Johdatus antiikin omaelämäkerralliseen kirjallisuuteen

Teksti Harald Olausen

On kiinnostavaa katsoa kauan ajassa ja tavoissa taaksepäin antiikin aikaan – erityisesti Kreikkaan sen hellenistisellä ajalla – etsittäessä ihmisen ja yksiöllisyyden alkupolkuja, sillä juuri hellenismin aikaa on totuttu pitämään individualismin nousun ja subjektiivisuuden käänteenä siitä huolimatta, ettei roomalaisaikaa edeltäneestä hellenistisestä Kreikasta (330-30 eaa.) ole säilynyt elämäkertoja jälkipolville asian todentamiseksi ja vertailemiseksi muiden lähteiden kanssa keskenään.

Ihmisen "tunnettu minä" ja "minäkulttuuri" syntyivät samoihin aikoihin. Hellenistiset päiväkirjat ovat lajissaan julkisvirallinen laji. Niiden joukossa oli yksityisemmän ja intiimimmän oloisia päiväkirjoja. Tämä selviää Päivi Kososen kirjasta Isokrateesta Augustinukseen – johdatus antiikin omaelämäkerralliseen kirjallisuuteen (Atena, 2007). Ja vaikka Kososen tutkimus on suppea esitys antiikin omaelämäkerralliseen historiaan modernin kirjallisuudentutkijan näkökulmasta, se on yksi alansa parhaista.

Hyvä kirja herättää monia kysymyksiä. On hienoa, on se että Kosonen kyseenalaistaa kirjallisuustieteessä vaalittua käsitystä omaelämäkertojen muotoutumisesta vasta modernin yksilöitymiskehityksen myötä. Mutta millaista oli sitten hellenistinen minäkulttuuri? Luvussa Hellenistinen Kreikka Kosonen selvittää lyhyesti mistä oikein on kysymys. Kyse  hänen mukaansa oli siitä, ettei hellenistinen Kreikka tuottanut omaelämänkertateoksia. Yllätys, yllätys, ne ovat tuoreempaa perua mutta miksi niin?

Kirja on tärkeä teos tämän päivän ajattelijoille, sillä hellenistisen minäkulttuurin hedelmät poimitaan oikeastaan vasta paljon myöhemmin roomalaisaikana: ensin 100-luvulla toisen sofistiikan aikana, ja sitten taas 300-400-luvuilla Gregorios Nazianzoslaisen, Libanioksen ja Augustuksen teksteissä. Hellenistisen minäkulttuurin pohjalla vaikutti Aleksanteri Suuren perinnöksi jättämän valtakunnan osien poliittinen ja kulttuurinen muutosprosessi Kleoptran kuolemaan ja Rooman voittoon.

Pitkällinen muutosprosessi muutti sen ajan valtapolitiikkaa. Kreikkalainen kaupunkivaltio, polis, näivettyi, Ateenan poliittinen vaikutusvalta hiipui, ja itse kaupunki muuttuu filosofien ja mentorien kaupungiksi. Samaan aikaan muualla uudenalainen talous kukoistaa, samoin uudet elinvoimaiset kulttuurimetropolit, kuten mm. Aleksandria, Pergamon, Rodos ja Syyrian Antiokia.

Ihminen alkoi aktiivisesti etsiä omaa paikkaansa maailmassa ja samalla avautui individualismin mahdollisuus. Kosonen kirjoittaa, miten hellenistinen - joka sekoitti eri kulttuureja itseensä - kulttuuri oli sekä reflektiivinen että itsereflektiivinen, missä omaelämäkerrallisen mielen oli mahdollista kehittyä ja päiväkirja, poliittiset muistelmat sekä hautakirjoitukset tulivat muotiin.

"Kreikkalaisten valtiomiesten ja poliitikkojen hallinnollisia selontekoja tai muistelmia pidetään merkittävinä etappeina omaelämäkerrallisen kulttuurin muodostumisessa kuitenkin esimerkiksi siinä mielessä, että ihminen asettuu niissä – ei yksilönä vaan poliittisena toimijana – esiin oikeuttamaan omat toimiensa yhteisön hyväksi."

Kirjan parasta antia on sen esittämä kysymys: miksi lähes kaikki ennen 1700-lukua tuotettu minäkirjallisuus on sysätty "esihistorian" hämärään – eikö muka ennen Rousseauta ja Goethea tosiaan ollut ketään muuta kuin Augustinus? Sekä toteamus, että modernille mielelle on ollut vaikeaa, ettei tuolloin tehty selvää eroa henkilökohtaisen ja julkisen välille.

Taustalla vaikutti yhä Kreikan sofistit ja myöhemmin Augustinus, joka ei pitänyt egoistisia tyhjänpuhujia valehtelijoina, koska he kertoivat tarinoita itsensä huvittamiseksi ja silkasta rakkaudesta puhumiseen vailla hyötymistarkoitusta. Augustinus väitti että esittämisen pohjalla olevan sanan ja esittämisen muodon tuli aina vastata toisiaan. Piti puhua kauniisti ja kunnioittavasti toisista Augustinuksen Tunnustukset on maailmankirjallisuutta parhaimmillaan. Ne on kirjoitettu kauniisti ja vaikuttavasti Paavalin hengessä.

Pitää muistaa, että Augustinus ajatteli niin, että kun myönnämme ongelmamme ja puhumme myös avoimesti kaikille niistä, voimme oppia ja yrittää korjata virheemme. Ongelma tämä oli siksi, että oman myötätunnon kieltäminen liittyy siihen psykologiseen puolustusmekanismiin, jota freudilaisessa traditiossa kutsutaan reaktionmuodostukseksi; vastahakoinen omien, epätoivottujen luonteenpiirteiden myöntäminen pukeutuu vastakkaisiin ominaisuuksiin: kovuuteen sekä tunteettomuuteen.

Augustinus sovelsi ajattelussaan antiikin stoalaisen psykologian teoriaa, missä kaikki inhimillinen toiminta edellytti ihmismielen järjellisen keskuksen joko hyväksyvän tai hylkäävän jonkun ulkoisesta maailmasta tulevan käytännöllisen eli toimintaa suosittelevan vaikutelman. Arvostelma, jonka mukaan sellainen ulkoinen, joka ei ole omassa vallassa, hyvä tai paha,  ja sellaisena reagoimisen arvoinen, oli stoalaisessa psykologiassa juuri tunne: hyvä tarkoitti onnellisuutta edistävää, paha sitä estävää.

Augustinus keksi selittää asiat puhki ja esimerkiksi ajan niin, että vaikka meillä olikin käsissä nykyhetki, voimme myös odottaa tulevaa ja muistella menneitä. Augustinuksen oveluus oli ymmärtää ajan ja ikuisuuden välinen vastakohtaisuus; hän keksi Jumalan muuttumattomassa ikuisuudessaan näkevän kaiken, kun taas ihmisten käsityskyky ylsi juuri ja juuri puutteellisena ajan hahmottamiseen. Kun sitten elämäkerrat alkoivat 1700-luvulla vallata tilaa, niistä tuli melkein aina vain kokoelma väärinymmäryksiä itsekehun marinadissa.

Oliko syy Augustinuksessa, joka sanoi myös, että henkilö, joka kertoi valheen, oli eri asia kuin valehtelija. Edellinen kertoi Augustinuksen mukaan valheen vastoin tahtoaan, mutta valehtelija rakasti valehtelemista ja käytti aikansa siitä iloiten. Jälkimmäinen taas nautti valheesta, koska perättömyys itsessään riemastutti häntä. Tällaiset ketkut osasivat selitellä kaikki asiat parhaiten päin itselleen. Mutta juuri niinhän historiassa kaikki muistelijat ovat tehneet estottomasti vailla epäilystäkään, etteivätkö he olisi olleet oikeassa.