Kaikuja Danten Helvetin kiirastulesta – onttoja tosin!

Teksti:

Harald Olausen

Tunteikkaat italialaiset voittivat tämän vuoden Hollannin Rotterdamissa pidetyt Euroviisut. Hyvä että hakkasivat kunnolla sen kamalan ja sukupuolettoman Sveitsin laskelmoidun eunukkivinkumisen. En ole tunnetusti mikään rokin ystävä, mutta tervehdin ilolla "oikean musiikin" paluuta Euroviisuihin liian pitkään jatkuneen mukamusiikillisen matalalennon jälkeen, jolloin muut seikat (kuten kampaukset ja seksuaalinen suuntaus) kuin musiikilliset, ovat määränneet miten viisukappale menestyy. Pisteet siis italialaisille. Ja pitäähän rokkikukkojen olla hieman kokkelissa, eiväthän ne olisi muuten mitään oikeita rokkikukkoja Andy MacCoyn ja Ozzie Osbornen henkeen. Kiitos vielä siitä, että he lauloivat omalla kauniilla kielellään, jota on tähän asti kyllästymiseen saakka tylsistyttänyt  Eros Ramazzottin tapaiset hyvän musiikkimaun vastaiset eurohumpparaiskaajat. Olihan italialaisten voittokappaleessa kaikuja Danten Helvetin kiirastulesta - onttoja tosin. Silti pitää suoraan tunnustaa: Euroviisujen 2021 voittokappale oli ihan paska. Mitä muutakaan voisi odottaa paskamusajuhlilta? Tärkeintä oli se, että Suomi voitti Ruotsin. Suomi kuutonen. Hurrit vasta 14. sijalla. Anglofiilinä Englannin saamat 0 pistettä sekä yleisöraadilta että yleisöltä tuntuivat pahalta. Mietin kaksi kertaa, katsonko ohjelman siksi, ettei kukaan boikotoinut Israelia.

Tänään on varmasti monen lukijan vaikea uskoa, jos väitän että näemme vielä sen päivän jossain tulevaisuudessa, jossa Euroviisut kielletään. Toivottavasti näin käy joskus, sillä Euroviisut on tullut jo aikapäiviä sitten tiensä päähän, mitä tulee kyllästymiseen saakka vuodesta toiseen toistettavaan samaan siirappisten unelmien kaavaan. Euroviisut ovat harmitonta kamaa ja usein myös pirullisuuden kalvamien suomalaisten lempi-inhokkiohjelma, jota odotetaan joka vuosi kuin kuuta nousevalta taivaalta. EUROVIISUT EIVÄT KUITENKAAN OLE NIIN SUOSITTUJA, KUIN EUROVIISUTOIMITTAJAT YRITTÄVÄT VÄITTÄÄ. Torstaisia Euroviisukarsintoja seurasi onneksi vain i miljoonaa suomalaista eli 4,6 miljoonaa käänsi selkänsä kisalle. Silti niitä ei pidä suosia tai katsoa vaan muistaa Platonin varoittavat sanat huonon musiikin vaarallisuudesta ihmisluonteelle; onhan selvää, etteivät muut sarjamurhaajat kuin kirjallinen Hannibal Lecter nauti harmonisista sulosävelistä vaan enemminkin riitasointuisista helvetillisistä räminöistä ja muista repivistä riimeistä. Siitä huolimatta Euroviisuja ei pidä ottaa enää liian vakavasti. Kun kerran Suomi on ne voittanut, emme enää koe kansallista häpeää ja alemmuudentunnetta asian johdosta. Sitä paitsi niitä katsovat vain nuoret, televisioviihteen suurkuluttajat ja tango- ja taantumusrajan takana asustavat ne kepulaisjätteet, joilla ei ole parempaa tekemistä ja joita vielä kiinnostavat missit, lotto, kahvitarjoukset sekä riitely oikeudessa naapurin kanssa tontin ylitse varjonsa langettavan omenapuun katkaisemista tai katkaisematta jättämisestä.

"Kreikkalaiset pitivät iloa yhtä pyhänä kuin elinvoimaa; heidän uskomustensa mukaan myös jumalat rakastivat pilailua. Heidän komediansa oli päihtymistä iloisuudesta. Alun perin se ei ollut muuta kuin julkista uskonnollista toimintaa, osa Baccuksen juhlaa; tämä jumala oli elinvoiman ja nautinnon kuva. Tähän kepeimmän pariutumiseen korkeimman kanssa, iloisen pariutumiseen jumalaisen kanssa, sisältyy suuri totuus." Näin kirjoitti romantiikan aikana kansan naurukulttuurista vaikutteita imenyt ja ylä- ja alapään tasot toisiinsa yhdistänyt dionyysisen kulttuuriteorian kehittäjänä tullut Friedrich Schlegel. Hänen mukaansa Kreikassa voitiin erottaa apollinen päiväpuoli ja dionyysinen yöpuoli; oli ihmisen energistä dionyysisyyttä, mikä naurulla yritti purkaa apollisen pikkumaisuuden synnyttämän järjen rajoitukset. Mutta miksi Euroviisut pitäisi kieltää eurooppalaisen ihmisyyden nimissä? Siksi, että ne kumoavat kreikkalisen ilon ja tekevät Schlegelin sanat tyhjiksi, sillä ovat kaikkea muuta kuin viattomat, mitä ne esittävät olevansa. Niiden ihmiskuva on kapea, seksistinen, tyly, tylsä sekä mauton.

Jos, ja kun, persuista tulee ensi eduskuntavaaleissa pääministeripuolue ja kansalaissota-luokkasodan 1918 hävinneiden puolen nöyryytetyistä punahuorista "Susinartuista" amislaisen räkähumppayhteensä kanssa persuslummien ö-luokan räkälöitä kierrelleestä eduskunnan varapuhemiehestä ja persujen varapuheenjohtajasta (onkohan oikea sana heidän kohdallaan?) kymiläisestä pitkälettikansanedustaja Juho Eerolasta tulee kulttuuriministeri palauttamaan suomalaisen punavihreän ja sukupuolettoman taiteen kansalliseksi Akseli Gallen-Kallelan henkeen vannovaksi suomalaisjuuria korostavaksi hengettömäksi museoksi. Persut ja Juho Eerola voisivat halutessaan profiloitua tämän kiimaisten nuorten veronmaksajien piikkiin pidettävän melko turhan karnevaalin lopettajana. Tilalle voisi tulla Eerolan itsensä vetämä kansankaraoke-kiertue Lidlin Grillimestarit-kiertueen tavoin eduskunnan lomakuukausina kesällä ja kokoomuslaiseksi (persujen tuleva hallitustoveri+kd:t) valtion yleisradioyhtiöksi salaa ja hiljaa muuttuneesta Ylestä voitaisiin lähettää kaikilla sen kanavilla kooste päivän tapahtumista samaan tapaan kuin koronasta on tiedotettu korkealla hallitustasolla olohuoneisiimme kohta jo yli vuoden verran. Juontaja Mikko Silvennoinen on pahempi aikoinaan kuin Keski-Euroopan mäkiviikon juopot urheiluselostajat hehkutuksissaan. Silvennoinen: "Tää on niin mahtavaa, tää on Suomen ilta, mä tunnen sen". Euroviisuissa kaikki on aina samaa ylisanojen viljelyä "OOH IHANAA! KIVAA! AIVAN MAHTAVAA!Jne...Mutta niin oli Ruotsin pisteet antanut kolmenkymmenen vuoden takainen 16-vuotias voittaja Carola Häggvist tyypillisine ruotsalaissaarnoineen Jumala siunatkoon teitä-unohtamatta, onhan Carola nykyisin hyvin palkattu laulaja-saarnaaja jossain kristillisessä hörhöliikkeessä Ruotsissa. Euroviisuissa on myös se ikävä puoli, että jos biisejä kuuntelee muutaman enemmän yhteen soittoon, alkaa väsyttää ja tylsistyy, joku sanoo jopa, että alkaa vihata maailmaa ja itseään.

En koskaan seuraa Euroviisuja, mutta tänään halusin jännittää Islannin kappaleen puolesta (hyvä oli myös Liettuan disco-parodia ja vieläpä tanssittava ainakin homodiscoissa, tai Ranskan hieman yllättävä ja vakuuttava Piaf-tyyppinen nykychanson- VAUH, että tällaistakin Euroviisuissa, mutta kopion kopio sekin oli-valitettavasti, Ruotsin Tussen olemus, kappale ja kappaleen sanoma oli taas ruotsalaiseen euroviisu-matematiikkaan (todennäköisyyslaskenta) kuuluva mestarinäyte syrjittyjen sydämien puolesta, mutta kopion kopio sekin oli Måns Zetterlöv-laimennuksella (ja lopulta se itsekin esiintyi ja oli hyvä verrata ainakin kolmen kappaleen osien, niiden, joissa oli mukana ruotsalaissäveltäjiä, muistattaneen alkuperäistä erehdyttävästi), Sveitsin esitys oli taas tehty falsettikirkumisellaan ja leveälanteisella pyöreäposkisella esiintyjähenkilöllään kosiskelemaan muodissa olevaa sukupuoletonta porukkaa), ei siksi, että se olisi mitenkään erinomainen, vaan siksi että se oli erilainen valtavirrasta, tästä siirappisesta pikkulasten itsensä paljastelusta ja seksillä vihjaavasta huorakappaleista. Islantilaiset ovat Euroopan harvoja satuilijoita, joilla on pokkaa heittää itse härkisti koko Euroviisuja pilkkaava kappale kehiin. Olin yllättänyt. Sen sijaan ei ollut suuri yllätys kuulla, että aika monen hittikappaleen takaa löytyi ruotsalaiset tekijät. Suomalaiset esiintyjät kertoivat kirjoittaneensa oman kappaleensa itse. Mutta eivät sitä, että sekin on kopion kopio Ruotsin muutaman vuoden takaisesta voittokappaleesta Måns Zetterlöv-laimennuksella lisättynä YÖK.

HÄVYTÖNTÄ!

Koko nyky -Euroviisujen menestyskonsepti vaikuttaa ruotsalaisten viisunikkarien tekeleeltä ja kaikki on kopiota. Musiikillisesti kyseessä on sämplättyä roskaa, missä millään - ei musiikilla, sanoilla eikä esiintyjillä - ole väliä; väliä on ainoastaan sillä, miten valot, puvut, tekniikka ja esiintyjän meikki sekä lyhyt taustarinaksi tarkoitettu mainoslauseen (max.5 sekuntia) teho saa uitua mieliimme mainoksen tehokkuudella, sillä millään ei todellisuudessakaan ole mitään väliä. Euroviisut ovat eurooppalaisten musiikintuottajien mainos - ja hörhöbileet, joissa todellisuudella, todella tai aidoilla tunteilla, ihmisillä tai sanomalla ei ole mitään tekemistä. Kyseessä on vain kopioiden kopioiden kopiotodellisuus, ihan sama, minkä Obelix ymmärsi Asterix Olympialaisissa-sarjakuvassa äärimmilleen trimmattujen atleettien yrittäessä pullistella heille pelotellakseen tietämättömiä maalaisia. Obelix katsoi kerran patsaaksi jähmettynyttä täydellistä kopiota ja lyödä töräytti miehestä ilmat pihalle. Mainoskuva on toista kuin teko. Obelix osasi katsoa ympärilleen tarkasti ymmärtäen, ettei se mitä hän näkee, ole lineaarista tai kausaalista vaan ehkä enemmänkin mielessä muototumassa olevaa merkitystä, missä kaikki näyttäytyy kaoottisena ja sattumanvaraisena. Obelix tietää luonnonlapsena vaistonvaraisesti, että silloin on jotain pielessä, kun lopputulos on jo selvillä ja näkyvissä, vaikka peli ei ole vielä edes alkanut; hän on epäonnistunut, jos tuntee olevansa onnistunut ja jättää seikkailun ja hauskan leikin muiden ohjattavaksi. Siksi hän hakkasi luulot pihalle atleettikopiosta. Sitä oikea elämä on eikä Euroviisut kuulu tähän kategoriaan.

Ihan uutta oli minulle juniori-Euroviisut (kamalaa; on siis olemassa eurooppalainen lasten Euroviisutehdas, johon nuoret pakotetaan ja sieltä valmistuu aikoinaan aikuisten Euroviisujen esiintyjiä, joita aina samalla tavalla yhtä tasottomia huudahduksia (mahtavaa, Upeeta, Todella, Ihanaa...) lipsauttavalta juontajalta, kohta viisikymppiseltä ikiteini Mikko Silvennoinen (kok.), jolle Euroviisut ovat myös aina huonojen vitsien ja omien henkilökohtaisten, vielä huonompien juttujen, tylsyyksien muistuttamisen foorumi. Mistä hän on saanut tämä aikoinaan kaikissa Euroviisuissa orkesteriaan monopolin lailla johtaneen Mr. Euroviisujen eli kapellimestari Ossi Runteen statuksen veroisen yksinoikeuden juontaa Ylen Euroviisut, vaikka onkin kilpailevan kanavan leivissä? Johtuuko se Ylen kokoomuslaistumisesta? Ylessähän monet isot johtajat ovat samasta puolueesta kuin, mitä Mikko Silvennoinenkin, joka ei kykene muuhun kuin latteuksiin: ihan esitys. Hänestä tämän vuoden EUROVIISUJEN TASO OLI EEPPINEN. Mitä hän sillä mahtoikaan tarkoittaa? Oliko se jotain laajempaa kansallisen kokoomuksen omaa sisäpiirivitsistöstä? Silvennoinen kertoi ohjelmassa muutaman "tosi nukuttavan" kokoomuslaisen puujalkavitsin, jotka oli tarkoitettu insinööreille, juristeille ja kauppamatkustajillle.

Uutta tuntui olevan vanhaan verrattuna lähetyksen vieressä kulkeva chattilinja, joka olikin tämän lähetyksen parasta antia: suoraa puhetta ilman sensurointia (eräs aika hauska nimimerkki JARI SILLANPÄÄ vaikutti olevan valmis ties mihin pikku sekoiluun hurtti huumori mielessään...). Joku tosin valitti, ettei hänen tekstejään julkaista. Älä välitä onneton. Sinusta tulee vielä jotain. Vaikuttaa että sinussa on ainesta, vaikka mihin eri mieltä olemiseen. Enemmin sinua tarvitaan purnaamassa oikeuksien perään, kuin näitä sensuroitsijoita, joista tulee aina vain joko demareita (amis-pohja riittää eli pääsee helpommalla istumaan elämänsä oksalle, joka tosin on laho...) opettajia, kasvattajia tai järjestyksenvalvojia, jotka viikonloppuisin ovat yksi ja sama rooli yhdessä eikä erikseen, kun katsoo Itäkeskuksen metrosta rautatieasemalle purkautuvien ulkomaalaisnuorien perässä kiirehtäviä Helsingin nuorisotyöntekijöitä, Suomen Punaisen ristin kriisi- ja tukihenkilöitä, järjestysmiehiä ja poliiseja sekä pulleita namusetiä taskut täynnä essoa ja muuta kivaa namua "pennuille kuin jaffaa" myöhemmin hämärässä sivummalla porttikongeissa tarjoilemassa.

Euroviisuissa on yksi hyvä puoli: ne ovat täysin kertakäyttöviihdettä. Moni kysyy tänään, onko nyt valtikka valumassa pois seksuaalisilta vähemmistöiltä ja ottavatko rokkikukot Euroviisut haltuunsa? Entä aikuistuvatko kisat ja muuttuvatko esitykset, ja jos muuttuvat, niin millaisiksi? Moni kyllästynyt ,ja jopa vihainen, ainakin toivoo niin. Se hiljainen enemmistö, jota on hirvittänyt seksuaalivähemmistöjen estoton elostelu lavalla ja viisujen julistaminen yksinomaan vain Mikko Silvennoisten tapaisten omaa homouttaan julistavien seksuaalisten vähemmistöjen juhlaksi, on alkanut epäillä ja katua. Moni heistä myöntää olleen virheen sallia kaiken sen tapahtuneeksi, mitä Euroviisuissa on tapahtunut. Sateenkaari-ideologia ei ehkä sittenkään ole sitä, miltä se on väittänyt olevansa tiukkapipoisessa yhdenmukaistavassa politiikassaan; sehän ei näytä käytännössä tarkoittavan moninaisuuden juhlaa ja suvaitsevaisuuden puolesta puhumista ja toimimista, kuten alussa luultiin, vaan omien ahtaiden näkemysten julistamista ja samalla toisten vähemmistöjen hiljentämistä, ja jopa heidän oikeuksiensa polkemista transfobiaa kilpenään käyttäen. Ajankohtainen kysymys on nyt muutenkin koko maailmassa; ollaanko suvaitsevaisuuden tuputtamisessa ja transfobiasyytöksissä menty jo liian pitkälle ja sahattu samalla peruuttamattomasti omaa oksaa? Monien pinna muissa seksuaalivähemmistöissä on ollut viime vuodet transhössötyksen takia katkemispisteessa. Heteroitakin on alkanut hirvittää ajatus siitä, tuliko annettua kerralla liian paljon vapauksia asialle, joka oli hyvä renki mutta josta tuli huono isäntä. Nyt kysytäänkin aiheellisesti: ottavatko aikuiset ja heterot taas Euroviisuissa itselleen johtavan roolin nyt, kun he ovat huomanneet seksuaalivähemmistöt eripuraisiksi riidankylväjiksi, joista ei ole enää sanottavampaa vaaraa kenellekään muulle kuin toisilleen? OLIVATKO NÄMÄ EUROVIISUT KÄÄNNEPISTE NORMAALIIN EUROVIISUJEN HISTORIASSA?

Edes paatunein homodiggari ei kykene muistamaan kymmenen vuoden takaisia kappaleita kolmen ensimmäisen lisäksi, jos oikein lykästää. Kun Euroviisut on kerran kansallisen eheyden nimissä kärsitty, niistä saa rauhan kokonaiseksi vuodeksi. Ellei sitten Suomi voita. TOIVOTTAVASTI EI! Siksi minulla onkin ehdotus: valitaan kestoesiintyjäksi eräänä vuonna Impi Palikkana Liisa Akimomoffin jossain esityksessä yhdessä neiti Sirkka Tällin kanssa esiintynyt (olivat korseteissa ja sisar hento valkoisen pukineissa päähilkkaa myöten) ex-iskelmälaulaja, nykyinen harrastajateatteriohjaaja Markku Arokanto, esiintymään vapaavalintaisessa puvussa (kaavussa tai teltassa) itse valitsemillaan renkutuksilla, joihin Petri Laaksonen on tehnyt imelät ja rimmaavat sanat. Esityksen koreografia annettaisiin nykyisin itseään professoriksi tituleeraavalle tanssijavanhus Jorma Uotiselle, jonka 80-vuotispäivää juhlimme tulevan vuosikymmenen lopulla yhdessä hänen (muka) bestiksensä Arja Samulinin 110-vuotispäivien kanssa. Säästämme muutaman miljoona euroja sillä, ettemme voita Euroviisuja, ellei sitä ennen tulevat eduskuntavaalivoittajat, persut, kiellä Euroviisuja uuden kansallisen kulttuuripoliittisen ohjelmansa nimissä.