väärin valitut ja tulokset siis virheelliset. Lukija kysyy, miksi Tieteessä tapahtuu -lehti julkaisee tällaisia artikkeleita? Eivätkä artikkelin ennakkotarkastajat ole olleet tarpeeksi huolellisia tai ehkä he ovat epäpäteviä? Kriittinen lukija katsoo nyt, mistä Auranen ja Nuutinen saavat leipänsä. Jännitys kasvaa, johtavatko jäljet sylttytehtaalle? Näin ilmoitetaan:

Otto Auranen työskentelee tiedeasiantuntijana Suomen Akatemian Kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen yksikössä ja Anu Nuutinen johtavana tiedeasiantuntijana Suunnittelu ja johdon tuki -yksikössä.

Soveltaisimmeko tähän ajatusta, jonka leipää syöt, sen lauluja laulat? Voisiko Akatemia tehdä muuta kuin puolustaa itseään todella vakavia syytöksiä vastaan? Miten medialukutaitoinen lukija nyt lukee? Normaali ihminen kohauttaa olkapäitään ja siirtyy eteenpäin, kun ristiriita on näin ilmeinen. Mutta jos sittenkin on totta, että Akatemian rahoituskäytännöt ovat holtittomia, ongelma on todellinen, eikä sitä pitäisi noin vain sivuuttaa.

Lehti siis julkaisee samassa numerossa Akatemian ikään kuin virallisen vastineen, siis samassa lehdessä ja samassa numerossa. Yleensä vastineet tulevat seuraavassa numerossa tai jopa eri lehdessä. Nyt lehden toimitus ryhtyy heti puolueettomuuden vartijaksi. Todistetaan, että Akatemiassa kaikki hyvin ja syytetään tutkijoita erilaisista virheistä. Kumpaan luotat? Ovatko tutkijat luotettavampia kuin arvostellun laitoksen puolustajat? Laitos ei tietenkään vastaa laitoksena, siis virallisesti, vaan nimenomaan omien asiantuntijoidensa äänellä. Lukija on ymmällä, mihin luottaa ja ketä uskoa. Tilanne on tavanomainen ja yhä yleistyvä. Mihin luottaa, kuinka lukee, ketä lukee?

Luen näin: Lehti ja sen käyttämät artikkelin (anonyymit) ennakkotarkastajat ovat viehättyneet artikkelista sen kriittisyyden takia - keskustelua on luvassa. Samalla pelko kaivertaa mieltä, juuri samasta syystä. Katsotaan vielä virkettä: "rahoituksia on myönnetty erittäin usein tieteen tekijöille, jotka eivät ole kyenneet lunastamaan odotuksia". Sana "erittäin" on tässä erittäin vaarallinen, sillä se on hyperbola. Samalla se on isku vasten kasvoja. Turvatakseen oman taustansa he pyytävät Akatemialta tai ainakin Akatemiaa tarpeeksi lähellä olevilta kirjoittajilta vastineen. He tietävät mitä saavat ja osaavat ennustaa, että artikkelin sanoma mitätöidään, jolloin kaikki on hyvin. Akatemian taas kannattaa pyrkiä siihen, ettei keskustelu enää koske Akatemiaa vaan itse artikkelia, erityisesti sen metodia. Loppu on hyvin, kaikki on hyvin. Jatketaan kuten ennenkin.

Itselläni on tietysti paljonkin kokemusta Akatemiasta, mutta yksityisen ihmisen kokemus ei merkitse mitään: sen todistusvoima on nolla, vaikka viihdearvo saattaa olla suuri. Olen saanut monta apurahaa ja projektia Akatemialta, mutta kitkaakin on ollut. En koskaan saanut Akatemian virkoja. Professori Juhani Pietarinen toi minulle sanaa jo joskus 1970 -luvulla Akatemian toimikunnan kokouksesta: assistentin virkaan olet liian pätevä, tutkijan virkaan vielä epäpätevä. Miten tämä luetaan? Se luetaan niin, ettei minulla koskaan ole asiaa Akatemian virkaan tämän toimikunnan aikana: tyly potku perseeseen. Toki sain kerran postia Akatemiasta, ja siinä sanottiin että olin varasijalla virkaan oheisen listan mukaan. Listaa ei ollut mukana, siis soitin Akatemian toimikunnan sihteerille. Hän sanoin tylyyn tapaansa, että minulle oli postitettu väärä kirje - hyvä selitys sinänsä. Lohduttauduin ajattelemalla, että sainhan kuitenkin postia Akatemiasta. Pätevöidyin sitten Helsingin yliopiston varsinaisen professorin virkaan menemällä ASLA -stipendiaatiksi Pittsburghin yliopistoon, jossa filosofian laitos oli todella ajan tasalla. Nicholas Rescher, joka on Helsingin ylioston Valtiotieteellisen tiedekunnan kunniatohtori, piti minusta hyvää huolta. Åbo Academin silloinen professori Krister Segerberg minua silloin neuvoi Rescherin luo. Näin se menee; optimistilla on aina toivoa. Mutta mitä kertomukseni oikeastaan todistaa? Ei mitään. Virke "optimistilla on aina toivoa" on pelkkä latteus.

Suomessa ei ole korruptiota; ei ole jos puhutaan rahasta. Mutta Suomessa on toisenlaista "korruptiota", joka toimii sosiaalisen verkottumisen kautta. Kaveria ei jätetä kun etuja jaetaan, ja edut ja etupiirit menevät sen mukaan. Tämä on pienen maan vitsaus, josta ei ehkä kuitenkaan kannata kovasti huolestua. Jokainen verkottukoon omalla tahollaan. Kun verkottuu, menestyy ja se on ihan itsestä kiinni - reilu peli. Erakot ja maan hiljaiset ansaitsevat kehnon kohtalonsa, mutta kyllä yksinkin voi olla onnellinen ja pienemmilläkin eduilla hissukseen pärjää hyvinvointivaltiossa aivan hyvin. Ei kaikkien tarvitse olla päällepäsmäreitä. Kaikki tämä näkyy, kun lukee suurta elämänkirjaa tarpeeksi huolellisesti.

Miksi Suomen Akatemiassa apurahoja saavat ne, jotka ovat ennekin saaneet? Miksi tutkimusryhmien johtajat ovat usein kansainvälisesti suhteellisesti meritoitumattomia? En osaa vastata. En tiedä onko tämä kaikki totta. Faktoja ei ole tai faktat kiistetään, joka tarkoittaa, etteivät ne ole faktoja vaan väitteitä ja luulotteluja. Mitä tehdä? Mennään eteenpäin niin kuin aina ennenkin. Tämä juuri on yhteiskuntaelämän suuri tarkoitusperä: mikään ei muutu, samat edut pysyvät ja uusiutuvat ja kaikki ovat tyytyväisiä. Kritiikki on hyttysen ininää, joka loppuu läimäykseen, ja sitten muutos tapahtuu pakon edessä kouristuksenomaisena, nykivänä ja kipuilevana liikkeenä. Ensin ei ole mitään tarvetta koulutuksen karsimiseen ja köyhdyttämiseen, mutta sitten on ja heti toimitaan yhtä raa'asti kuin nopeastikin. Isku tuli, olitko valmis? Tuskinpa vain. Mitä sanottiin, sanottiin, eikä se ei enää päde. Lupauksia ei pysty aina toteuttamaan, jokaisen suomalaisen pitäisi ymmärtää tämä alkeellinen totuus, jopa Timo Soinin opetuslasten. Silti meidän kuuluu luottaa eliittiin ja hallintoon, ellei niihin, mihin sitten? He ovat taitavia, hyväntahtoisia ja puolueettomia osaajia yhteisen asian äärellä. Näinkö politiikkaa pitäisi lukea?

Tässä vielä pieni mutta huippukiinnostava medialukuharjoitus lepopäivän ratoksi: keitä ovat huippututkijat, ketkä rakentavat huippuyksiköitä, mistä niin paljon huippuja yleensä löytyy. En tässä ryhdy ruotimaan tutkimusta, vaan pyydän kiinnittämään huomiota huippuretoriikkaan medialukutaidon nimissä. Suomalaisethan ovat huippulukijoita. Kiinnitän vain huomiota huippu -sanan käyttöön, yleisyyteen ja merkitykseen. Ensin kuulet sanan, sitten alat käyttää sitä ja lopuksi, aivan huomaamattasi, olet tilanteessa jossa uskot, että huippututkimus on maailmanluokan parasta tutkimusta. Lapsellinen virhe johtuu, ei vain lukutaidottomuudesta vaan yhtä hyvin kritiikin puutteesta. Et ole ollut valmis ja siksi kuuntelet mitä vain. Ja kun alkaa kuuntelemaan, on hyvin vaikea kääntää kelkkaansa. Huipputukija on yleensä vain arvostettu tutkija. Monta oikeasti merkittävää tutkijaa ei pieneen Suomeen mahdu. K. Jaakko J. Hintikka oli merkittävä filosofi, vaikka oli myös ikävä ja kovin kaunainen ihminen. Akateemikko G. H. Von Wright oli herrasmies ja omana aikanaan maineikas loogikko, jonka töihin ei kuitenkaan enää paljon viitata, paitsi Helsingissä ne jotka muistoa vaalivat. En kysy miksi vaalivat - se ei kuulu tähän.

Huippuyksikkö eli huippari on Akatemian rahoitusta saanut tutkimusryhmä, jossa saattaa olla muutama hyväkin tutkija ja jonka tuloksilla, jos onnea on, on kansainvälistä kantavuutta. Aikakin Helsingin Teologisen tiedekunnan huippareilla on kantavuutta Pohjois-Saksassa ja luterilaisuuden kehdossa aivan oma yleisönsä. Huippuretoriikka toimii. Sana sanottuna toteuttaa itsensä oman merkityksenä mukaan. Huippututkija on huippu, koska hän on "huippu". Kaikki menee oma etu edellä, joten tässä kohtaa lukutaitoinen ja kriittinen lukija sanoo, että T. Airaksinen on kyyninen, koska ei itse ole "huippu". Minä taas sanon tämän tässä, estääkseni etukäteen tuon ikävän kriittisen iskun - näin se menee retoriikassa ja dialektisen väittelyn taiteessa. Ei kaikki voi olla huippuja, se on looginen mahdottomuus. Eikä Akatemian toimikunnan päätös nosta ketään huipulle.

***

Olen puhunut tässä yliopistopolitiikasta, koska Suomi kuulemma elää tiedosta, tutkimuksesta ja opetuksesta. Menestys saavutetaan edellisen hallituksen pääministeri, insinööri Sipilän mukaan vähentämällä opetuksen ja tutkimuksen rahoitusta ja suurentamalla yksikkökokoa, siis tehostamalla toimintoja. Vähemmällä panostuksella saa kuulemma enemmän tulosta, se on köyhän kohtalo onneksi kääntyneenä. Mitä köyhempi Suomi, sitä paremmin pärjätään. Miten tämä pitäisi lukea? Mitä tulee Suomesta, josta juristit säätävät ja insinöörit rakentavat. Juristi tekevät pykäliä, joita on pakko noudattaa rangaistuksen uhalla, ja jotka rajoittavat ja raamittavat elämää. On niin turvallista elää rajojen sisällä, jossa kaikki on hallittua, hallinnoitua ja ennustettavaa.

Insinööri kysyy, toimiiko se? Jos ei toimi, pannaan toimimaan. Lasketaan, suunnitellaan ja sondeerataan kunnes laite toimii ja sitten tehostetaan toimintaa. Kun yrittää, laite toimii vähemmillä kuluilla ja energialla kuin mitä koskaan uskottiin mahdolliseksi. Insinööri tekee ihmeitä, Jeesusta ei tarvita. Autot kulkevat itsestään, syöpä hoidetaan pois ja teleskooppi katsoo neljän miljardin vuoden taakse. Yhteiskunta toimii samalla tavalla kuin automaatti, kun insinööri on johdossa. Humanistiset ja yhteiskuntatieteelliset alat voi yhtä hyvin lopettaa, koska ne merkitsevät "kaiken maailman dosenttien" yhä uusiutuvia sukupolvia juristien ja insinöörien kiusaksi. Teologit hoitavat etiikan ja kasvatuksen. Taiteita opetetaan edelleen, koska taide ja kulttuuri ovat tänä päivänä tuottavaa teollisuutta, jossa lisäarvon tuottaminen on mahdollista.

***

Insinöörien ja juristien yhteinen ongelma on se, etteivät he kunnioita kaaosta, vaan taistelevat sitä vastaan kuin don Quiote ainakin, taistelevat tuulimyllyjä ja suuria viinileilejä vastaan. Tuulimylly (melkein) tuhosi miehen, mutta mies (melkein) tuhosi leilit ja leilien omistaja miehen. Politiikka on kaaos ja päätöksenteko sitä mukaan. Suomi -laiva ajelehtii maailman myrskyissä ollen joskus enemmän joskus taas vähemmän ohjailtavissa. Aina kuitenkin väitetään - ja teeskennellään - ruorimiesten hallitsevan laivan suunnan ja jopa liikkeet. Juristi sanoo, että laki määrää niin tekemään ja insinööri sanoo, että kyseinen laite on toimintakelpoinen. Mitä siis lukijan pitäisi lukea, kun lukee rivien välistä tämän kaiken?

Alkoholipolitiikka on kovin ihmeellinen asia, jonka koukeroista olen ymmärtänyt vain sen verran, että juopon kansan kontrollointi tapahtuu juoppojen ehdoilla. Vaasassa ja Strömsössä keväällä 2016 opin, että olet alkoholisti kun kuulut AA:han, juopoilla on hauskaa tai sitten juot muuten vain. Raittiutta kukaan ei maininnut, joten se ei liene ajankohtainen teema. Joka tapauksessa, viinejä ei saada maitokauppaan, koska Alkossa on jo niin suuri valikoima ja hyvä laatu. Lue: valtio tarvitsee rahansa. Mutta todellinen hämmästys iskee ajatellessa, mitä oluelle tapahtuu. Vuosikausia on puhuttu Ruotsin mallin nimissä oluen laimentamisesta 4,5 % tasolta jonnekin alle 3,5 %:n tasolle ja kaiken sitä vahvemman oluen siirtämisestä Alkoon. Tätä ovat puolustaneet Alko, palkatut asiantuntijat, terveysvastaavat ja muut vastuulliset taistelevat tahot. Mitä tapahtuu nyt? 5,5 %:n oluet ja limuviinat tulevat maitokauppoihin! Miten tämä kaikki tapahtui? Kuka lobbasi ja kuinka? Kenen etu edellä mentiin? Eikö kansalaisten kuoleminen viinaan olekaan enää ensiarvoinen ongelma? Me kuolemme kaikki.

Luokittelen tämän politiikan käänteen ihmeiden joukkoon. Aikoinaan verotuksella tapettiin kaikki pienet paikalliset panimot, että isot kuten Koff, saisivat elintilaa ja niiden verot pantua maksuun; nyt pienpanimoilla tuntuu olevat jopa puhevaltaa talouden kurimuksen myötä. Oluen paneminen työllistää ja oluen juominen piristää. Ihmeiden alkoholipolitiikka tempoo, rahanhankinnan, terveyden edistämisen ja kansan kaamean janon puristuksessa, eikä selvää tule millään. Kaikilla siihen on sanottavaa, jokaisella oman intressinsä mukaisesti. Jos viinaa myydään, saadaan rahaa; jos viinaa ei myydä säästetään rahaa - kumpi parempi? Tätä kertomusta on todella vaikea tulkita, oli kuinka medialukutaitoinen tahansa. Herkullista luettavaa on myös mietojen huumeiden hallintakeskustelu, mutta ei siitä tässä. Ollaan hiljaa niin hyvin menee; vaikeneminen on kuitenkin kultaa.

Sitten vielä puhutaan, että alkoholin nauttimista siirrettään ravintoloihin. Miten on mahdollista, että joku joisi useammin viiniä ravintolassa, jossa viiden (5) euron hintainen pullo saattaa maksaa kuusikymmentä (60) euroa. Joka sen hinnan maksaa ei ole viinilistan lukutaitoinen tai sitten on ressukka jostakin syystä pakon edessä. Olen kuullut ravintolaihmisten sanovan: ihmettelemme mekin, miksi ja miten asiakkaat suostuvat maksamaan niin paljon, mutta jos maksavat, me toki laskutamme. Ymmärrettävä kanta. Viini on jotenkin vain niin hienoa ja jaloa juomaa, aina hintansa arvoista - ainakin Suomessa -, oli se miten kehnoa tahansa. Alko opettaa juomaan huonoa viiniä, niin sanottua "kyykkyviiniä"; kärttyisän kansamme huumori ja sanavalmius on verratonta ja aina yhtä yllättävää. Sillä se taistelee vastaan. Olen kuullut, että Alkon työntekijöiden rasitusaste ja -vaivat ovat lisääntyneet dramaattisesti, kun kysytyimmät viinit siirrettiin lattiatasoon. Miten vertauskuvallista: kontaten ota mitä tarvitset!

***

En malta olla vielä huomauttamatta kahdesta yhteen liittyvästä seikasta: yksilön kokemuksilla kertomuksilla ei ole asiallista todistusvoimaa ja julkimopuhe pitää jättää omaan arvoonsa. Julkimopuhe on vähentymässä ja korvautumassa tavispuheella, koska median toimittajat - nuo aina laiskat ja tietämättömät - niin kovin mielellään puhuvat tavallisten ihmisten kanssa ja sitten kertovat, mitä heille kerrottiin. Mukaan laitetaan mahdollisimman iso kuva, ettei tekstiä olisi liikaan. Kukaan ei jaksa kirjoittaa eikä lukea. Tavis antautuu paljon helpommin kuin julkkis, jolla on tilanteessa aina omat vaatimuksensa. He myös osaavat valehdella. Me tavikset olemme onnellisia kun kysytään ja vastaamme juuri niin kuin oletetaan. Toimittaja hakee oikeita vastauksia ja ne hän kyllä saa, jos hänellä on yhtään ammattitaitoa. Lisäksi tuntuu siltä, että tämän päivän suomalainen on todella kiinnostunut taviksista, joissa on helppo nähdä itsensä - ja se on aina palkitsevaa. Lenita Airisto on kuitenkin aika kaukainen hahmo, oli sitten kuinka upea ihminen tahansa. Nuoret näyttelijät ovat juuri tulossa kuuluisiksi, joten heitä on kiva jututtaa. He ovat vielä raikkaita ilmestyksiä, joissa maineen ja kuuluisuiden merkit kuitenkin jo alkavat sopivasti näkyä. Heistä saadaan kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Mutta miten paljon tahansa yksityisiä ihmisiä haastatellaan, se ei merkitse mitään. Meitä on moneksi ja meitä on paljon ympäri maata, liian paljon. Vain oikein kerätyillä tilastoilla ja kyselyillä on todistusvoimaa, joka sekin tietysti kielletään (vrt. tapaus Akatemia edellä).. Medialukutaitoinen ihminen tietää tämän ja siksi hän lukee ja kuuntelee keskiluokkaisten toimittajien tekemiä ihmisen haastatteluja pelkkänä vikkelänä viihteenä, ellei sitten saa käännetyksi sivua. Kyllä maailmaan puhetta mahtuu, mutta mitä se muka todistaisi? Jos HS haastattelee kahta kauan sitten Venezuelasta ulkomaille paennutta vanhaa ihmistä kysyen, me he ajattelevat maan tilanteesta, mitä tästä opitaan? Opitaan mitä nuo ihmiset silloin sanoivat eikä mitään muuta. Miksi siis vaivautua lukemaan? Miksi vaivautua kirjoittamaan? Vastaus on helppo: on olemassa helppo ja nopea tapa tehdä juttu, kun oletetaan, ettei lukijalle ole medialukutaitoa, joka taas on kyyninen oletus. Kriittinen kansalainen on Suomen tulevaisuuden tae ja medialukutaito on tänään välttämätön taito. Ehkä siitä sittenkin kannattaisi jotenkin olla huolissaan, vaikka lukutaidoton onkin helpompi tapaus.

***

Tämän luvun lopuksi hieman politiikkaa. Kuin kaksi kirjaa, ensiksi Jan Vapaavuoren "Puoliholtiton Suomi" (Otava, 2016) sekä Mikko Gustaffsonin ja Jantso Jokelinin "Keputabu" (Sammakko, 2016). Sammakon kirjan takakansi väittää kirjan olevan "räävitön", mutta voin heti kertoa, että sitä se ei ole - onpahan hauska ja jotenkin sillä lailla virkeä kirjoitelma, tiedättehän? Vapaavuoren kirjan alkuosa on vaikuttava, vaikka puhti taantuu toistoksi loppupuolella. Tekijä antaa hyvän kuvan politiikasta joka ei ole insinöörin keinoin hallittavissa tai juristin keinoin säädeltävissä - Vapaavuori on kuin onkin koulutukseltaan juristi. Pikkuasiat kyllä näperrellään kuntoon, mutta mitä tehdä isoille? Kukaan ei enää pysty hallitsemaan kokonaisuutta eikä minkään ryhmän päätökset tavoita todellisuutta saatikka hallitse sitä. Holtittomuus on sisään rakennettuna politiikkaan, vaikka muuta väitetään. Ja tämä ei koske vain Sateenkaarihallitusta. Olen todella iloinen siitä mitä Vapaavuori sanoo: maan ja kansan edun ja hyvinvoinnin edistäminen politiikan keinoin ei ole koneen tehtävissä ja pelkin laein hallittavissa. Kyseessä ei ole suorittaminen vaan luova prosessi kaikkine epävarmuustekijöineen. Suurin epävarmuustekijä on kieli. Tämä on samalla helpotuksen sanoma: kieltä oppii lukemaan ja osaa lukea, kun vaivautuu ja lukee oikein. Viesti on löydettävissä - tässä suhteessa olen taas optimisti.

Otan esimerkiksi Jan Vapaavuoren kirjasta melkein sattumanvaraisen kappaleen, josta selviää tekijän ajattelun pääjuonne, kaaoksen kuvaus, kun kaaos on normaalitilana ja ennustamattomuus normina. Vapaavuoren teksti on aivan uskomatonta luettavaa, koska se on niin realistinen. Näin meitä siis hallitaan:

Asetelma oli yksinkertaisesti mahdoton. Hallituspuolueiden välit olivat huonot, talouden peruskysymyksistä oltiin erimielisiä ja keskinäisestä luottamuksesta ei ollut tietoakaan. Talouspolitiikan perusta rakennettiin kaiken kukkuraksi tavattoman epärealistiselle tilannekuvalle, kun Kokoomuksen ja Sdp:n näkemysero tulevista talousodotuksista oli pakko ratkaista demareiden eduksi, myönteisempien olettamusten varaan, jotta ylipäänsä pystyttiin saamaan hallitus kasaan. (s. 61).

Halleluja! Lainauksen lukuavain on tieto siitä, että Kataisen Sateenkaarihallituksen Jutta Urpilainen oli paniikissa mennyt lupaamaan taloussuhdanteiden hoitavan ongelmat torjuakseen Soinin kuolettavan uhan demarien äänestäjien lumoajana. Hän onnistui. Taloutta piti siis hoitaa optimististen odotusten mukaisesti. Äänestäjät eivät onnistuneet lukemaan Urpiaisen bluffia oikein ja siinä sitä sitten oltiin, kuten Vapaavuori niin hienosti kuvaa. Ja sitten seuraavaksi tuli insinööri pääministeriksi suurin toivein - saaga jatkuu, pysykäämme kuulolla!

Tässä pätee edelleen sääntö, elä luota kenenkään todistukseen omassa asiassaan. Mikä on Vapaavuoren perimmäinen agenda, en tiedä. Politiikan tehtävä on hallita, säädellä ja rakentaa, mutta juuri näistä teemoista annetun todistuksen pitäisi tulla muualta kuin politiikasta. Se joka tekee, ei luotettavasti arvio oman tekemisensä tuloksia. Arviointi kuuluu tieteelliselle tutkimukselle ja tutkivalla journalismille. Jokainen päättäjä kuitenkin uskottelee - ehkä jopa uskoo - hallitsevansa kokonaisuuksia ja tulevia kehityskulkuja. En sano, etteikö olisi pakko yrittää. Ei laivaa saa jättää tuuliajolle, silloin se uppoaa aivan varmasti. Ainoa, mitä tässä yhteydessä sanon on, että kansaisten olisi paras lukea aikakirjoja oikein ja parhaiden medialukutaidon periaatteiden mukaisesi. Jos emme lue oikein, altistamme itsemme populismille, kiihotukselle, epärealistisille toiveille ja vääristyneelle Suomi -kuvalle. Kaikesta tästä on jo merkkejä meillä ja muualla. Unkarin ja Puolan politiikka, Trump -ilmiö USA:n presidentinvaaleissa ja koko Brexit -keskustelu käyvät esimerkeistä. En usko, että mikään näistä olisi toteutunut, jos suurta ajan kirjaa olisi luettu oikein.

Mitä pitäisi ajatella soinilaisten tilanteesta? Perussuomalaiset jytkyttivät maata, kunnes joutuivat hallitusvastuuseen ja kannatus romahti. Hallituksessa perussuomalaiset menestyivät hyvin ja toimivat vastuullisesti, siitä heille kaunis kiitos. Mutta miksi kaikki tämä romahdutti suosion ja kannatuksen? Jossain on jotakin mätää. Jos kannattajat olisivat alun perin lukeneet Soinin viestit oikein, oli kaksi mahdollisuutta: joko jytkyt olisivat jääneet jytkyttämättä tai kannatus ei olisi pudonnut hallitusvastuun takia. Perussuomalaisten historia on surullinen tarina väärin lukemisesta ja luetun puutteellisesta ymmärtämisestä. Ensin luettiin väärin lupaukset (outoja ja kohtuuttomia) ja sitten luettiin väärin politiikan tulokset (kelvolliset, jopa kiitettävät). Suomen tulevaisuus lepää oikein lukemisen taidon varassa.

Johtopäätöksiä: Suomi ei menesty, ei toivu kriisistä eikä pysty rakentamaan tulevaisuuttaan, elleivät asukkaat opi medialukutaitoa. Se mitä nyt osataan, on päivitettävä uuden järjestelmän mukaiseksi. Faktat on helppo löytää ja teoriatkin ovat opittavissa, mutta miten on lukutaidon laita. Kyseessä on luetun ja kuullun ymmärtäminen, joka ei onnistu ilman tulkinta-avainta ja kriittisen horisontin tajua. Tehtävä on vaativa, koska se on samalla tuskallinen: tässä ja vain tässä mielessä tiedon lisääminen on tuskan lisäämistä. Tai Raamatun sanoin, vain jumalaa koskeva tieto on tietämisen arvoista; kaikki muu heitetään tuleen turhana ja haitallisena. Jäljelle jää vain kriittinen ymmärrys, jonka varassa meidän on elettävä. Kehenkään ei voi luottaa, hämäävät ja bluffaavat, kaikki tiedoksi väitetty on jonkin eturyhmän intressin värittämää, kaikille väitteille löytyy vastakohtaväite, minkään viestin merkitys ei ole selvä, kaikki tiedoksi luultu on kuin mainontaa, yhtä värikästä ja valheellista. Mutta olen optimisti: ihminen kyllä näkee mainonnan läpi, jos haluaa, ja samalla tavalla hän näkee kaiken viestinnän sumuverhon läpi, kunhan hankkii siihen tarvittavat tiedot ja taidot ja vaivautuu yrittämään. Tieto, tiede, oppiminen ja valistus ovat aivan turhia ilman lukutaitoa ja luetun tulkinnan kykyä. Ilman niitä olemme matkalla helvettiin iloisina alistujina.

Miten olisi salaliittoteoria: eliitti ei halua meidän näitä taitoja oppivan, niinkö? Hyvä luennan nyrkkisääntö: mikään ei ole koskaan sitä miltä se näyttää.