Ison rahan haukka Alexander Stubb ei ole koko kansan presidentti

Teksti Harald Olausen

"Sovit hyvin niiden ahneiden, koppavien ökyjen sekaan, jotka eivät vaivautuisi edes sylkemään päällemme." Frasierin tuottaja Roz Frasierin snobbariveli Nilesille tämän pyrkiessä seatlelaisen superhienoistoklubi Empiren jäseneksi.

Kun tänään valitsimme kahdesta huonosta ehdokkaasta sen huonomman, ja vieläpä häijymmän ison rahan haukan (no, se toinen vaikutti löysältä p:lta, joka oli enemminkin väsyneessä olemuksessaan kuin tohvelieläimen selkäranka), voimme olla ainakin varmoja siitä, että kaikista paskapuheistaan huolimatta uusi presidentti ei ole koko kansaa yhdistävä tekijä, eikä tule sitä olemaankaan. Stubb vältteli liikaa leimautumista oikeistolaisuuteen, vaikka – huolimatta sinivihreästä liberaalihabituksestaan – on luonteeltaan itse häpeämättä hyvinkin tyypillinen kovan kurin (ja talouskurin) oikeistolainen köyhien kyykyttäjä.

Alexander Stubbin Hymyile, olet EU:ssa – europarlamentaarikon päiväkirjassa (WSOY 2005) on yksi paljastava piirre hänestä itsestään, mikä pistää ikävästi silmään ja häiritsee: omahyväisyys, mikä lähes jokaisella kokoomuslaisilla on vaalimenestyksensä ansiosta. Kun on tarpeeksi rahaa ja laittaa sitä kunnolla palamaan, voi vaikka nauris päästä 10.000 äänellä Jyväskylän kaupunginvaltuustoon. Ei se sen kummempaa ole kuin tilastomatikkaa hieman sovellettuna. Sama muissakin vaaleissa. Suomi sai tänään Alexander Stubbista presidentin, joka varmasti pärjää Trumpille, mitä tulee adhd-tyyppiseen poliittiseen improvisointiin ja kekseliäisyyteen.

Kyllä näin on eli lue: vaihtehtoisten faktojen esittämiseen omaksi parhaaksi sovelöluttuna), mutta tuottaa vielä paljon sekä harmaita hiuksia että hupia kansalle jäädessään todennäköisesti kiinni leväperäisten lausuntojensa hatarasta todellisuuspohjasta juuri sillä tavalla, kuin ammatikseen valehteleva Stubb on meille aiemmissa julkisissa tehtävissään näyttänyt. Stubbia pidetään pellenä, joka osaa sekä hyvälle politiikolle tärkeänä ominiasuutena huijaamisen jalon taidon että aivan erityisesti valehtelun kieron pelin, ja on siksi erinomainen valinta diplomatiaa polttoaineenaan kansainvälisissä peleissä käyttäville maailman johtajille.

Stubb on tässä osaava ja pätevä joihin Stunbbkin nojautuu. Hän kuuluu nyt hymyssä suin sanottuna "maailmanjohtajiin", joihin hänet voi Tasavallan presidenttinä laskea, vaikka jo pelkkä ajatus naurattaa sen verran, että odotamme jännityksellä, miten hän pärjää Putinin kanssa. Vakavampi kysymys on Stubbin ajatukset Natosta ja EU:sta. Onneksi EU-asiat eivät kuulu hänelle vaan pääministerille. Stubb on ollut nimittäin EU-asioissa keskitettyä liittovaltiota vaativan hallintoeliitin kasvattina kovin ärhäkkä puolustamaan kasvotonta (asiantuntija) valtaa kansallisen vallan kustannuksella. Nato-ajattelussa hän vaarallisen amerikkalainen ja jopa hullunrohkea vihjatessaan Suomelle olevan parempi sopeutua Yhdysvaltojen haluun ydinaseiden osalta.

Millaisen kotimaan asioita kommentoivan presidentin Suomi saa hänestä? Todennäköisesti kovin valjun, sillä jo vaalikampanjassa tuli selville, ettei hän ole kiinnostunut tavallisten ihmisten murheista eikä aio jatkaa Martti Ahtisaaren aloittamaa (turhaa itsensä korostavaa mainosta jatkokautta ajatellen?) perinnettä maakuntamatkailun merkeissä. Ihan hyvä näin. Miksi jatkaisikaan. Stubb on luvannut ison rahan vaalirahoittajilleen toteuttavansa kosmopoliittista presidenttiyttä, mihin kuuluu oleellisesti nato-jäsenyyden myötä (ja hävittäjähankintojen avaamat vastakaupat) avautuneet sotateollisuuden laajat markkinat.

Sen verran paljastavasti Stubb korttinsa pelasi vaalikampanjassaan, ettei kenellekään asia medioista seurannelle jäänyt epäselväksi, ettei Suomi ole uuden presidentin ykkösprioriteetti vaan ehdottomasti Nato ja Yhdysvallat, ja sen jälkeen muu maailma (ja toivottavasti pari konfliktinratkaisumahdollisuutta presidenttiyttä kirjastamaan) ja vasta sitten EU ja lopuksi Suomi, missä riittävät Uudenvuodenpuhe ja Linnan juhlat edustukselliselle valtionjohtajalle mainiosti.  Pitää muistaa, että Stubbin olemus ja "sivistys" ovat vain pinnallista lainavaatetta, ja on tehty mainosmaisesti muutaman sekunnin kestoiseksi maailman parrasvaloissa kättelemässä punaisella matolla milloin mitäkin muun maailman johtajaa. Se on hyvin kokoomuslaista.

Stubbin hyväksi puoleksi voi sanoa kuitenkin hänen laajan kokemuksensa ja aiemmilta vuosiltaan samojen asioiden parissa taustavaikuttajana sekä käytännön perehtyneisyyttä kansainväliseen politiikkaan, näkemystä ja harvinaisen laajaa kielitaitoa. Stubbin voitto alkoi olla selvä jo viime syksynä, melko heti Stubbin ilmottauduttua kisaan presidenttiydestä. Haavistolle kolmas kerta oli liikaa ja sanoi toden. Hän ei sittenkään ollut enää todellinen vaihtoehto, sen paljasti hänen hampaaton vastarintansa ja omituiset isän kautta kulkevat kepusuhteeseensa (ja Teppo Turkki takapiruna), mikä ei ollut vain Rehnin äänestäjien kosintaan.

Se hämmenti äänestäjiä, sillä se oli selkeä viittaus siihen aatteelliseen keskustalaisuuteen, johon hän "ei-punaisena vihreänä" on tuntenut aina kuuluvansa. Asia, joka hämmästytti valitsijoita: miten hän on osannut pitää tämän salassa? On yksi merkittävä tabu, josta ei ole haluttu aikaisemmin puhua ja tänäänkin vaalivalvojaisissa se sivuutettiin vain turvallisesti lyhyellä maininnalla, koska se saattaa olla, ja onkin mitä todennäköisemmin, itse varsinainen syy miten vaalit ratkesivat, eli ehdokkaan sukupuolinen suuntaus ja puolison edustavuus tai vaihtoehtoisesti ärsyttävyys. On ihan selvää, ettei konservatiivisemmäksi koko ajan muuttuvassa maassa presidentiksi valita homoa (ja siviipalvelusmiestä ylipäälliköksi) ihan helpolla tosta vaan nappia painamalla.

Alexander Stubb on järjestyksessä peräkkäin toinen kokoomustaustainen presidentti Suomessa (kaksi muuta ovat olleet Ukko-Pekka, Paasikivi sekä osin myös Mannerheim), missä aiempaa hyvinvointimallia ollaan romuttamassa, neuvotteluyhteiskunnalta ollaan viemässä pohjaa työantajien yksipuolisen sanelupolitiikan kustannuksella, ja maa on muuttunut Venäjä vastaiseksi lähes militaristiseksi kylmän sodan eturintaman maalitauluksi ja ehkä tulevaksi sotatantereeksi. Kokoomus on saanut 2000-luvulla omaksikin ihmeekseen lähes kaiken uhkarohkeankin vaatimuksensa runottua helposti läpi, jota puolueen omistavan taustaryhmän, eli EK:n miehet ja kasvottomaksi jääneet suuromistajat ovat laskujen maksamisen ehtoina vaatineet. 

Suomi on henkisessä mielessä palannut takaisin sadan vuoden päähän Lauri Igmanin johtamaan kokoomuslaiseen militaristi-Suomeen, jossa koti, uskonto- ja isänmaa on saanut uuden uskonnollis-konservatiivisen hohdon urheilusta ja venäjävastaisuudesta. Ihan kaikki suomalaiset eivät ole asioista sama mieltä eivätkä ole katsoneet ilolla kokoomuksen ja Stubbin voittokulkuja tavallisen kansan, ja etenkin tavallisen palkansaajan näkökulmasta. Vasemmisto on heikko ja sen poliitikot epäsuosittuja Li Anderssonia ja SDP:n nousevaa tähteä, Tytti Tuppuraista - mikä kertoo SDP:n suurimmasta ongelmasta, oikeistodemareiden varmasta otteesta työväenpuolueeksi itseään kutsuvasta puolueesta - lukuunottamatta. 

Vastavoima on lähes nollassa ja politiikkaa osaa ja uskaltaa tänään tehdä työntekijöitä suojellen enää vain ay-liike SAK etunenässä. Suomalainen oikeistosisalidemokratia on ihan oma juttunsa. Siinä haisee vahvasti kaveeraaminen luokkavihollisen eli porvarin kanssa, paraati-isänmaallisuus ja sopimus reviirajoista työntajien kanssa sekä oikeistolainen talouspolitiikka, samalla kun ei lakkoilla ja palkat pidetään mimissä, rahapolitiikka tiukkana ja julkiset menot vähäisinä. Oikeistodemarit tulevat keskiluokkaisesta poirvarillisesta maailmasta ja ujuttatuvat ensin SDP:n jäseniksi, ja valtaan päästyään muuttavat puolueen linjaa niin, että sitä on vaikea erottaa kokoomuslaisesta vastaavasta politiikasta (ja ovat olevinaan herraskaisia itse tyypitkin).

Oikeistodemari ei halua toimia vasemmiston kanssa yhteistyössä asioiden rakenteiden muyttamiseksi vähemmän epäsa-arvoiseksi. Ammattiyhdistysliike on usein heidän hyppysissään ja etenkin ns. raskaat mievalötaiset ja hyvinpalkatut ammattiliitot toimivat heidän kasvualustoinaan. Tunnettuja oikeistodemareita ovat Väinö Tannerin lisäksi Paavo Lipponen, Eero Heinäluoma, Arja Alho, Liisa Jaakonsaari ja Lipposen hyvänä kaverina tunnettu Mikko Paunio, joka jopa oikeistodemareiden helpotukseksi liittyi muutama vuosi sitten persuihin motkottamaan vasemmistolaisuuden vaaroista vastaanotta(vammalle) yleisölle.

Oikeistodemarit pelaavat kaksilla korteilla käyttäen suojanaan SDP:n ay-siipeä ja kuvaa puoleesta keskivertopalkansaajien puolueena. Puolueen vaalilupaukset ovat ampuneet ymmärryksen yli jo ensimmäisistä eduskuntavaaleista 1907 lähtien. Aina on luvattu köyhälle kansanosalle jotain yli varojen kiinnostavan mielikuvituksellista, kuten kanseläke ensimmäisissä vaalikampanjoissa ja Antti Rinteen toteumaton vappusatanen, ja aina myös keksitty tarinoita, miksi tavoitteet eivät ole sitten vaalien jälkeen totutuneetkaan huolimatta siitä, etträ demarit saivat vaalivoiton ja istuivat tukevasti kirstun vartijoina.

SDP on hyvin lähellä kokoomusta ja lähentyy aina vaalien alla lisää. Erityisesti petturimaiset ja sumuttavat oikeistodemarit ovat usein kokoomuslaisempia kuin kokoomuslaiset itse ajaessaan leikkauksia ja sopetuksia valtion budjettiin. Demareissa on se historiallinen valuvika Suomessa, ettei äänestäjä koskaan tiedä äänestääkö oikeaa vasemmistodemria vai oikeistodemaria. Tulos saattaa olla ihan mikä tahansa, kuten nyt kun vasemmistolainen Marin vaihdettiin lennosta oikeistolaiseen ja tiukasti SAK:n ohjauksessa olevaan Lindtmaniin, joka on vakuuttava ja josta saattaa tulla jotain, jos hän ja SDP pelaavat korttinsa oikein.

Nyt olisi aika alkaa laajalla rintamalla pohtia, miten oikeiston lähes ilman vastusta jatkunut voittokulku saadaan katkaistua? EU-vaalit olisi ensimmäinen etappi tässä kamppailussa. Kokoomus on kaapannut kohta koko Suomen. Missinä maailmalla huiteleva Sanna Marin olisi houkuteltava ehdokkaaksi EU-vaaleihin siksi, että Marinin äänimäärä näyttäisi, mikä on sekä hänen että SDP:n kannatuspotentiaali seuraavia presidentinvaaleja ajatellen viimeaikaisten alle 10 prosentin kannatusten jälkeen (Lipponen, Haatainen ja Urpilainen). Stubb saadaan asioihin vain estämällä hänen jatkokautensa. Vasemmisto tarvitsisi missinsä!

Kuuden vuoden päästä venäjäsuhteet saattaa olla maan ykkösprioriteetissa ja se, miten suhteita aletaan rakentaa Ukrainan sodan jälkimainiggeissa silloin kovassa myllerryksessä todennäköisesti olevaan naapuriin. Silloin kovan linjan haukkana tunnettu Yhdysvaltalaisen sotateollisuuden etäispääte Stubb, ei ole enää käypää valuuttaa politiikkarintamilla Nato-hommelin jälkeen, vaan saa lähteä sopivamman tieltä. Marin on silloin vasta hieman yli nelikymppinen, nainen parhaassa iässä, kokenut ja maailmalla kypsynyt sympaattinen ja osaava politiikko, jonka vaaleanpunainen demarin sydän sykkii edelleenkin juuri sille kansanosalle, jolle kokoomuksen ja Stubbin jääkylmät sinivalkoiset sydämet eivät. SDP on pulassa, jos se ei onnistu tässä.

Kannattaisi harkita tätä, sillä emme kai kukaan halua elää huonojen kokemusten valossa kokoomusdiktatuurin alla kituuttaen enää pikkurahalla, kun isolla rahalla on jatkuvat juhlat. Se on kuitenkin helpommin sanottu julkinen toive, kuin se mitä politiikan kulisseissa tulee tapahtumaan. Emme tiedä mikä on suositun Sanna Marinin (ja kuinka pinnalliseksi hän on muuttunut tai ollut aina) oma ajatus asiasta ja mikä SDP:n, tai millaiset tuulet heinäluomalaisten järjestögangsterien keskuudessa puhaltavat. Umpimielinen Heinäluoma on valitettavasti puolueen todellinen johtaja. Asia on ikävä tosiasia ja himmentää SDP:n hohdetta. 

Mutta jotain on kuitenkin tehtävä ja vastarinta Stubbia ja kokoomusta vastaan pitää aloittaa heti samana päivänä kun uusi presidentti vannoo virkavalansa. Kekkosen aikojen kunniaksi vastavoimien merkki olisi masinoida yleislakko muistukseksi herroille siitä, että tämäkin maa pyörii vain, jos palkansaajat elävät hyvin. Stubbin lässytys alkaa jo kuukauden pakkokuuntelemisen jälkeen enemmän kuin ärysttämään. Kun vaalivaljojaiaissa häneltä Ylen toimittaja kysyi, mikä hänessä on parasta ja mikä vie hänet voitoon, oli vastaus yhtä valhellinen kuin aina: Olemalla aina vain ja ainoastaan oma itseni. 

Ja sitten se demokratiaa halventava suuri emävale, että äänestäminen ja äänet hänelle ovat demokratian voitto – EI! - ne ovat voitto suurelle rahalle, jonka presidentti hän on, ei siis koko kansan presidentti, mitä hän ei ole edes väittänytkään! Kokoomus pelkää sairaalloisesti sanaa vastakkainasettelu. Miettikääpä miksi ja mitä sammakoita Stubbilta pääsee aina kuin varkain ilman itsekontrollia leväperäisestä suustaan, kuten nyt: Tasavallan Presidentin tehtävä on ihmistä suurempi. Tällaista tulemme valitttavasti kuulemaan kyllästymiseen lisää vastavalitulta Tasavallan presidentiltä. Ja kuka sanoo, ettei instituutio kärsisi siitä?

Kritiikistäni huolimatta, Alexander Stubb on tälle ajalle parhain presidentti. Katsoin juuri hänen CNN:lle 5 päivää sitten antamansa haastattelun ja olin hetken ylpeä: kerrankin meillä on sujuvasanainen sekä kielitaitoinen presidentti, jonka ääntämistä ja puheita ei tangeroenglannin takia tarvitse hävetä. Sitä paitsi Stubb on oman alansa kovan luokan asiantuntija, ja jo siksikin mies paikallaan ulko-ja turvallisuuspolitiikkamme päänä. Hänestä Suomi saa osaavan ja hyvän presidentin, joka selvästikin haluaa modernisoida hieman pönäkäksi muuttunutta instituutiota. Kukas muu sitä olisi parempi ravisuttelemaan kuin Stubbin tapainen?

Silti jäin miettimään haastattattelun sisältöä. Stubb esiintyi yli-innokkaana isänmaansa puolesta uhrautujana ja vakuutteli suomalaistenkin olevan sitä. Oikeasti hän tarjosi tykinruokaa länsiliittoutumalle Venäjää vastaan sen verran avoimesti, että alkoi epäilyttää hänen motiivinsa toimia lupaamansa Suomi ensi-periaatteen mukaan. Se onkin ensimmäinen vaalilupaus, jonka hän tulee rikkomaan, sillä Stubb vaikutti puheissaan enemmän sotaiselta militaristilta, kuin rauhaa rakastavalta lilliputtimaan pomolta. Tässä olisi oppositiolle hyvä mahdollisuus vastustaa hänen avoimia tarjouksiaan suomalaisista sotilaista sotimassa ulkomailla.