Julmaa kauneutta

Teksti Harald Olausen

"Olen aina nähnyt itseni gasellina median silmässä. Gaselli syödään aina. Näen ihmiselämän samoin. Jokainen on korvattavissa. Julkisuus on hetken hurma suunnittelijalle. Sitten on poissa. Elämä on yhtä viidakkoa." -muotisuunnittelija McQueen (1969-2010), joka oli hullu ja nerokas.

Filosofi Martin Heidegger muistutti modernin ihmisen vajonneen massaan ja jokapäiväisyyteen. Se on yksi nykyajan tylsistymisen pahimmista ansoista, joihin lankeamme sillä hetkellä, kun elämä menettää merkityksensä. Toista oli McQueen elämässä. Hän on ehkä Suomessa vähemmän tunnettu muotisuunnittelija. McQueenin merkitys pysähtyneen taidemaailman sekoittajana oli merkittävä asettaessaan kauhun ja katu-uskottavan rähinöinnin Marcel Duchampin tavoin "raameihin".

Jopa niin, että hänen ajatuksiinsa ja elämäänsä kannattaa tutustua McQueen-(2018) -nimisessä televisiodokumentissa sillä siinä näkyy hyvin, miten yksilön vapauksia yritetään rajoittaa erilaisten lokerointien avulla, kuten Jean-Paul Sartresanoisi, ja miten taiteilija voi yrittää, onnistumatta, paeta tästä vaarallisesta "vapaudesta", sortuen lopulta vain kameleonttimaiseen konformismiin Erich Fromin tarkoittamalla tavalla, vaikka taiteilijan tulisi liikkua jossain unennäön ja unelmoinnin välissä vapaana säännöistä.

Dokumentissa yritetään muistella jälkikäteen, millainen oli se kummallisuuksien keskittymä, kuuma ydin, ja lopulta hirttäytymiseen traagisesti päättynyt tarina englantilaisesta työläispojasta, joka kiipesi teini-ikäisestä oppipojasta Savile Row'lla yhdeksi muotimaailman suurimmista tähdistä, ja suunnitteli isolla rahalla mm. aurinkolaseja ja parfyymeita (parfyymit Kingdom ja My Queen), sekä teki yhteistyötä mm. urheiluvaatemerkki Puman ja matkalaukkumerkki Samsoniten kanssa ja paljon muuta.

Mikä on erityisen mukavaa, ettei McQueen yritä olla mitään muuta kuin mitä on. Tavallinen työväenluokan poika Statfordista, joka ei turhia hienostele ja yritä keksiä itselleen parempiin piireihin hyvin sopivaa verbaalista käyntikorttia, eikä myöskään yhtään vilpillistä akateemista sanaa. Hän on hullu, joka elää itsessään sitä mitä tekee, ja vie sen ammattitaiteilijoita pidemmälle arkikokemuksen reunoille, missä innostus ja spontaanisuus heittää teennäisyyden ja keskinkertaisuuden turhana roskiin.

Dokumenteissa, joissa muistellaan jälkikäteen jotain suurta ja poikkeuksellista ihmistä tai hänen mullistavia tekojaan, on aina ongelmana sortua kuvan kiillottamiseen. Sitä vaaraa ei tässä dokumentissa onneksi ole. McQueen oli ihmisenä ristiriitainen, mutta ennustettava rikkinäisen taustansa takia, ja myös yhtä uniikki, kuin kaikki muutkin katujen vastustamattoman kutsuvat lahjakuudet, jotka tasapainoilevat epävarmoina ja altavastaajina kielen päällä eikä heillä ole perinteistä kielioppia karttanaan.

Tällaisilla taitelijoilla on edessään kaksi tietä; joko onnistua murtautumaan tyhjästä esiin hetkeksi järkyttämään porvarillista universumia, ja kadota samalla takaisin samaa tietä siinä seuraavassa sekunnissa. Tai Karl Marxin sanoin vieraantua kaikesta myöntyessään enemmistön ajattelun myötäilijänä individualistisessa kulttuurissamme nimettömyyteen ja normityhjiöön, missä sisäisen ja ulkoisen sekamelskan pitäisi parhaimillaan yhtyä rajusti toisiinsa, ja juhlistaa iloissaan puhdasta elämäniloa.

On ihan selvää, että hullussa maailmassa tosi hullu on se, joka tyytyy tylsään ja latteaan, muiden määrittelemään olemukseen, panematta hanttiin, turvallisen eläkkeen ja oletetun yhteisöllisen arvostuksen odotuksessa. Tai terve taas se, joka kapinoi ja pistää hanttiin. Mutta on myös yhtä selvää, ettei tervettä hulluutta ja asioiden ranttaliksi pistämistä opita taidekouluissa eikä kannettu vesi pysy pitkään kaivossa, ei sinnepäinkään Sartren kehittelemän eksistentiaalisen psykoanalyysin sanoin:

"On todellakin olemassa monia toimenpiteitä ihmisen vangitsemiseksi siihen, mitä hän on, ikään kuin eläisimme jatkuvassa pelossa, että hän saattaisi paeta siitä, että hän saattaisi murtautua vankilastaan ja yhtäkkiä väistää ehtonsa." Esimerkiksi, kun joku itseään fiksuna pitämä taidekoulutuksen yliopistoissa hankkinut alkaa puhua tai kirjoittaa syvällisesti vaikeaselkoisia huomioita tehden taiteen tehtävästä, ja vieläpä selvästi muilta lainatuissa höyhenissä ja valmiina pakettina kuin kaupan hyllyllä.

Silloin kannattaa vaihtaa joko seuraa, sulkea korvansa, sillä odotettavissa ei voi olla mitään muuta, kuin luento copytodellisuuden tylsistä latteuksista, ja jatkuvasta uuvuttavasta julkisuuden ja ihailun kerjäämisestä. Aito taide ei keskustele, ei odota, se on jo mennyt menojaan, viipymättä tai kommentoimatta miksi niin tekee - yhtä nopeasti ja ohimennen, kuin skottitaustainen kapinallinen ja kumouksellinen muotisuunnittelija, McQueen, ehti pieraista aikoinaan päin naamaa teennäiselle huijaamiselle.

Minusta tätä dokumenttia pitäisi näyttää taidekouluissa, sillä jos taide on totta, sen pitäisi kertoa itsestään hieman samalla tavalla, kuin McQueen taidekin teki, kummuta sisältä ulospäin tummien vesien kautta vailla anteeksipyyntöjä, selityksiä ja päälle liimattuja otsikoita, tai moraalisia sormenheristelyjä hieman samalla tavalla, kuin millä dissidenttirunoilija Joseph Brodsky ymmärsi sosiaalisen kuvanveistonsa olevan evoluutioprosessi, mikä rakentui näkymättömistä (puhe) materiaaleista.

Ja sitten se maailmaa kuluttava ja kaikkiin tarinoihin kuuluva, kreikkalaisten varottava tilien tasaaja, eli hybris ja kohtalo. Tarinoilla on aina loppunsa. Se mikä menee ylös nopeasti, tulee varmasti jossain vaiheessa yhtä nopeasti alas, eikä sitä ole mukavaa katsoa, kuten ei tässäkään dokumentissa, kun voimat ja ystävyys loppuvat, tulee riitoja ja hankaluuksia, ihmiset häipyvät ja menneiden nuoruusaikojen innostus ja hauskuus katoaa. Surullista ja ikävää mutta myös totta ja tapahtuu aina samalla tavalla..

Ihminen katoaa pimeään ja kadottaa itsensä muotimaailmassa, kuten eräs dokumenttiin haastateltu entinen malli ja ystävä sanoi (ohjelmassa kaikki haastatellut olivat hänen entisiä ystäviään, sen verran rajuja riitoja oli ollut). Aidon hullun tavoin, McQueen eli sekavasti sekoittaen mielessään niin ihmiset kuin työnkin, oli ehdoton ja tinkimätön kaikessa. Se on normaalia muissakin ammateissa, mutta McQueen ei osannut nähdä muita ja heidän tarpeitaan vaan eli omassa minäkeskisessä maailmassaan.

Ja vaikka hänen sanottiin osanneen nähdä kauneutta rumuudessa, jokin dokumentissa alkoi ärsyttää ja syykin löytyi; koko maailma tuntuu esittävän jotain muuta kuin on ja tyytyvän tähän tilaan. Olo on samanlainen, kuin peilaisimme koko ajan kävellessämme kauppojen ikkunoista omaakuvaamme, olematta siihen koskaan tarpeeksi tyytyväisiä; haluaisimme näyttää joltain muulta, paljon paremmalta ja nähdä ihmisten ilmeistä ja katseista, miten he nautinnollisesti nuolisivat meitä.

McQueen oli erään kertojan mukaan aina hauskaa seuraa ja hänen seurassaan oli hauskaa. Hän oli kuin kuningatarmehiläinen, jonka ympärillä muut pörräsivät: "Hän tykkäsi myös pelleillä lapsenomaisesti studiossa. Hän loi sinne rennon ja miellyttävän ilmapiirin. Sellainen luova henki innosti kaikkia" Ei McQueen siis kaikkien kertomusten perusteella ollut ikävä tyyppi, sika tai muita kiusaava psykopaatti, vaan päinvastoin kunnollinen ja hyvää ympärilleen levittänyt ihmisrakas ja ystävällinen heppu.

McQueen sanoi, että hänen työnsä puhuu hänen puolestaan, koska ne tulivat hänen sisältään. No olkoot, miten on. Cuccin Tom Fordin mielestä McQueenissa oli hienoa se, että hän oli sekä runoilija että markkinamies, koska hän oli myös hyvin käytännöllinen, ja hän ilmaisi itseään catwalkilla ja osasi tehdä myös myyviä vaatteita. Hyvä dokkari jokaisen ihmisistä, tunteista, taiteesta ja tarinoiden aristoteliisestä (alku, keskiosa ja loppu) luonteesta kiinnostuneille katsojille suositeltava kokemus.