Jokin tässä nyt mättää! – vahva epäily unohdetuista teksteistä...

Teksti Harald Olausen

Onko Suomi juoksemassa suden suuhun ilman, että ymmärtää sitä? Suomen poliittisen eliitin yhdessä valtamedioiden kanssa suorittama Nato-operaatio on malliesimerkki hyvin onnistuneesta ja lähes pyhästä tiedotuskampanjasta. Liberaalin yhteiskunnan voittokulku ja pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta on synnyttänyt illuusion ikuisesta rauhasta ja ristiriitojen, jos ei nyt häviämisestä, niin ainakin vähentymisestä ja mahdollisuudesta rauhallisin neuvotteluin ratkaista ne kaikkien yhteiseksi hyväksi. Näin ei kuitenkaan ole käytännössä. Koko ajan kulissien takana käydään jatkuvaa taistelua vallasta ja politiikasta. Nato-keskustelun yksi psykologinen voima on uskossa ihmisillä olevan kyky ja oikeus päättää asioistaan sekä tehdä valintoja, jotka heistä tuntuvat hyviltä, huolimatta siitä, että ikäviä asioita levitellään julkisesti kaiken kansan nähtäville Nietzschen Näin puhui Zarathustra sanoin: "Ja se mitä sanotte maailmaksi, teidän pitää ensin luoda: teidän järkenne, teidän kuvanne, teidän tahtonne, teidän rakkautenne pitää itse siksi tulla!"

Kansan mieliopiteen muokkaaminen on ollut helppoa, sillä yhteiskuntia pitävät mediakratian avulla koossa erilaiset yhteiset huolenaiheet kuten sota, epidemiat, työttömyys ja ilmastokatastrofit. John Locke uskoi ihmisen olevan "tabula rasa", tyhjä taulu, syntyessään ja kokemusten muokkaavan ajatuksia. Jotkut kutsuvat tätä kollektiiviseksi muistiksi, minä tutun maailman "unohdetuiksi teksteiksi" ihmismielissä uinumassa. Kyse on vallan välikappaleena toimivasta kollektiivisesta neuroosista. Jokainen eliittiryhmä luo aina nimittäin oman sosiaalis-poliittisen mytologiansa, jonka avulla he syöttävät omaa totuuttaan. Albert Camus kysyy itseltään, mikä on se arvaamaton tunne, joka riistää sielulta sen elämälle välttämättömän unen? Hänestä se oli maailma, jonka pystyimme selittämään kehnoillakin perusteilla, koska se oli tuttu maailma: "Mutta maailmankaikkeudessa, jossa on riistetty haavekuvat, ihminen tuntee olevansa muukalainen. Hänen maailmanpakolaisuutensa on auttamaton, sillä häneltä on riistetty niin kadotetun isänmaan muistot kuin toivo luvatusta maasta. Absurdisuuden tunne merkitsee juuri tätä kuilua ihmisen ja hänen elämänsä, näyttelijän ja kulissien välillä." Siihen perustuu ihmisen halua uskoa uskomuksia ilman, että osaisi tai haluaisi epäillä niitä.

Tarkoitusten käsittäminen ja ymmärtäminen edellyttää tarkoitusten edellytysten, uskomusten ja niiden takana olevien yksinäisten ajatusten sekä niiden välillä olevan mentaaliseen maailman ymmärtämistä. Suomessa mentaalisen maailman ymmärtämisessä kyse on vahvasta ja historiallisesta Venäjän-pelosta. Suomi on ollut pienenä maana ison naapurin varjossa hiljaa kärsien. Poliittisesti soveliaaksi keskustelukulttuuriksi kutsuttu varovaisuuslinja on tuottanut aiemmin paljon hämmennystä, kun ongelmista ja asioista ei saanut puhua niiden oikeilla nimillä. Nyt padot ovat avautuneet ja suomalaiset on yhdistetty yhden ainoan ison pelon, Venäjän-pelon taakse. Juuri tämä on ollut se todellinen voima, mikä on toiminut vipuna ihmisten halulle ostaa itselleen rauha Natomaana vanhasta vihollisesta. Mutta jotain tärkeää on unohtunut: asiat eivät ole ihan niin, kuin meille on väitetty niiden olevan. Skottifilosofi David Hume pyrki tutkimaan jokaista käsitystä nähdäksemme, oliko se koottu todellisuudenvastaisesti: "Skeptinen epäily sekä järjen että aistien suhteen on tauti, jota ei voi koskaan perin pohjin parantaa, vaan sen täytyy palata luoksemme alinomaa, vaikka kuinka häätäisimme sitä ja joskus tuntisimme siitä kokonaan vapautuvamme."

Nato-propagandan oveluus on siinä, ettei kukaan kyseenalaista sitä, osin siksi, että Venäjä on itse antanut aseet vihollisen käyttöön, osin siksi, että kysymys on vahvasti kansan mielissä kulkevista uskomuksista. Humen skeptisyyttä hyväksikäyttäen, meidän pitäisi muistaa, että uskomuksen perustelemiseksi ja todistamiseksi tarvitaan aina myös toisia uskomuksia, jotka nekin periaatteessa vuorostaan kaipaavat perustelua. Pelotteleminen on helppoa, kun sitä on tehty koko historian ajan, ja se on jokaisessa suomalaisessa syvällä. Mutta jokin tässä nyt mättää. Suomea ollaan viemässä Natoon ilman, että kukaan haluaa puhua julkisesti sen kielteisistä vaikutuksista. Suomen muuttuminen ystävällismielisestä maasta yhdessä yössä osaksi Venäjän perivihollista muuttaa Suomen asemaa maailmankartalla kertaheitolla enemmin kielteiseen suuntaan, kuin kukaan natointoilija on uskaltanut tai halunnut edes myöntää. Niinistön lauantaisessa puhelussa Putinille, Putin muistutti kahdesta Suomessa vaietusta asiasta, josta ei puhuta mitä ne tarkoittavat: Suomea ei uhkaa mikään Venäjän taholta ja päätös liittyä Natoon tulee olemaan suuri virhe.

Nämä kaksi Putinin vastausta Niinistölle ovat asioita, joista Suomessa ei ole puhuttu eikä saada puhua mitä ne tarkoittavat. Käytännössä ne tarkoittavat sitä, että kulissien takana Nato otti Venäjän Ukrainan sodan houkutuslinnuksi Suomen jäsenyydelle. Toiseksi ne kätkevät alleen sen salaisuuden, ettei kyseessä ollut halu horjuttaa maidemme suhteita ja keskinäistä tasapainoa. Suomeen olisi suhtauduttu samalla tavalla kuin aina aikaisemminkin Venäjän ainoana ystävällismielisenä länsinaapurina. Kremlin tiedottaja Dimitry Peskovin mukaan kyse on nyt Venäjällä siitä pelosta, miten Naton asevoimat tulevat lähelle Venäjän rajoja. 1300 kilometriä uutta Natorajaa ei ole helppo pala nieltäväksi etupiiripolitiikkaa harjoittavalle suurvallalle, joka on ajanut itsensä lännen silmissä nurkkaan ja lähelle syvän kuilun reunaa. Presidentti Niinistö puhui aamulla toimittaja Seija Vaaherkummun toimittamassa Ykkösaamussa "aikamoisesta demokratian voitosta". Minä en asiaa näkisi näin yksipuolisena voittona, vaan niinä tutun maailman "unohdettuina teksteinä", joita manataan eliitin toimesta esiin tarkoituksellisesti, kuin elokuvassa Mantsurian kandidaatti ihmisen alitajunnasta.

Philippe Lacoue -Laberthe väitti, että tällaiset tekstit pesiytyivät muistiin, ja asuttivat siellä tarkemmin määrittymätöntä paikkaa jossain unohduksen ja tietoisuuden välimailla; niitä ei hänen mukaansa koskaan todella ajateltu, mutta ne vaikuttivat jossain määrin siihen, kuinka asiat näimme: "Niissä on varmasti kuitenkin jotain, jonka merkittävyyttä ei aikanaan osattu tunnistaa, tai jossa kaikuu muisto, tunne, aistimus-jostakin pelottavasta-joka halutaan säilyttää, osin kätkettynäkin. Tai ehkä ne ovat vain eräällä tavalla täydellisiä, ja vaikka niiden merkitys on vähäinen (tai niin luultiin, koska ei osattu lukea), niiden liki ihmeenomainen täydellisyys ja hämmästyttävä muodon välttämättömyys tuntui lähes fyysisenä ja sai ne vastedes olemaan läsnä-ilman että tiedetään mistä niiden läsnäolosta on kyse. Ne ovat kuin ruumiinosat, joiden olemassaolosta tullaan tietoiseksi vasta kun jokin sairaus tai kipu herättää henkiin: yhtäkkiä, tai vähä vähältä, hämmästyy kokiessaan jotain siellä missä mitään ei aiemmin vaikuttanut olevan olemassakaan, tai pikemminkin oli vain juuri ja juuri-ei näet ollut kyse pelkästä tyhjyydestä, vaan sameasta ja hämärästä poissaolosta, poispyyhkimisestä, rajasta. Niille käy kuin arkisille asioille, joita ei enää oikeastaan nähdä kuin vain matkan päästä mieltä kiinnittämättömänä läsnäolona, kunnes eräänä päivänä yhtäkkiä havahdutaan huomaamaan niiden paljastavan jotain kauhistavaa. Silloin iskee pelko. Voisi olettaa, että uni-ainakin tietyt unet-vaikuttavat näihin unohdettuihin teksteihin samalla tavalla kuin johonkin ruumiinosaan iskevä sairaus tai asioiden herättämän kauhun ajatteleminen."

Missähän vaiheessa Suomessa aletaan puhua koko arsenaalilla käydystä Nato-keskustelusta? Ei todennäköisesti missään, sillä siitä pitää pääministeri Sanna Marinin SDP:n puoluevaltuuston myönteisen Nato-päätöksen jälkeen ylistämä konsensus, se suomalaisen hyväveli-järjestelmän polttoaine huolen maailman ehkä auktoriteettiuskovaisimmassa maassa. Me tarvitsisimme eräänlaisen "eettisen epäilykomission" purkamaan niitä valheellisia uskomuksia, joita yksipuolinen Nato-propaganda on meihin istuttanut. Aina pitäisi David Humen tavoin epäillä kaikkea, ja etenkin itseään, omia ajatuksiaan sekä niitä vieraita sanoja, joita käyttää, sillä ne kun usein ovat joidenkin muiden meihin tarkoituksellisesti istuttamia käskyjä. Eläkkeellä oleva psykologian professori Markku Ojanen varoittaa Vaihtoehtoisia faktoja (Minerva 2017)-kirjassaan, että vaikka auktoriteetit kuuluvat elämään, niiden vaarat näkyvät päivittäin: "Me annamme auktoriteeteille liian paljon valtaa varsinkin silloin, kun tulkitaan ideologioita ja uskontoja. Auktoriteetit syöttävät pöyristyttäviä valheita oman kansakunnan historiasta ja vastustajien vaarallisuudesta. Auktoriteetit tietävät kaiken, olipa kysymys taloudesta, historiasta, ihmissuhteista tai onnellisuudesta. Kun pyhyys liittoutuu auktoriteettiin, seuraukset ovat erityisen vaarallisia. Silloin hallitsijan tai valtion loukkaaminen on vakava rikos, josta rangaistaan ankarasti." Nyt näin on käynyt Suomessa, jossa yhtenäistä ja itseensä vahvasti uskovaa kansaa johtaa kohta kautensa päättävä tasavallan presidentti orkesterinjohtajana, joka saa täyden kympin suorituksestaan, olihan hänen tärkein tavoitteensa presidentiksi tultuaan Suomen liittäminen Natoon.