Epäreiluutta reiluuden nimissä eli epäasiallista käyttäytymistä kuin suoraan helvetistä

23.11.2022
SARVIssa touhutaan kovasti reiluuden ja rehellisyyden puolesta - paperilla! Mutta valheella tehtynä sillä on lyhyet jäljet.
SARVIssa touhutaan kovasti reiluuden ja rehellisyyden puolesta - paperilla! Mutta valheella tehtynä sillä on lyhyet jäljet.

Harald Olausen

Suomen arvostelijain liiton SARVin Kritiikki näkyy-hankkeessa on selkosuomeksi sanottuna kysymys siitä, että pyritään olemaan reiluja ja toimimaan oikein kaikkien parhaaksi. Se on paperilla hieno ja hyvin ylevä päämäärä. Viime aikoina suomalaiseen nykykieleen on lanseerattu tunnetun hokeman "kepu pettää aina" lisäksi uutuuskäsite kepukieroilusta "toimintaa helvetistä", mikä sopii hyvin kuvaamaan myös SARVin johdon toimintaa yrittää pakottaa eri mieltä oleva kriitikko eroamaan erottamisen uhalla järjestöstä, mikä sinänsä on jo hyvin absurdi kafkalainen ristiriitaisuus. Mutta entä kun hyvät aikeet kääntyvät huonoiksi toteutuksiksi? Tai reiluudesta puhuvat ihmiset (ei, nyt ei ole kysymys uskovaisista, se on jo vanhaa kauraa ja jo yleinen tekopyhyyden maksiimi!) paljastuvat epäreiluiksi ja joukossa tyhmyys tiivistyy tappavaksi sekä rikolliseksi ilkeilyksi. Siitä kertoo tämä qonzojournalistinen juttu. Se paljastaa myös, miten aina samalla tavalla taitavasti kiusaajat kääntävät itsensä uhriksi saattamalla huonoon valoon kiusatun, tehden hänet syylliseksi. Tämä juttu myös kertoo millaisia kiusaajat ovat, sillä se vaatii hyvää pokkaa, pitkää kokemusta ja ehdottomuuden tuntua siitä, että on aina oikeassa, ja siksi tekee kuin tekee mitä tekee aina oma etu mielessä. Tämä juttu ei sen sijaan kerro esimerkkejä kiusaajista ja eniten kiusaamista harrastavista työpaikoista tai kiusaajien suuren enemmistön sukupuolesta. Googlatkaa itse, jos ette muka ymmärrä. Nykypäivänä asiasta alkaa olla jo riittävästi sekä kirjallisuutta että tutkimuksia.

Ylen Areenasta tuli ohjelma venäläisestä toisinajattelija-taistelija-taiteilijasta sekä aktivistista ja Pussy Riotin hengessä, PAVLENKI ALASTON ELÄMÄ dokumenttielokuva esimerkillisen vahvasta ja rohkeasta taiteilijasta, joka uhmaa Venäjän valtiota ja hakee muutosta taiteellaan (KK&O: Darja Hrenova, 2016). Dokumentissa oli pelkuruutemme anatomian avaavana kärsivän Jeesushamon lisäksi sanomaa koko hyvinvoivan ja moraalisesti kyseenalaisen, laiskan ja tekopyhän länsimaisen taiteen kentälle, erityisesti itseään parempina pitäville eliitin lapsille, jotka ovat ottaneet parissa kymmenessä vuodessa vallanhimossaan lähes koko taideinstituution käsiinsä, erityisesti taidefilosofian- ja kritiikin (josta olen tekemässä kirjaa nimellä PASKA JUTTU -TAIDEKRITIIKIN TEKOPYHYYS ja MUUT ONGELMAT vuonna 2024, käsitellen mm. SARVin KRITIIKKI NÄKYY-hankkeen ongelmia ja kritiikkiä), ja määrittelevät nyt kulisseissa röyhkeästi sen, mitä taide on ja saa olla sekä millaista on hyvä taide. Dokumentin moton voisi sanoa olevan tälle kehitykselle vastavoima ja ohje toimintaa tätä huolestuttavaa kehitystä vastaan, tiivistämällä taisteluun ihmisen ja vallan ikiaikaisesta yhteentörmäyksestä HUUTOON: "Taide sanoo: puhu, kiistä ja vastusta! Valta sanoo: kuuntele, toista ja alistu!"

Helsingin seudun Journalistien (Journalistiliiton jäsenjärjestö) jäsenlehden Lööpin juuri postista tulleessa vuoden viimeisessä numerossa oli Valtteri Parikan artikkeli otsikolla GONZON KUOLEMA siitä, miksi ennen vanhaan journalismissa sai sekoilla ja herättää pahennusta. Jutun mukaan asiantuntijoiden mielipide on se, että nykyjournalismille tekisi hyvää, jos NYNNYILY PANTAISIIN TOVIKSI TAUOLLE. Parikka on kuitenkin väärässä. Ei nöyristelevä ja valtaa silittävää tekopyhyyttä vastaan taisteleva gonzojournalismi ole mihinkään kadonnut, sehän ei ole koskaan viihtynytkään valtajournalismissa, eikä valtajournalismi ole pitänyt sen kurittomuudesta ja ilkikurisuudesta - tämäkin juttu on siitä todisteena; ei tässä hännystellä ketään vaan GUNTER WALLDARFin esimerkin tavoin uidaan sisälle kulloiseenkin mielistelysysteemiin ja paljastatetaan sieltä käsin valhe, joka systeemiä pöyrittää. Kulttuurikentällä valtaa, pikumaisia eliitin hyvinvointikakaroiden leikkejä sekä tylsistyttävää jeeshenkeä vastustavia omaehtoisia ja korkealuokkaisia kyseenalaistajia ovat edelleenkin pystyssäpäin Pavlenkin sanoin: "Taide sanoo: puhu, kiistä ja vastusta! Valta sanoo: kuuntele, toista ja alistu!" (niin pitäisi sanoa ja me myös sanomme, kritiikin ja kriittisten kulttuurijuttujenkin olla) esimerkiksi FILMIHULLU, KULTTUURIVIHKOT ja DIGIVALLILA. COM. Olen aiheesta kirjoittanut myös kirjan, Iisalmen sanomat ja muita mediaesseitä - gonzojournalistisia muistiinpanoja (Kulttuuriklubi 2018).

Mutta entä sitten, kun valhe astuu mukaan (tai entä kun valhe onkin jo alussa totuus?) - ja se astuu esiin aina enemmin tai myöhemmin vaihtelevissa muodoissa. Onko sellainen hyvää, jota tehdään pahat mielessä? Voiko se olla kestävää hyvää? Kenelle se on pahaa? Meillä ei ole olemassa muuta tietä kuin Leo Tolstoin vakuutus siitä, että ihmisen pitää noudattaa järkensä ja omantuntonsa ääntä yrittäessään selviytyä ja elää jotenkuten kunniallista elämää. Itse kunkin totuus on nimittäin joulukuusen tavoin omaa loistoaan ajatellen pukeutunut hämäämismielessä kysymyksellä: kenen totuus -kenen kunnia? Tässä kirjoituksessa edellä mainitut viisaat sanat ovat ikävän ajankohtaisia. Yhtä hyvin voisi kysyä, mihin on hävinnyt ennen niin runsaasti viljelty skeptinen asenne valtaa ja kaikkea tärkeilevää sekä huumorintajutonta itsekehuista pönäkkyyttä vastaan? Mihin se on hävinnyt SARVista? Vai onko sitä koskaan ollutkaan? Todellinen viisaus on nimittäin täydellistä tietoa eettisistä asioista ja siitä, miten tulee elää ja toimia. Näin sanoi Sokrates, joka on hyvä esikuva kaikille niille valhetta vastaan kaikkialla taisteleville harvoille idealisteille, jotka eivät hyväksy, että aikuisuuteen kuuluu oleellisesti hyväksyä valheellisuus osaksi sekä itseään että elämää, eli niin kuin Sokrates sanoi tuomarille: "Olet väärässä, jos sinun mielestäsi ihminen saa välittää hengenvaarasta. Jos mies on mistään kotoisin, hän ajattelee toimiessaan vain sitä, tekeekö hän väärin vai oikein, hyvän vai huonon miehen töitä."

Tämä olkoot mottona tähän SARV-kirjoitukseeni. Taustaa tapahtumille. Kun huolestuin aiheellisesti muutaman vuoden seurattuani SARVin johdon jakamia apurahoja ja etten saanut koskaan killinkiäkään, soitin asiasta toiminnanjohtaja Riikka Laczakille, joka suuttui silmittömästi puhelustani ja haukkui minut siltä istumalta pystyyn. Tiesin kyllä hyvin, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. Koska Riikka yhdessä Kritiikki näkyy-hankkeen puuhanaisen Maria Ylikankaan kanssa johtaa yhdistystä ja sen toimintaa todellisuudessa, minut mitä todennäköisesti sysättäisiin syrjään ja julistettaisiin epähenkilöksi, kuten sitten melko pian tapahtuikin. SARV on tärkeä kulttuurialan hiekkalaatikko leikkiä tärkeää vaikuttamalla suoraan yhteiskuntaan ja jäseniinsä jakamalla mm. apurahoja. Yhdistyksen todellinen johtaja Riikka Laczak on pystynyt toimimaan menestykkäästi SARVIn johtotehtävissä jo yli 10-vuotta. Ongelmat on totuttu hänen aikanaan hoitamaan pois päiväjärjestyksestä, joka lakaisemalla ne maton alle tai häpäisemällä vastustajat kiusaamalla heidät ulos jengistä joko vähättelemällä tai kuten minun tapauksessani; kaava on tuttu samalla tapaa kuin kaikissa naisvaltaisista kiusaajayhteisöistä - käyttää hädän tullen UHATTU-korttia, johon yhdistyksen puheenjohtajan on pakko reagoida työsuojelukysymyksenä automaattisesti uhriksi tekeytyneen puolelle asettuen, oli sitten kyseessä tositilanne tai lavastettu, kuten tässä tapauksessa.

Koska puheenjohtaja on helposti ohjailtavissa yksipuolisen informaation kyllästämä ja kokematon, hänet on helppo puhua milloin mitäkin ja ketä vastaan suhteellisen helposti oikeita naruja vetelemällä. Kun hän yritti manipuloida minua puhelimessa itse eromaan, huomasin hänet myös ilkeällä tavalla kylmäveriksi ja varsin armottomaksi sekä säälimättömäksi. Kun hallituksessa istuu vielä kaksi todennäköisesti minulle kaunaa kantavaa jäsentä, elokuvapuolen Otto Kylmälä ja tanssipuolen Sara Nyberg (HUOM: KUMMANKIN PAIKKA OLISI TÄYTETTÄVÄNÄ VIIKONLOPUN VUOSIKOUKSESSA!), Riikka ja Maria onnistuivat todennäköisesti - en muuta selitystä keksi - manipuloimaan ensin kokemattoman puheenjohtajan, ja sitten koko hallituksen yksimielisesti, minua vastaan kertomalla vain Riikan ja Marian säälittävän yksiniittiset näkemykset hankalasta pirusta, jonka he taitavasti maalailivat minusta ja toiminnastani yhdistyksen toimistona toimivan postimerkin kokoisen kopperon seinille pirullinen ilme kostonhimoisilla naamoillaan. Toin muuttaessani Tanskasta takaisin 1990-luvun alussa Suomeen tanssin työllisyyskurssit, joissa olin tuottajana. Ensimmäiselle kurssille palkkasin, onnekseni vain sivutoimiseksi tuntiopettajaksi, jäätävän Sara Nybergin, silloiselta nimeltään Vähäpässin siitä huolimatta, että minua varoitettiin hänestä. Muistaakseni Vähäpässi oli ylioppilaspolitiikassa aktiivinen kokoomuksen tukija - en ole ihan varma. Kokoomuslaiselta hän ainakin vaikutti niin suuren empatianpuutteensa takia puheissaan, ja erityisesti teoissaan (MINÄ, MINÄ, MINÄ!). Saraa hiemankin tuntevat kutsuivat häntä koppavaksi ja kovapintaiseksi kyynärpäätaktikoijaksi, joka oli pahoin katkeroitunut ja epäonnistunut sekä tanssijana että tanssinopettajana, ei siksi, etteikö hän olisi osannut jotenkuten koikkelehtia lavalla, vaan itsekkäiden ja laskelmoivien luonteenpiirteidensä ja jääkuningatar-auransa muista eristämänä.

Henkilökohtaisesti oli vaikea sanoa, oliko hän sellainen ihmisenä. Ikävä ja ilkeä hän ainakin oli, ja se tuli oikein selväksi. Missä vain hän toimiikin, hän toimii oma etu edellä muista tai muille aiheuttamistaan vääryyksistä tai ongelmista välittämättä. Ja oliko niissä jutuissakaan aina kaikki ihan totta? Jälkeen jäi aina vain savuavia raunioita ja ikäviä tarinoita. Tanssikoulutuksen alussa hän jakoi työttömät oppilaat kauniisiin ja hyviin (kas kummaa, suurin osa heistä asui isiensä omistamissa isoissa asunnoissa keskustan kalliilla 00100 Helsinki-postinumeroalueella Eirassa, Punavuoressa ja Tähtitorninmäellä sekä Kampissa, ja myöhemmin äänestivät VIHREITÄ) ja niihin onnettomiin ja rumiin "kampurajalka"-huonoihin, joille hän ei sen kummemmin kohdistanut huomiota. Hyvät hän sen sijaan nimesi omaksi tanssiryhmäkseen ja vaati minulta siihen työministeriön tanssin työllisyyskoulutukseen antamia rahoja. Ehdotus oli lajissaan sekä hävytön että röyhkeä, enkä tietenkään halunnut tai edes voinut suostua siihen. Minä tein töitä sydäntä ja järkeä yhdistelemällä ja sydämeni oli tietysti vasemmalla. Olin kehittänyt uudenlaisen demokraattisen taidekasvatusmallin valtion rahoilla köyhille ja surkimuksille, en 00100 HELSINKI-postinumeron sisällä asuville rikkaiden lahjattomille ja itsekkäille hemmotteluhirviöille, vaan itseni kaltaisille omille rakkaille luuserihirviölleni; rumille homoille, lihaville lesboille, narkkareille ja myymälävarkaille, sekä siihen aikaan vielä harvinaisille mamuille eli maahanmuuttajille (perustin ja johdin mm. Tanssin Kansainvälistä taloa Haagassa 1990-luvulla) yms. Toimin koko ajan myös freelancerkulttuuritoimittajana ja -kriitikkona silloisissa, ja nyt jo Mikael Jungnerin kuoppaamissa demarilehdissä, ja ystävystyin mm. Taiteen keskustoimikunnan puheenjohtajan sekä myöhemmän opetusministeriön kulttuuriosaston ylijohtajan, professori Irmeli Niemen kanssa. Ohessa 6.3.1990 Demari-lehdessä ollut juttuni Irmeli Niemestä.

Katkaisin heti kun mahdollista Vähäpässin työsuhteen enkä palkannut häntä jatkokurssien opettajaksi. On luultavaa, että siitä lähtien nykyjään tanssitoimittajan titteliä käyttävä Sara Nyberg ei ole ollut kovinkaan innokas nähdessään edessään nimeni, ja jäävi käsittelemään mitään minuun liittyvää asiaa ilman kostoajatuksia. Vähäpässi-Nyberg on ainakin siinä mielessä rehellinen, että hän käyttää itsestään titteliä tanssitoimittaja. Selailin muutamia vanhoja Tanssi&Teatteri&Sirkus-lehden numeroita, joihin Vähäpässi-Nyberg oli kirjoittanut tanssista, "muutaman jutun silloin tällöin", onhan hän tanssija koulutukseltaan, vaikka jättikin opintonsa kesken. Kaverijournalismilta ikävästi haiskahtavissa jutuissa ei ollut kritiikin häiventäkään.

 

Ne olivat yhtä ällöttävää ja silkkaa kohteensa nuolemista alusta loppuun kuin Vähäpässi-Nybergin mairittelevat mainospuheet omasta osaamisestaan. Esimerkiksi jutut Suomen Kansallisbaletin kriisiyttäneestä ja seksuaalisesta ahdistelusta syytetystä tanskalaisesta baletinjohtajasta olivat kuin maksettuja mainoksia ja antikriteekkejä; kankeita, tylsiä ja lähinnä vain Vähäpässi-Nybergin oman mielen fantasiaa luullotellun kaveruussuhteensa kiillottamiseksi. Miksi hän sitten on nykyisin päättämässä tärkeistä asioista meidän kriitikoiden puolesta SARVissa ja sen aktiivi hallituksessa? Hänhän on kuin väärä raha, mutta tänään se onkin kaikkialla suurinta valuuttaa. Ne, joille avustukset kuuluisivat, eivät tietenkään niitä saa, ne menevät hyvinvoiville yläluokkaisille kavereille (avustusten ensisijainen kriteeri tulisi olla varallisuus, eikä se että kaveri pelaa muiden kavereiden kanssa piilopoikeria, siitä kenelle annetaan rahaa ja kuka jätetään ilman; esimerkiksi viime vuonna SARVilta apurahan sai eräs tosi rikas vanhempiensa rahoilla elävä satunnainen senttaaja, joka kirjoittaa Vähäpässi-Nyberg-tasoisia siloittelujuttuja erilaisiin pikkujulkaisuihin. Hän ei tarvinnut apurahaa muuhun kuin näytiksi kavereilleen ja tulevia apurahoja vasten meriitikseen, sillä onhan SARV vakuuttavasti meritoiva asiantuntijajärjestö, vaikka kyseinen henkilö saikin tosiallisesti apurahan palkintona palveluksistaan ja kaverina, ei ansioistaan: VOIKO TÄMÄ MUKA OLLA OIKEIN!).

Siksihän Vähäpässi-Nybergkin istuu SARVin hallituksessa. Varmistelemassa omaa etuaan ja etsimässä mahdollisuuksia päätöksillään saada itselleen tulevaisuutta varten ansiotonta arvonnousua ja palkintoja antamastaan avusta, sekä ulosmitata palkkansa väärämielisestä harhaanjohtamisestaan arvokkaina vastapalveluksina. Ja mikä ettei! Hän on tärkeä, ja osaa sekä ostaa että myydä vaikutusvaltaa ja sen seurannaistuotteita julkisuutta, kiitollisuudenvelkaa ja työmahdollisuuksia. Mutta ne, joiden tulisi istua osaavina ja moraalisesti ryhdikkäinä erilaisisten taidejärjestöjen johdossa - ja joita varten ne on aikoinaan on perustettu, eivät sinne mahdu, kun nämä yläluokan pyrkyrit tarvitsevat curricurlumniinsa lisää näyttäviä edustusvirkoja ja titteleitä, joita voivat sitten ylpeinä esitellä minuutin ajan sukukartanossa joulupäivällisen jälkeen kuolemansairaalle isopapalle, joka miettii testamenttaisiko taiteellisesti lahjakkaaksi luulemalleen umpiavoiselle tylsimyslapsenlapselleen kartanon Etelä-Ranskasta vai muutaman miljoonan edestä sukufirman osakkeita. Ja jos olisin ollut (mitä en olisi ollut, kun ei ole tapana istuskella missään "hallituksissa") vaan tehdä töitä sarv-hallituksessa, kun Vähäpässi-Nyberg yritti päästä SARVin jäseneksi, olisin toki vastustanut tiukasti ja kertonut ensin kiusallisesta yhteisestä (onneksi lyhyestä, sillä olin vain tuottaja) historiastamme, jäävännyt sen jälkeen itseni, eli en olisi osallistunut päätöksentekoon, ja vasta sitten kertonut mielipiteeni lukemistani Vähäpässi-Nybergin jutuista, joiden taso ei mielestäni olisi yltänyt SARVin jäseneltä vaadittavaan korkeaan osaamiseen sisältäen myös sarvilaisille tärkeän ns. "kriittisen potentiaalin".

Kylmälän tapaus on hieman samanlainen abstrakti arvovaltakysymys ja kostotarina, ja asettaa hänet kyseenalaiseen epämoraaliseen valoon taidekentän toimijana. Olen aiheesta monen muun elokuvanharrastajan kanssa valitellut KAVIn Kino Reginan epäviihtyisyyttä ja byrokraattista pömpösiteettiä, verrattuna vanhoihin hyviin aikoihin Kapteenin- ja Kalevankaduilla. Siitä on tullut jo kestovitsi itse cinefiilien keskuudessa. Niin on myös tehty Filmihullu-lehdessä, johon näytämme molemmat kirjoittavan yllätyksekseni elokuvajuttuja. En ole kuitenkaan koskaan onnekseni lukenut hänen lyhyitä selostuksiaan milloin mistäkin jonninjoutavasta filmifestivaalista. No kerran yritin ja pääsin riville kolme ja sekin teki tiukkaa. Jostain kumman syystä, mistähän? Kylmälä on kokenut sen verran loukkaavaksi juuri oman kritiikkini digivallila.comissa ja verkkolehdestämme kertovassa kirjassa Digivallila.com - sataa ekaa tarinaa (Timo Airaksinen, Harald Olausen, Eero Ö.B. Kuorsa. Kulttuuriklubi 2019), ettei suostunut vastaamaan alkuunkaan asiallisesti, kun viime syksynä kysyin sähköpostitse, voisinko syksyllä 2023 esitellä silloin valmistuvaa kirjaani Homoelokuvat ennen ja jälkeen Brokeback Mountainin (Kulttuuriklubi 2023) KAVin Kino Reginassa, ja saada valita tilaisuuteen jokin alan klassikko.

Ilmeisesti hän oli lukenut liikaa myös hengeltään samanlaisia juttujani FILMIHULLUSTA, sillä vastaus oli hyvin lyhyt ja selvästikin tuohtuneessa mielentilassa kirjoitettu. Hän ei ottanut kantaa esittämääni kysymykseen - juuta eikä jaata- ei siis vastannut, vaan kiinnitti pilkunnussijahuomionsa sähköpostissani esiintyneeseen yhteen pieneen kirjainvirheeseen. Olin sanaton! Järkyttävä tyyppi ja sukunimensä oloinen kostaja. Kylmäläkään ei varmasti ilahdu nähdessään edessä nimeni, mutta ei hänkään ole jäävännyt itseään minua koskevissa päätöksissä, vaikka hyvä tapa, rehtiys ja korkea moraalinen kunto niin edellyttäisi. Miksi? Ei häntä kiinnosta abstraktit moraalipohdinnat. Viholliseksi kokemansa erottaminen ja valta sekä kostofantasiat kylläkin. Kylmäläkin kuuluu niihin ihmisiin, jotka hamuavat arvovaltaa hinnalla millä hyvänsä. Mutta mikä ikävintä: hänkin istuu samoista syistä SARVin hallituksessa kuin edellä kuvattu surullisenkuuluisa Vähäpässi-Nyberg.

Olisin toki siltä istumalta valittanut hänestä KAVin kepulaiselle Matti-johtajalle, mutta kun kerran istuin imemässä zerococista eräässä sörnäisläisessä ravintelissa, ja vieressäni itseään suuriäänisesti kehunut humalainen Matti-johtaja haukkui minulle, minua tuntematta, päin naamaa sekä kansainvälisten cinefiilien että oman Jumalani, eli suuren ja harvinaisen Peter von Baghin MIELIsAIRAAKSI HULLUKSI!, poistuin yöhön tummaan nyrkkiä taskussani puiden (jos olisin väkivaltainen, olisin vetänyt sitä limanuljaskaa päin pläsiä luuviitosella hienon ihmisen ja taiteilijan häpäisemisestä) harmissani tämän idiootin pahuudesta ja epäasiallisuudesta, ja ajattelin että olihan siellä KAVissa myös muita samanlaisia, kuten oululainen Demokraatti-lehteen kirjoittava, ja paljon Matti-johtajan mukaan sairasteleva elokuvadosentti Jari Ä. Sedegren (pomo ei kuitenkaan paljastanut maanitteluistani huolimatta oliko kyseessä ns. "itseaiheutetut" krooniset maanantai- ja perjantaipoissaolot) - vakkahan kantensa valitsee, joten jätin valitukset ilmeisen turhana silloin jo sikseen, ja päätin vaan boikotoida Kavia (en Kino Reginaa, jossa on O. Kylmälästä johtumatta joskus jopa hyviäkin elokuvia, kuten viime kevään NEUVOSTOELOKUVAT-sarja) mikä onkin helppoa, sillä sen Sörkassa sijaitsevaan päämajaan ei voi astua oksentamatta ilman kepunhajuakin veret seisauttavasti mahanesteet rapuille - niin etova stasibunkkeri ja valtiobyrokraattinen putteiivarilaitos se mielikuvituksettomuudessaan on (puuttuu vain masokistien ruinaama presidentti Tarja Halosen alastonkuva kehopositiivisten sukupuolettomien sinitukkien vessanseinältä).

Miksihän vuoden yksi parhaimmista kirjoista on jäänyt melkein kokonaan kriitikoilta lukematta?
Miksihän vuoden yksi parhaimmista kirjoista on jäänyt melkein kokonaan kriitikoilta lukematta?

Suomessa ei ole harvinaista, että yhdistyksissä toimitaan niin kuin Rantaman klaani on nyt tehnyt. He istuvat rahojen ja vallan huumaanuttamina päättämässä tärkeinä itselleen ja kavereilleen isoista asioista, joista saavat itselleen haluamaansa huomiota ja kerryttävät samalla itselleen kaipaamansa kunniapääomaa. Kaverit tukevat toisiaan kehittelemällä toisilleen hyväpalkkaisia ja näkyviä projekteja, joissa esitellään yhdistyksen nimissä heidän osaamistaan. Se on kupletin juoni. Ei kokouksissa turhaan istuta. Jääviysongelmat, laittomuudet, pakottamiset sekä epäasiallinen käytös, sekä virheiden ja ongelmien peittely ovat edelleenkin yhtä yleistä kuin aina, ja tulevat valitettavasti aina olemaankin; siksi yhdistyksissä on säännöt ja niissä toimivat yksilöt osaavat usein (ovat toiset huomioon ottavia ja kohteliaita kuin engelsmannit) käyttää tervettä järkeä ja kohtuullisuutta sekä tärkeää ja älyllisen osaamisen näyttävää malttia päätöksissään.

Niitä odotetaan noudettavan myös yhdistystä johtavien keskuudessa. Jos näin olisi tehty SARVissa, huolestumiseni toiminnanjohtaja Riikka Laczakin epäasiallisesta käyttäytymisestä olisi otettu vakavasti ajoissa, ja asia selvitetty kunnolla ja hyvässä hengessä, niin ettei kenellekään olisi jäänyt asian suhteen turhan pahaa mieltä. Ei otettu. Miksi? Koska Riikka on pyhä ja koskematon SARVin sielu ja johdon ylin ystävä yli 10-vuoden ajalta. Hän on kaikkien tärkeiden ihmisten hyvä kaveri ja siksi koskematon. Jos hän väittää kokemattomalle puheenjohtajalle jotain, se on totta ja laki. Ei sitä kukaan kyseenalaista. Kymmenen vuotta hänen on tehnyt työtä oman panoksensa ja arvovaltansa puolesta ilmeisen taidokkaasti siinä menestyen. Eihän hän hyvää tarkoittavana ja herkkänä voi tehdä väärin, kun ei halua. Voiko ja haluaako? Kyllä yhtä paljon kuin kaikki muutkin, sillä ihminen hänkin on ja lisäksi vielä tärkeän organisaation tärkeä primus motor, jonka sana painaa muussakin ratkaisevana, kuin vain turhien juhlaillallisten viinimerkkien valinnassa, mutta HUOM!: on myös todennäköisesti oman maun ja kaverinsa omaavana jäävi moneen päätökseen, joissa hän on mukana taustalla esittelijänä.

Vastuu on siis niiden, jotka tämän sopan turhamaisuuttaan ja ylpeyttään keittivät kokoon valmistelemalla tien loukata kaikkia ja liukumisen pimeään tunneliin pitkäksi aikaa. PUHEENJOHTAJA ON JO ILMOITTANUT OTTAVANSA OPERAATIOSTA VASTUUN, mutta ei poliitikon tavoin kerro, mitä se käytännössä tarkoittaa. Nyt kun operaato epäonnistui hänen tulisi vetää sopivasti syyskokouksen edellä johtopäätökset ja erota taitamattomana ja yhdistyksen julkiselle maineelle kohtuutonta haittaa törttöilleenä tumpelona. Ei varmasti tee näin ennen kuin kannetaan ulos puheenjohtajan pestistä. Puheenjohtajan orkestroima näytelmä oli turhan julma, yliammuttu ja alalla harvinainen. Miksi näin tehtiin? Ensinnäkin SARVia johtavat selvästikin kunnianhimoiset ja omahyväiset henkilöt - usein biologiset naiset, joille kysymys oman ja arvostetun hiekkalaatikon varjelemisesta on enemmän kuin kunniakysymys, se saattaa olla jopa elämä - siihen viittaa koko typerä riita; eihän kyseessä ole SARVin arvojen tai toimien kritisointi, vaan johdon kummallinen ja epädemokraattinen tapa yrittää vaientaa eri mieltä olevaa ja yhdistyksen harjoittamista vääryyksistä suivaantunutta niskalaukauksella.

SARVin johdon tarkoitus ei ole korjata ongelmaa, vaan kostaa kuin kadotetun kunniansa (hassua on tässä se, että se katoaa juuri tällä tavalla) perään huutava rikollinen - ellei sitten joku muukin ärähdä ja asetu puolustamaan minua. Sellaisia on jo kiitos ilmaantunut! Toiseksi sekä Riikan että Marian takana on monia samanlaisia entisiä ja nykyisiä yhdistyksen johtoon kuuluvia samanlaisia voimakkaita henkilöitä - usein aina valitettavasti biologisesti naisia, joille on pyhäinhäväistys se, että joku henkilö, usein biologisesti mies (en minä kun olen siltä väliltä eli queer) alkaa urputtamaan tasa-arvosta ja miesten syrjimisestä, juuri kun he ovat saamassa ensin kulttuurikentän, sitten sukupuolivähemmistöt ja lopulta koko yhteiskunnan (se on kyllä turha toivo - onneksi!) hyppysiinsä niin, ettei kukaan saa kohta ajatella tai sanoa, kun ei ankaran rangaistuksen (kuten tämä erottamisyritykseni) pelossa uskalla, mitä haluaa, vaan puhuu pakotettuna mitätöntä ja byrokraattista uuskieltä, mikä ei sano eikä tarkoita - tarkoituksella mitään, ja lakaisee tällä tavalla ne ikävät ja todelliset ongelmat pois näkyvistä juuri kuten Riikka on tottunut tekemään.

Kolmanneksi on hyvä pohtia millaiset ihmiset kykenevät tekemään tällaista, vaikka tietävätkin sen olevan epäreilua ja epäeettistä? Millaisella itsetunnolla varustetut ihmiset ovat valmiita laittomiin ääritoimiin totuuden kustannuksella luullen pelastuvansa ja voittavansa valheillaan totuuden? Yleensä sellaiset, jotka ovat tottuneet saamaan lapsuudesta lähtien kaiken haluamansa itselleen. Liika kunnianhimo on aina ollut ja tulee aina olemaan hengenvaarallista, varsinkin jos kyvyt ja moraalinen pohja ovat olemattomat. Silloin syntyy sitä hyvän kaapuun piilotettua kiusaamista, mihin esim nyt tapetilla oleva superkiusaaja Millariikka Rytkönen on toistuvasti TEHYssä mediajuttujen mukaan syyllistynyt, ja mikä vaikuttaa olevan myös naisvaltaisen SARVin tapa hiljentää muut, erilaiset ihmiset, kritiikki ja kyseenalaistaa heidät inhimillisinä ihmisinä, kuten yrittämällä yksimielisesti erottaa minut kriittisen ja pitkän päivätyön tunnettuna kriittisenä ajatteljina yhdistyksestä tässä tapauksessa yrityksessään rajoittaa vapaata ajattelua ja mielipidettä. SARVissa istuva johto ei ole ajatellut asiaa laajemmin pikkumaisuuttaan; Ei saisi käyttää ajattelua antaakseen poliittiselle toiminnalle totuuden arvoa, eikä käyttää poliittista toimintaa halventaakseen ajattelua, ikään kuin se olisi vain pelkkää turhaa spekulaatiota.

Sen sijaan pitäisi käyttää poliittista toimintaa ajattelun tehostamiseen, ja analyysia poliittisen toiminnan interventiomuotojen ja -alueiden monistamiseen, eikä politiikkaa palauttamaan yksilön oikeuksia sellaisina kuin filosofia on ne määritellyt. Miksi? Koska yksilö on vallan tuote. On purettava sitä, kuinka yksilö ja yksilöllisyys rakentuvat, moninkertaistamalla ja nyrjäyttämällä sijoiltaan erilaisia sommitelmia (Foucault). Juuri päinvastoin tekee SARVin istuva johto. Mutta MIKÄ PAHINTA SARVin istuva johto tuntuu unohtaneen myös sen, ettei ryhmän tule olla, eikä pidä olla - ellei se sitten ole fasistinen yhdellä silmällä maailmaa tuijottava - orgaaninen sidos, joka yhdistää hierarkisoituja yksilöitä, vaan sen tulee tuottaa jatkuvaa vapaan yksilöyden purkautumista. Sitä vastaan asettuu avoin ajattelu yhdenmukaisuuden mielipiteen vastustamisen vaatimuksessaan niin yksipuolisen sukupuolijakauman suosimisessa päätöksissä kuin toiminnassakin. Kas kun se on epädemokraattista vallan mielivaltaista käyttöä, mikä aina lähtökohtaisesti syrjii ja sorsii vähemmistöön jääneitä, ihan kuten SARVistakin tänään suruksemme näemme.

Ja tämän he tekevät nokka pystyssä luullen, tai ehkä enemminkin, uskotellen itselleen ja kavereilleen tekevänsä hyvää puolustuessaan omia oikeuksiaan; he ovat hyviä, toisin ajattelevat ja heitä kritisoivat pahoja. Paha ja banaali objektoidaan itsestä irti ja siirretään inhottuun ja pelättyyn, usein aina hätävarjelun nimikkeellä tekaistuin syin (kuten Riikan tapauksessa; muita nimiä ovat TURVALLISEN - siis valkoisista miehistä - TILAN vaatimus pahaa maskuliinista valtaa vastaan, sekä UHATTU ja HÄIRITTY-kortit ja KIUSAAMINEN (vaikka juuri siitä eniten huutavat syyllistyvät siihen alan amattilaisina useammin kuin ne, joiden he väittävät olevan kiusaajia) jne. Tuttu malli turvalliseksi koetun yksisilmäisen vankilamaailman itsensä aiheuttamasta sokeudesta ja siitä seuraavasta pimeydestä, mikä oikeuttaa rikokset ja huonon käytöksen (Riikka taas...) muita kohtaan. Liiat luulot (muistakaa kreikkalaisten ainoa asia, mitä he pelkäsivät ja kammoksuivat ja tiesivät olevan ihmisen tuhon abc: HYBRIS) Tekopyhät ja epäempaattiset häikäilemättömät hyvän itsetunnon ja voimakkaan luonteen omaavat hyvien perheiden onnistujakakarat ovat tietenkin niitä, jotka tarvitsevat itselleen kunniaa elääkseen omasta mielessään nerokkaassa loisteessa. Aina se sama laulu. Ja laskun maksavat muut häpäistyinä ja sivuun tönittyinä; Freudillakin olisi vaikeuksia murtaa heidän vahvaa suojapanssariaan.

Neljänneksi on syytä pohtia, voivatko tällaiset ihmiset saada enemminkin pahaa aikaan kuin hyvää, väittämällä tekevänsä hyvää, vaikka tekevät heti kun silmä välttää pahaa, ja jos, niin millaista? Onko SARV edellä esitettyjen epäiltyjen rikosten perusteella enää edes sellainen instanssi, joka voi jakaa yleisistä varoista tarkoitettuja apurahoja? Pitäisikö tätä asiaa kysyä varmuuden vuoksi eduskunnan oikeusasiamieheltä? Itse arvostan suuresti SARVin hyviä puolia - enhän olisi muuten liittynyt SARViin, sillä olen jo yhden kirjailijaliiton ja Suomen Journalistiliiton jäsen - joita on enemmän kuin huonoja, kuten korkealuokkaista subtanssiosaamista ja älyllisesti inspiroivia kollegoita. En voisi millään muotoa moittia itse SARVia tai sen usein huippuluokan jäseniä, kuten edellistä puheenjohtajaa Maria Säköä, jonka erinomaisten arvostelujen keräämisen aloin samaan aikaan, kun pääsin yhdistyksen jäseniksi (kohta niistä voisi julkaista kirjan - vihjeeksi Säkölle!) Siitä ei tässä ole siis kysymys, vaan jostain ihan muusta. En ole tyytymätön kusipää siitä huolimatta, että olen tottunut puolustamaan itseni väliin kovinkin ottein. Sellainen, joka likaisi omaa pesäänsä. EI! Olen kulttuurihemmo päästä varpaisiin, boheemiradikaali sellainen ja vallankumouksellinenkin.

Kun liityin yhdistykseen muutama vuosi sitten, olin yhtä pollea kuin mitä olin päästessäni samoihin aikoihin kirjoittamaan maailmankin oloissa erinomaiseen (Suomen parhaaseen kulttuurilehteen) FILMIHULLUUN jo 1970-luvun elokuvakerhoajoilta tutun esikuvani, Velipekka Makkosen kultivoituneeseen seuraan. Viidenneksi millaisen yhdistyksen puheenjohtaja ei kuuntele tasapuolisesti yhdistyksensä jäsenten huolta ja pyri kaikkien yhteiseksi hyväksi sopuratkaisuun? Millainen on se henkilö ja millä valtuuksin, joka yrittää pakottaa eri mieltä olevan jäsenen eroamaan uhkauksin erottaa hänet yhdistyksestä? Rantaman kertomat erottamissyyt eivät vaikuttaneet olevan juridisia vaan enemmänkin henkilökohtaisia, tunnetasolla liikkuvia mielipiteitä ja tuntemuksia. Oli huvittavaa, että Rantama väitti minun aiheuttaneen toimillani (jota ei siis ole kun en ole lähetellyt mitään s-posteja mihinkään ja haukkunut yhdistystä tai vaatinut heidän toimiensa tutkimusta, aion kyllä, mutta ajattelin että olisi parempi puhua siitä ensin yhdistyksen puheenjohtajan kanssa neljän seinän sisällä, mutta sitten hän kieltäytyi ja päätti suoraan erottaa minut), vaikka juuri Rantaman aloittama epäreilu ja epäasiallinen NOITAJAHTI ON AIHEUTTANUT JULKISUUDESSA JO PALJON NÄRÄÄ ja ilmeisesti heiluttaa sekä hänen että hallituksen palleja (kirjaimellisesti, vaikka näin ei saisi enää kaksoismerkityksessäkään julkisesti sanoa)!

Kuudenneksi, miten sarvilaiset itse suhtautuvat näihin toimiin ja tarinoihin, joita asian ympärillä nyt liikkuu? Antavatko he tällaisen toiminnan jatkua ja yhdistyksen johdolle jatkomandaatin polkea jäsenoikeuksia ja jäsendemokratiaa ja toimia yhtä häikäilemättömästi kuin venäläiset parhaillaan brutaalissa Ukrainan-sodassa? Kaiken tämän takana toimivat omahyväiset ihmiset yksityisen edun nimissä yhteistä hyvää vastaan. Seitsemänneksi minun on vaikea uskoa, ettei yhdistyksen johto tietäisi kyseisen erottamisoperaation olevan sekä yleisesti hyväksyttyjen toimintatapojen että lainvastainen. KYSEESSÄ ON RANGAISTAVA RIKOS, mutta mikä kummallisinta, rikoksentekijä ei kiellä sitä ja on antanut teostaan vahvat todisteet aiotulle uhrille kuin Manulle illallisen. Voisin kuulemma suoraan jo näillä evidensseillä kirjoittaa sekä aktiivisesti asiaa edistänelle SARVin puheenjohtajalle, että yksimielisesti erottamiseni hyväksyneelle hallitukselle ison laskun kärsimyksistä ja maineeni julkisesta pilaamisesta (mistä olen kyllä tähän mennessä vastannut aina aiemmin itse - ehkä on kiva, että joku muu jaksaa nähdä asian edestä vaivaa ja vielä maksaa siitä muutamia tuhansia). Jotenkin silti tuntuu vaikealta rikoksen uhrina kuvitella, että tällaista voi tapahtua itselle itseään hyvinä ja erinomaisina pitävien ihmisten toimesta - poikkeuksena kaiketi Sara Vähäpässi-Nyberg, joka on sen verran tolkuissaan, että tietää olevansa paha.

Mutta pakkohan se on! Ja siihen VALEFEMINISMI-kirjoitukseeni 16.16.2022 vielä. Kai huomasitte, että kirjoittaja itse, joka on tunnettu queer ja vasemmistoaktivisti, on myös itse feministi, mutta ei toksiinisen ja vääränlaisen feminismin ystävä - kaikkea muuta - vaan sellaisen huijaamisen ja tuhoavan toiminnan vihollinen, mikä syö oikean ja tasa-arvoon perustuvan femismin eväät alta aikayksikön loppuun persujen hymyillessä jättipottia odottavan onnellisina äänestyskoppien lähellä! Kulttuurialalla ei ole totuttu puhumaan rehellisesti ongelmista. Ei varsinkaan johdon läsnä ollessa. Mutta olisittepa olleet kärpäsenä katossa kuuntelemassa, kun itsevarma puheenjohtaja tylytti minua tuntitolkulla. Menetin hetkeksi elämänhaluni ja yöuneni niin kovaa hän nöyryytti minua ja syötti minulle paksua pajunköyttä siitä, miksi minun olisi yhteisen edun nimissä itse erottava. Taustalla olin kuulevani kostonhimoisten ja närkästyneiden Marian ja Riikan käskyt. Millaisia julmureita he ovatkaan? Miten tämä on mahdollista? Ihan inhotti ja kylmäsi. Oli olo kuin Otolla. Sillä Kylmälällä kun kesä tulee eli paskaset oltavat auringonpaisteessa kun jääpuikko sulaa perseessä. Kyseessä on korkeanluokan kiusaamis- ja pakottamistapaus vastoin hyviä tapoja ja lakeja. Mikä sai heidät luisumaan yli lain sallitun rajan ja yrittävän psykologisella painostuksella (puhelinkeskustelu oli lähes nukkuma-aikaan alkuillasta)?

Millaiset ihmiset tekevät tällaista ja miksi? Hehän kehuvat toisiaan hyviksi ja SARVin pyrkivän rehellisyyteen ja rehtiyteen projekteissaan (heidän johdollaan tosin). Onko kukaan heistä vastuussa tekemisistään muille kuin itselleen? Siltä ei ainakaan vaikuta. Minusta puheenjohtaja oli painostusyrityksessään erityisen härski, päällekäyvä ja julma sekä pelottavan ehdoton, kuten olen jo maininnutkin. Luulevatko he, että ihmiset sietävät tällaista järjestögangsterismia? Ei tämä mikään demarimeppi Eero Heinäluoman vaalikampanja sentään ole. Tuli mieleen juuri Yleltä tullut uutinen Adam Tolleyn johtamasta toryvarapääministeri Dominic Raabia kohtaan suunnatusta tutkimuksesta. Raabin käytöksestä oli Ylen mukaan tehty kaksi virallista valitusta. Tapaukset koskivat Raabin toimintaa Boris Johnsonin hallituksen ulko- ja oikeusministerinä: "Osa Raabin kanssa työskennelleistä virkamiehistä on kuvaillut tätä kiusaajaksi, töykeäksi ja aggressiiviseksi, toiset taas vaativaksi ja kovaksi pomoksi. Ministeri on kiistänyt käyttäytyneensä epäasiallisesti. Raab toivoi viime viikolla virallista tutkintaa asiasta." Tapauksissa on jotain samanlaista pelottavan fasistista ja väkivaltaista pakottamista vapaata tahtoa vastaan. Mutta että kulttuurijärjestössä, ja vieläpä naisten taholta! Eikös niiden pitänyt olla kärsinyt, kiusattu sekä voimattomina sorrettu ja alistettu ryhmä? Vai miten se oli ja on tänään? Ovatko he kostonenkeleinä itse katkeruudessaan muuttuneet töykeiksi ja aggressiivisiksi kiusaajiksi, joiden metodina on epäasiallisuus kuin SUORAAN HELVETISTÄ?

Tervetuloa siis Kiusaajien 10-kerhoon uudet (ehkä mahdolliset) rääkättävät jäsenet! Toivottaa Tiiti ja muu Tulileikuoro!

Lisää aiheesta:

-https://www.digivallila.com/l/sananvapaus-uhattuna-sarvissa/?fbclid=IwAR0Y_FvyC4ugaxoZaklNp2iHjqOtE7fXtoxbSjptTKbwgXKtw5KoafTi_Nc