Kaikki loppuu aikanaan...

Peter on haudannut parhaan ja ainoan ystävänsä Mikaelin, jolla ei ollut elämässään onnea eikä ketään muuta kuin Peter. Hautajaisten jälkeen Peter ei ole oma itsensä. Häntä piinaa ajatus lopun alusta myös omassa elämässään. Kuusikymmentä vuotta täytettyään yksinäinen homomies on kuin tyhjän päällä. Peterillä on vielä yksi vuosi tuon kammottavan ja pelottavan rajapyykin saavuttamiseksi, mutta hän tuntee olevansa jo ikäloppu kääkkä, joka ei kelpaa kenellekään eikä ole itse kiinnostunut kenestäkään. Edes nuoret pojat eivät herätä hänen sammuneita himojaan eloon, eikä hän tunne enää samaa iloa nähdessään uusia asioita, kuin silloin kun he Mikaelin kanssa ensimmäisen kerran törmäsivät toisiinsa yli neljäkymmentä vuotta sitten pimeässä homopuistossa eräänä jouluaattona, ja heidän pitkä ja vaihteleva ystävyytensä sai alkunsa. Kun Mikael sitten soitti eräänä päivänä sairaalasta loppunsa lähestyvän, he alkoivat Mikaelin viimeisinä päivinä kelaamaan kellon ympäri toisilleen elämiensä tapahtumia. He keskustelivat siitä, miten kaikki oikein tapahtuu ja elämä menettää kiinnostavuutensa vanhenevan homon silmissä. Peterin mielestä siitä tulee ensin välttämätön paha ja sitten pakkopullaa. Lopulta se valuu käsistä eikä jätä jälkiä. Mikaelilla oli lohduton kaiken rakkauden teoria, joka ei jättänyt Peteriä rauhaan: millään ei ole mitään muuta väliä, kuin sen hetken, kun sitä kestää. Ainoa millä on väliä, on se, että kaikki loppuu aikanaan.