Isä meidän

28.02.2023

Teksti Harald Olausen

Veikko Aaltosen Isä meidän (1993) -elokuvaa ei voi pitää varsinaisesti homoelokuvana siinä mielessä, kuin homoelokuvat nykyjään ymmärretään, vaikka se onkin sellainen homoelokuva, kuin nykyhomoelokuvien tulisi nykyisin ollakin; syvällinen, tiivistunnelmainen, ehyt dramaturgisesti ja vaiettua tabua kauniilla tavalla silmät aukaiseva mustavalkoinen tutkielma metsäläisen miehisyyden ja väkivallan uhkaan perustuvan vallankäytön, poikkeavan seksuaalisuuden sekä miesten välisten suhteiden ja luottamuksen puutteen ympärillä.

Elokuvan sanoman pitäisi olla puhdistautuminen, mutta aika ajoin se tuntuu psykologiselta trillerin ja kauhuelokuvan risteytykseltä, missä on hieman epäselvää se, onko kyseessä oikeutettu kosto vai moraliteetti siitä, ettemme voi valita muuta kuin anteeksiannon ja myötäelämisen välillä. Mutta se herättää kysymään myös, kenen kokemana vääryys ja kenen on kosto? Lastaan hyväksikäyttänyt isä on itse ollut hirveän sodan uhri, joka on kuollut viimeistään silloin kun menetti vaimonsa. Mutta herää myös kysymys: Onko tämä myös turhaan alleviivaavaa psykologisointia?

Isä meidän-elokuvaa voisi hyvällä syyllä pitää homoelokuvien Kahdeksan surmanluotina mukaillen Mikko Niskasen samanimistä elokuvaa (1972), sillä molempien elokuvien sielunmaisema on lohduttoman surullinen kuvaten osuvasti Suomen henkistä aneemisuutta sekä sotien jälkeisen autiotuvan maan sieluttomuutta ja hengettömyyttä elämässään pettymään ja pelkäämään joutuneiden ihmisten yksinäisyyden ja sosiaalisen kyvyttömyyden kautta.

Isää elokuvassa näyttelevä Martti Katajisto aloitti elokuvauransa näyttelijänä 20-vuotiaana 1926 elokuvassa Nuoruus sumussa (1946) sivuroolissa, esittäen yhtä nuorukaista Irmelin hipoissa. Harva Suomi-elokuvien ystävä tietää vieläkään Katajisto olleen itse homo, sillä hän piti sen visusti piilossa suurelta yleisöltä elokuvauransa kulta-aikana 50-luvulla, jolloin hän oli mukana peräti kymmenessä kotimaisessa elokuvassa näyttelijänä.

Homous oli tuohon aikaan taiteilijapiireissäkin tabu, jota välteltiin. Se oli sekä yleinen haukkumasana että myös rangaistava rikos, ja Kansallisteatterissa oli tuohon aikaan sellainen ikävä, ailahtelevainen ja kovaääninen sekä itseriittoinen homodiiva Tarmo Manni, joka tunsi kaikki ja uhkaili aina silloin tällöin kiusaksi paljastaa naimisissa olevia piilohomonäyttelijäkollegoitaan.

Sen ajan kovia asenteita homoja kohtaan kuvasi hyvin myös se, kun Mika Waltarin 1947 kirjoittamasta suositusta näytelmästä Rakas lurjus tehtiin elokuva (1955). Edvin Laine suuteli poikaa ja säikähti olevansa "sellainen mies". Mutta kun poika sitten paljastuikin naamioituneeksi tytöksi (Ansa Ikonen), mies oli helpottunut tajutessaan, ettei ollutkaan "sellainen mies", eli inhottu ja parjattu homoseksuaali – tai typerä ja naismainen "hau-hau", kuten homoja silloin halveksivasti haukuttiin.

Martti Katajiston valinta Isä meidän-elokuvaan oli ohjaajalta tyylikäs kunnianosoitus uransa alamäkeä surreelle Katajistolle, joka oli ollut nuorukaisena hurmaava Suomi-elokuvien kaunispoika vaaleine ja kesätuulessa liehuvine hiuksineen sekä vetoavine sinisilmineen. F.E. Sillanpään romaanista filmatisoidussa Ihmisiä suviyössä (1948) -elokuvassa hän esitti komeaa ja surullista tukkipoika Nokiaa, joka tuskaili yksinäisyyttään kaipuunsa kanssa tietäen, ettei tulisi koskaan saavuttamaan haluamaansa. Nokian rooli oli ensimmäinen homorooli suomalaisessa elokuvassa.