Linnanvoudin elämäntarina
Teksti Harald Olausen
ITÄRAJALTA Linnan länsisiipeen – linnanvoudin elämäntarina (Yliopistopaino, 2010) on esimerkki elämänkertakirjallisuuden surkeudesta ja kirjasta, jota ei olisi pitänyt koskaan edes julkaista, sillä se ei ole kirja eikä muistelmateos, vaan esimerkki omahyväisyydestä sekä siitä, miten voi puhua puputtaa mitä vaan puuta heinää, sanomatta mitään mistään muusta kuin epäoleellisuuksista. Jo ensimmäinen luku Lukijalle kertoo mistä on kysymys. Se on tylsä ja enemminkin karkottaa kuin avoimesti kutsuisi lukijaa mielenkiintoiseen seikkailuun linnanvoudin maailmoihin. Kirja on tehty hänen korkeille virkaveljilleen ja kavereinaan pitämilleen korkeille poliitikoille. Kirjan sävy on kuin poikien seikkailukirjoista, missä ei ollut mitään ristiriitoja.
Kirjassa esitellään ei henkilöitä, vaan tittelin omaavia instituutioita, joiden tehtävä on patsastella tilaisuudesta toiseen maan johtavana eliittinä, jota presidentti omalla tavallaan arvojohtajana johtaa ja ojentaa tarvittaessa. Presidenttien erot ovat pieniä tulevat he sitten poliittisen kartan vasemmalta tai oikealta. Linnanvouti olisi voinut kertoa "hieman mehevämpiäkin juttuja". Kuka jaksaa/jaksoi lukea tällaista? Ehkä juuri ne virkamiehet. Kirja on hyvinkin tavallinen "suomalainen muisteluteos". Mutta kaikki mitä kirjassa kirjoitetaan, on väkinäisiin (muka-) kohteliaisuuksiin verhottua oman aseman ja titteleiden kiillottamista sekä ylempien ällöttävää nuolemista hyvän maun rajoissa. Mitään uutta tietoa se ei tarjoa, eikä sen ole tarkoituskaan (siis maksettu mainos).
Toisaalta on ymmärrettävää, ettei korkea virkamies ja presidentillisten salaisuuksien vartija voi (ja edes saa) paljastaa tietoja presidenttien elämästä. Mutta koska hänen mukaansa "ystävät ja jopa lähes tuntemattomat ihmiset ovat lukuisia kertoja suorastaan vaatineet häntä kirjoittamaan muistelmat", olisi odottanut, että kun hän niin tekee, niissä olisi jotain luettavaakin. Nyt ei ole. Nyt käsillä olevat linnanvoudin muistelmat ovat tylsää luettavaa ja kuin päiväkirjoista poimittuja sinänsä kiinnostamattomia jonninjoutavia arkisia tapahtumia täynnä. Hyvin vähän väliin mahtuu lukijaa kiinnostavaa. Sen me toki tiedämme etukäteen, että kuivakiskoisella juristilla mielikuvitus ja luovuus eivät ole korkeaa laatua mutta harvoin lukee näin pökkelömäistä tekstiä.
Suomalaiset "viralliset elämäkerrat", jotka ovat muisteluita ja ovat itsensä juhlakalujen kirjoittamia, ovat joko liian varovaisia linnanvoudin muistelmien tapaan tai sitten aggressiivisen häiriintyneitä kostokirjoitelmia Paavo Väyrysen kirjojen tapaan. Tähän väliin mahtuu onneksi tutkijoiden kirjoittamat kirjat historiallisista henkilöistä. Ne ovat pääosin kelvollista luettavaa ja kiinnostavia. Suomessa ei juuri kyseenalaisteta muistelijoiden kykyjä ja asioita, silloin kun niistä oman näkemyksensä lausuvat ne, jotka seisovat kansakunnan kaapin päällä katsomassa miten (ja missä) maa makaa. Linnanvouti kuuluu tähän porukkaan. Hän antaa ymmärtää, ettei kaikki ole sattumaa, vaan suomalainen unelma koulutuksen avulla noususta pois annetusta ankeudesta.
Kyseessä on siis luokkanousu muutaman askeleen rappusissa lähelle korkeimpaan ja eräs kuvaus sitoutumattoman porvarin virkamiesuran kehityksestä. Olisi ollut kiinnostavaa kuulla, mitä hän oikeasti, näki, koki ja miten ongelmiin ja ongelmaisiin ihmisiin oikeasti suhtautui. Nyt luemme virkamiehen kirjoittamaa varovaista tekstiä, ajatuksella ettei vaan loukkaisi ketään.