Juho Kuosmasen ja ”Taivas saa odottaa”-elokuvien aika on nyt!

Teksti Harald Olausen
"Juho
Kuosmasen kolmas mykkäelokuva kertoo majakanvartija Marlandasta ja hänen
pikkuveljestään Maximilianista. Se on iltasatu kaiken lopusta ja erikoisista
yrityksistä selvitä siitä. T: Elokuvayhtiö Aamu (2023)." (…ehkä on olemassa
jokin kaukainen planeetta, jossa tapaamme vielä). Tästä ei elokuva parane. Olipa hieno katsomiskokemus. Lisää tällaista ja elämä pelastuu!
Elokuvaohjaaja Juho Kuosmanen on noussut lyhyessä ajassa maamme parhaimpien elokuvaohjaajien joukkoon. Hän on draamaelokuville sama arjen taikuutta etsivä hengen ja tahdon mies, kuin mitä on dokumenttielokuville Jouko Aaltonenkin ollut. Kuosmasen lyhytelokuva on hauska, mutta samalla henkevä fantasia ilosta ja elämän toisesta ulottuvuudesta.
Minulla on oma luokitukseni erikoisista ja sadunomaista fantasiaa elokuvista sisältävistä, jotka ovat "elämää suurempia" elokuvia, korkean "Peter von Bagh"-luokan jaottelun mukaisesti, ja luulen että kinoikonimme siellä jossain ylhäisessä elokuvassa, Petteri olisi ollut kanssani keksimästäni luokitusjärjestelmästä melko lailla sama mieltä.
Kutsun niitä "taivas saa odottaa elokuviksi" siksi, että niissä usein taistelee kohtaloaan vastaan eikä tahdo alistua ajan tai minkään muun tyrannian ehdottomuutta ja sääntöjen tappavaa leikkiä nöyrästi ja kiltisti palvelemaan. Tällaisia elokuvia ovat mm. Vittorio de Sican Umberto D. – elämän vanki (1952) ja Aki Kaurismäen sentimentaalinen sekä haaveellinen "työläistrilogia".
Umberto D. on elokuvana poikkeus tässä luokituksessa, sillä se kuvaa vanhuutta Peter von Baghin mukaan jokseenkin ilman pateettis-sentimentaalisia kliseitä. "Kuten De Sica itse toteaa, Umberto on vanha porvari, jolla on taakkanaan kaikki menneisyyden häneen istuttamat katkeruudet".
Umberto D:ssa onkin jotain samaa riipaisevuutta ja kuluttavan taistelun epätoivoa haastavan arjen keskellä, kuin Siiri Angerkosken viimeiseksi roolityöksi jääneessä Aliisassa (1970), ja Punahilkka-elokuvassa (1968). Entä mitä muuta kuin kuoleman huijaamista ja väistelyä on Ingmar Bergmanin Seitsemäs sinetti (1957)?

Tähän samaan korkeimmasta korkeimpaan luokkaan voi yhtä hyvin liittää maagisen Kysymys elämästä ja kuolemasta (1946) -elokuvan, ja yhden lempielokuvani, Musta Narsissus (1947), ohjaajan Michael Powellin, joka vieraili toisilla Sodankylän elokuvajuhlilla 1987, ja josta Juho Kuosmanen on tehnyt lyhyen dokumentin Yle Areenaan: areena.yle.fi/1-50814070

Asuin 90-luvun alussa muutaman kuukauden Ealingissä (London Borough of Ealing), joka on yksi Lontoon 32:sta kaupunkipiiristä ja sijaitsee kaupunkialueen länsiosassa. Jokainen filmihullu tuntee paikan Ealing Studios -elokuvastudioistaan, joiden elokuvatuotanto oli vilkkaimmillaan vuosina 1929–1955. Ensimmäinen studioiden tuottama elokuva oli Escape (1930), ohjaus Basil Dean, joka ohjasi paljon studioille. Joukkoon mahtuu myös Midshipman Easy (1935) ohjaus Carol Reed.
Ealing oli lähellä Lontoon Hyde Parkia, jonka läheisyydessä taas sijaitsi cinefiilin paratiisi eli BFI-British Film Instituten (BFI) elokuvasalit, jossa vietin suurimman osan ajastani Lontoossa. Briteillä on monia (emme tietenkään unohda Alfred Hitchcockia tai Carol Reedia ja jo mainittua Powellia) elokuvan parhaan "kultakauden" mestarillisia ohjaajia, kuten Sodankylässä vierailleet Roy Ward Baker (1916-2010), josta Peter von Bagh teki haastattelun Filmihullun numeroon 04/2005.

Tätä "Taivas saa odottaa"-luokitusta ei saa sekoittaa toteutukseltaan melko keskinkertaiseen, mutta aiheeltaan mielenkiintoiseen samannimiseen amerikkalaiseen elokuvaan vuodelta 1979, pääosassa Warren Beatty. Eksyin "kaupalliseen teatteriin" sitä vahingossa katsomaan. Ja vaikka elokuvalla olikin kunnianhimoisia tavoitteita, ne eivät ihan toteutuneet julkisista kehuista huolimatta.
"Heaven Can Wait is a 1978 sports fantasy comedy-drama film directed by Warren Beatty and Buck Henry about a young man (played by Beatty) being mistakenly taken to heaven by his guardian angel, and the resulting complications of how this mistake can be undone, given that his earthly body has been cremated. It was the second film adaptation of Harry Segall's play of the same name, the first being Here Comes Mr. Jordan (1941). The film was nominated for nine Academy Awards, with Beatty becoming the second person (after Orson Welles for Citizen Kane) to be nominated for producing (Best Picture), directing (Best Director with Henry), writing (Best Adapted Screenplay with May) and acting (Best Actor) for the same film, and the film won for Best Art Direction. The cast includes Beatty, Julie Christie, and Jack Warden, all of whom had appeared in Shampoo (1975)."
Juho Kuosmasen Kaukainen planeetta -lyhytelokuva kuuluu tähän luokkaan ilman muuta. 1930-luvulla "vanhaan hyvään aikaan", kun elokuvat olivat vielä pääosin mustavalkoisia, juuri ja juuri mykkäelokuvien alkuaikojen haparoinnin jälkeen, ja kun äänielokuvat eivät vielä olleet ottaneet liikaa tilaa, oli fantasialle tilaa, kuten Michael Powellin ohjaamassa (myös eräs lempielokuvistani) Bagdadin varkaassa (1940), joka pohjautui samannimiseen mykkäelokuvaan vuodelta 1924.

Kuosmanen tekee juuri päinvastoin ja muuntaa "powellismista" mykkäversion, jonka on käsikirjoittanut "Humppa-Pulla Mozzarella", kuin jonkun kännireissun hampaaton italiaisvitsi. Kuosmanen on selvästikin imenyt – eikä tämä ole moite, vaan hienovarainen kehu - Powellin fantasiamaailman satumaailman osaset itseensä, ja rakentanut niistä oman elokuvamosaiikkinsa synteesin kuin iloisena kunnianosoituksena Powellin pääteokselle, Kuin elämästä ja kuolemasta.
Kuosmanen on valinnut tarkkaan elokuvansa tarjoileman nautinnon. Musiikki on yhtä salaperäisen hassutteleva ja lapsellisen leikkisä kuin itse elokuvakin, jossa on sukulaisuutta Kuosmasen aiemmin Ylen Areenassa esitettyihin, aina yhtä vakuuttaviin ja dramaattisiin, mustavalkoisiin lyhytelokuviin. Ihan erityiskiitoksen ansaitsevat pääosanesittäjät Jaana Paananen & Aku-Petteri Pahkamäki ilmeikkäästä mimiikastaan sekä rooliensa tragikoomisesta tyypittelyistä ja lopun hymyistä.
Kun elokuva
alkaa, olen kuulevinani Ykspihlajan kino-orkesterin näpläävän Fellinin
tunnusmusiikkia ala Nino Rota, mutta tuuli vain heiluttelee korvia. Elokuvan
alun tähtikirkas avaruus on sama myös kuin Powellin elokuvassa. Sen tarkoitus on hiljentää ja pienentää
katsoja miettimään aikaa ja olemustamme ikuisesta, avaruudellisesta,
määrättömästä ja äärettömästä vinkkelistä samalla muistuttaen, että olemme mitä
olemme mutta voimme olla toisessa todellisuudessa – unissamme ja toiveissamme.
En tiedä
miksi minulle tulee Kuosmasen elokuvasta mieleeni myös Terry Gilliamin Paroni
von Munchausen-elokuva (1988), Kuosmasen venyttäessä aika-avaruudellista
olomuotoa taivaan ja tähtien kautta maallisten murheiden valtaamiin tarinoihin,
joita tulee ja menee, kuin Gilliamin elokuvassa avaruudessa lentäviä päitä, kuten
Ray D. Tutto (Robin Williams), Kuun leikkisä kuningas
puheripulissaan tähtien kiusaksi. Kuosmanen on tehnyt
fantasian, joka leikkii huumorin keinoin vakavilla asioilla ja vapauttaa.
Elokuvassa se tapahtuu, se minkä on tapahduttava - vastoin tahtoa, se on elämän ikävä välttämättömyys. Mykkäelokuvan tekstit kertovat, miten melko kaukaisella majakkasaarella elävät mukavaa elämäänsä majakanvartija Marlanda ja hänen pikkuveljensä Maximilian. Heidän elämäänsä sulostuttaa ihana Bulla-koira. Mutta kohta kaikki on muuttuva lakien mukaan.
Tarinan opetus voisi olla se, että siskokset ovat maailman ihmiset ja heitä kannattava hyväntahtoisuus. Majakka taas ihmiskunnan valo, jota he jumalten tavoin vartoivat. Siksi heidän työnsä, meistä vähäpätöiseltä näyttävä, on tärkeää. Ilman valoa ihmiskunta olisi hukassa. Myrskyävä ulkopuolinen maailma, on pahimmillaan kaikki ne vitsaukset, jotka Pandoran lippaasta lensi.
Siskokset ovat yhdessä kuin kreikkalaisen mytologian Prometheus, itsepäisiä kapinoitsijoita, maailman ilmoitettua olemusta vastaan. Jumalat rankaisivat Prometheusta. Hänen kohtalonsa oli joutua vääryytenä uhratuksi totuuden alttarille. Prometheus oli korkeimman moraalisen ja älyllisyyden esikuva, jota aidoimmat vaikuttimet kannustivat parhaimpiin ja jaloimpiin päämääriin.
Mistä näitä tyyppejä löytyy? Mistäpä muualta kuin Kokkolan Ykspihlajasta, joka on taiteellisesti omaperäisten nerojen kutema-alue. On ollut Yksipihlajan työväennäyttämöä Kimmo ja Aila Lavasteineen, sekä Saana Lavastetta. On siskokset Kleemolat, oman aikansa suomalaisteatterin parhaimmistoa. On tänään vielä Arppaa ja Kuosmasta. Kiitos Yksipihlaja! Sieltä saman hengen tuotteena on siinnyt tämäkin elokuva ja uskonpa, että varmasti myös mainiot pääosanesittäjätkin!
Ja sitten
erikseen suurkiitokset ihanalle Bulla-koiralle. Siskosten päiviä sulostutti
ennen ilmassa leijuvaa uhkaa juuri ihana Bulla-koira. Elämä oli aivoista ja
hauskaa. Siskokset elivät omintakeisessa idealistisessa kahden kaverin ja yhden
koiran maailmassaan, haaveillen mahdottomuuksista unisella yötaivaalla. Tarina
on satu toiveista ja elämän satuttavuudesta, ihan kuten Powellin Kysymys
elämästä ja kuolemasta-elokuvassakin; elämä satuttaa mutta silti me jaksamme
toivoa ja yritämme elää jotenkuten.
Katastrofi alkaa siitä, kun alkukohtauksessa, joka voisi ihan yhtä hyvin olla valojen ja varjojen leikki Sergei Eisensteinin (1898-1948) kohtalokkaasta Iivana Julmasta (1947-1948), Bulla-koira on äkillisesti hävinnyt ja siskoksen etsivät sitä hädissään lamppujen valossa. Koira löytyy kuolleena ja se haudataan ja siskokset muuttuvat apeiksi. Enempää en juonta palajasta,.
Sen verran vielä paljastan, että menetyksistä, järjen menettämisestä, kuolemasta ja toivosta sekä (tätä ei pitäisi ehkä paljastaa) iloisesta jälleennäkemisestä jossain pilvien yläpuolella haahuillen elokuvassa on lopulta sittenkin kysymys. Elokuvan siskokset jatkavat elämäänsä yhdessä ja lopussa nähdään tuttu hännänheilahduskin. Inhimillisyys voittaa kamaluuden.
Muistakaamme siis "se tärkeä antiopetus", että Prometheus oli korkeimman moraalisen ja älyllisyyden esikuva, jota puhtaimmat ja aidoimmat vaikuttimet kannustivat eteenpäin kiusaavista paskiaisista huolimatta. Juuri tämä on elokuvan kermaleivos ja katsojaa palkitseva oivallus siitä, miksi kannattaa elää ja miksi elämme, emme vain itseämme, vaan nimenomaan toisiamme varten.
