Kajavalaisuus taakkana

Teksti Harald Olausen

On ihan selvää, että suomalaisen kriitikkomaailman yhdestä suurimmasta tähdestä, Jukka Kajavasta (1943-2005) piti tehdä ylöspäin kunnioittavasti katsova kriitikkoelämänkerta Thalian temppelinvartijoiden sisäpiiriläisen, itsekin Hesarissa aikoinaan teatterikriitikkona toimineen Hannu Harjun toimesta. Kirja Kajava, pelätty, parjattu, palvottu (Siltala, 2023) ei voisi muuta ollakaan kuin Kajavan kuvan kiillottamista. Juuri tämä häiritsee kriittistä lukijaa, joka olisi toivonut Kajavan pelätyn, parjatun ja palvotun luurangon kolisevan kaapissaan, ja kummittelevan kunnolla, sillä samalla peikkomaisella tavalla, mitä hän elossa olleessaan teki kirjoituksissaan, jotka eivät olleet aina fiksuja tai edes hyvin kirjoitettuja, vaikka niin luulisi, ja silloin yleisestä kaikki niin luulivat.

Me elämme sellaista narsististen narripellejen aikaa, että jokaisesta vähänkin hieman yli maakunnallisen tason pelaajasta halutaan repiä irti kaikki, ja tarjoilla viihderomaanin tyylin valmiiksi ilmoitettuja epäoleellisuuksia ja kaluta liha luun ympäriltä edetä pisteestä a. pisteeseen ö. niin luotiviivaisesti, että kirjan sisällön voi lukea kirjoittajan esipuheen lisäksi monista luvuista niin, että varmasti lukijalle käy selväksi kuvattavan kohteensa suuri arvo ja maine jälkipolville. Jotkut tekevät sen itse, kuten tanssija Jorma Uotinen, jolla on oman taiteellisen uransa loputtua ollut hyvää aikaa myydä itsensä mainosrahoitteiselle hömppäviihteelle, ja kertoa koko ajan euronkuvat silmissään samaa tarinaa vuodesta toiseen medioissa primetimeaikaan siitä, miten hyvä hän on.

Onneksi Harjun kirja ei ole yhtä teennäinen ja mitäänsanomaton ja sisällöltään köyhä sekä hyvän maun vastainen ylistyksessään, kuin Uotisen vastenmielinen egotrippi perskärpästen suristessa ylistyskuorona mestarin korvissa, missä hän vain kulkikaan. Mutta yllättävän imelä ja mielikuvitukseton Harjun kirja silti on. Kajava olisi ansainnut parempaa mutta kukaan muu ei uskaltanut, sillä kirjoittajan tuli kuulua jollain tavalla "samoihin piireihin ollakseen uskottava". Ymmärrän kyllä kirjan tekemisen lähtökohtaongelmat, miten kuvata koko kansan kiinnostuksen kohteena olevaa jo aikoja sitten kuollutta antisankaria, joka oli omana aikanaan ristiriitainen ja paljon puhetta herättänyt persoonallisuus sekä kirjoittaja, joka eli omissa sfääreissään.

Pakkohan elämänkerta oli tehdä ja tällaiseksi selkokielellä vielä kansan mieliä avartavaksi sekä alleviivattuna helpon lukukokemuksen tarjoten. On hyvä, että kriitikoistakin tehdään elämänkertoja. Useimmat ja etevimmät alan pitkät puurtajat eivät koskaan saa samaa kohtelua kuin Kajava. Tulee vain mieleen piikikäs ja osuva Demarin entinen teatterikriitikko Hilkka Eklund. Kajavan merkitys oli taidemaailmassa suuri; hän tiputti rimaa taiteen ja katsojan välisen ymmärryksen välillä intoutuessaan saarnaamaan omiaan monen eri mieltä olevan auktoriteetin vihastukseksi olematta anarkistinen kuvainraastaja, vaikka aika piru olikin kriitikoksi. Hänen tullessaan kriitikoksi taiteeseen suhtauduttiin vielä uskonnollisen hurmoksen tavalla.

Suomessa elettiin pitkälle 2000-luvun alkuun vieläkin eräänlaisessa yhtenäiskulttuurisessa metsäläisyydessä, jossa yksi ihminen, muotiasia tai totuus mahtui kerrallaan maahan. Näin oli myös kritiikkimaailmassa, missä Jukka Kajava teki itsestään ajan hengen yllyttämänä valtakunnan ykköskriitikon ja elävän legendan, jonka tekstit olivat sekä suosittuja tavallisen yleisön keskuudessa, että myös vaikutusvaltaisia muodostaen oman tarinansa ja polkunsa kulkea. Niillä joko nostettiin ylös tai tipautettiin alas suurista kuvitelmistaan teatterintekijöitä. Kajavan eläessä alkoi olla merkkejä kyllästymisestä hänen mahtisanojensa merkitykseensä nähden liian suureen vaikutukseen teatterimaailmassa. Kajava ei ollut palvottu Jumala enää 2000-luvulla. Tähti oli jo laskussa.

Nuoremmissa kriitikkopolvissa ymmärrettiin jo kaukaa viisaasti "kajavalaisuus suureena taakkana", siitä huolimatta, että monet ällöhännystelijät ja julkisuustyrkyt olisivatkin kirjan mukaan jälkikäteen toivoneet pohjattomassa itseihailussaan saavansa lopullisen sinetin taiteentekemisilleen Kajavan ihmeitä tekevästä kynästä, jos hän ei olisi kuollut vain 62-vuotiaana. Harva lukija huomasi Kajavan esittävän Oscar Wilde esikuvanaan pikkunäppärää ja boheemia seurapiiridandyä, joka poltti kynttiläänsä molemmista päistä, oli viiltävän terävä mutta sortui omaan hedonismiinsa haistattelemalla ylimielisesti muille riviensä välistä; olihan hän jumalainen ja siksi myös etäinen ja omassa taivaassaan. Mutta oliko hän aito? Ei teatterimies kun oli.

On olemassa eräs kritiikki, josta Kajavan pinnallinen mielenlaatu ja viehtymys kimaltelevaan esittämiseen paljastuu ja kuva Kajavasta hieman murtuu. Kajava kehui Ralf Långbackan Helsingin kaupunginteatteriin vuonna 1981 ohjaaman Peer Gynthin niin ovelasti, ettei sen rivien välistä paljastunut ehkä hieman yllättävä totuus suurelle yleisölle kriitikosta, vasta kun nyt jälkeenpäin. "Peer Gynth ei pelkää uudessa tulemisessaan tarkoituksellista ja painottuvaa viihteellisyyttä, ei spektaakkelin näyttävyyttä, ei hyväksikäyttää tunnettujen näyttelijöiden tunnettua charmia. ---Sen runsaudenarvesta voi ammentaa paljon ja juuri siksi se on elävä teatteritapahtuma, myös vastahankaan johdatellessaan." Mitä hän mahtoi tällä ostaa muuta kuin itselleen kunniaa?

Kritiikki ei kuulosta Kajavan kirjoittamalta. Se paljastaa Kajavasta miellyttämisenhaluisen puolen sekä samalla halun itsekin tehdä viihdettä, jota hän tekikin ohjaamalla Uuden iloisen teatterin päättömiä hurlumheihumppia Peacock-teatteriin, ja kehui kaupunginteatterin musikaaleja sillä innolla, että niitä alettiin tehtailemaan oikein urakalla. Suurena ongelmana oli ns. "kaksoisrooli" ja se, ettei kukaan uskaltanut arvostella hänen ohjauksiaan, vaikka aihetta olii ollut kirpeisiin arvioihin. Neil Hardwickin ylitys on paras osa ennakkoluulotonta Kajavaa: "Hardwick on ollut piikkinä suomalaisen omahyväisyyden lihassa jo pitkälle toistakymmentä vuotta. Häntä on inhottu. Häntä on ihailtu. Suomalaiset ovat siis välittäneet. Hänestä on tullut Niilo."

Kirjan pelastaa tiedonnälkäisten onneksi Haurun mukaan ottamat Kajavan merkittävimmät arvostelut, joista yksi on ehdottomasti 1982 Kansallisteatterissa esitetyn homonäytelmän, Vaaleanpunaisen kolmion (Martin Sherman), lämmin arvostelu siinä teatterihumanistisessa hengessä, jossa kaapissa ollut homo näki sekä teatterin että näytelmän arvokkaan yhteisen tehtävän olevan: teatterin pitää tavoitella jotain merkityksellistä, pyrkiä rehellisyyteen, edustaa humanismia ja haluta avata katsojien silmiä ennen käsittelemättömille aiheille (s.203). Mutta vasta seuraavassa luvussa, joka käsittelee Pekka Kyrön vuonna 1985 kritiikkiaiheiseen Teatterilehden teemanumeroon tekemää juttukokonaisuutta, Kajavan teatteriarvosteluista.

Se on myös analyysi Kajavasta arvostelijana. Pääsemme huuli pyöreänä hämmästyksestä lukemaan, sillä niistä löytyy selkeä tehtävänanto sekä teatterille että kritiikille; hakemista kaikki taide on. Mennyttä tilittäessäänkin teatterin on pystyttävä tähyämään ohi nykyisyyden, tulevaisuuteen. "Teatteriestys, joka ymmärtää näytelmän niiksi sanoiksi ja ajatuksiksi, jotka kirjailija on paperille naputtanut, on yleensä aika ikävää nähtävää. Teatterin on kyettävä kertomaan ihmisistä ja ilmiöistä myös kaikki se, minkä sana kätkee. Oikeastaan juuri se onkin kiinnostavinta: paljastaa, minkä tavallinen kommunikaatio kätkee. Kun teatteri pysyy paikallaan, se itse asiassa taantuu. teatterilta edellytetään alituista liikettä, jokakertaista kehittymistä, edistymistä." 

Miksi lukijan sitten pitäisi lukea huulipyöreänä Kajavan ohjelmajulistuksia? Siksi että ne vaikuttavat niin puhdasoppisilta olematta sitä. Ne julistavat kyllä hyvyyttä ja ihmisyyden tutkimusmatkaa mutta eivät ota orjallisesti miltään teatteri-ismiltä. Oliko hän sitten humanisti Herderin tapaan? Siinä missä omistautuminen isänmaalle oli Herderille suuri inhimillinen hyve: isänmaallisuutensa menettäessään ihminen hukkasi myös itsensä ja sen myötä maailman ympäriltään, Kajavalle teatterin tarjoama maailma vaikuttaa ja puhua, oli hänen omistautumisensa peruskivi. Haurun mielestä suurimman osan aikaa Kajava oli kaikkitietävä kertoja. Kajava näki hänen mielestään kaiken: kokonaisuuden, tavoitteet, onnistumiset virheet. Tässä kehut kiehuvat hieman liikaa yli.

"Ei ole tavatonta, että Kajava ilmaisee näkemästään suoranaisen suuttumuksensa ja teksti on sen johdosta sangen julmaa. Jos kärjistää, tällainen rinnastuu kajavan näkemyksen mukaan petokseen, käytettävissä olevien resurssien ja mahdollisuuksien väärinkäyttöön." Kritiikki ei ollut Kajavalle pohdiskelua vaan raportti. "Kajava tuo julki kohdeyleisönsä ja se eivät ole tekijät. ---Kyrölle yhteen putkeen luettu otanta ei vastannut varsin yleistä käsitystä Kajavan häijyydestä. Kajava tuo esiin negatiivisina pitämiään seikkoja eikä niitä luonnehtiessaan säästä adjektiiveja. Ja ne jäävät iskevyydessään ja herkullisuudessaan mieleen, luovat arviosta negatiivisemman kuvan kuin arvio kokonaisuutena lopulta usein on." Hauru jättää kertomatta myös paljon.

Tällaisia olivat mm. seuraavat kohdat: "Väliin näyttämö muistuttaa liikennepoliisin koulutustilaisuutta. Intohimo on kauravelliä, murhe kermaviiliä, kosto tikkukaramellia. ja erotiikka: pelkkää kihnaamista." Pysy tässä nyt naama peruslukemilla. Kajavahan olisi sopinut yhtä hyvin nykyajan Tiitiäisen satupuun kirjoittavaksi lastenkirjailijaksi. Kirjan luku Turkka, hyvä paha (s.219) on kirjan parhain ja mielenkiintoisin luku ja osoittaa Haurunkin taidot teatterikriitikkona hyviksi. Mutta millainen Kajava oikeasti oli arvostelijana, selviää Aamulehden kulttuuritoimituksen esimiehen ja teatteriarvostelija Olavi Veistäjän luonnehdinnasta Kajavasta. Syytökset ovat oikeita ja kuvaavat samalla teatterin suuren murroksen vaihetta maamme teattereissa.

"Hänellä on miltei sataprosenttisen yksioikoinen käsitys: teatterissa ei ole eikä voinut olla mitään myönteistä. Hän on suhtautunut alusta alkaen lähes kaikkeen teatterissa ja televisiossa kielteisesti ja purevasti, ilkeästikin. Hänen arvosteluissaan on ollut rajua aggressiivisuutta, satiirista piruilua ja armotonta teilaamista. Näyttelijät ovat olleet hänen avuttomia uhrejaan. Vastalauseisiin ja protesteihin hän on vastannut entistä rajummin." Tässä on sitä tuttua Kajavaa siitä huolimatta, että Veistäjä kuuluu siihen vanhaan teatterikaartiin, jota piti ärsyttää, ja jota Kajavakin tahallisesti ärsytti, olihan hän 60-lukulainen Turkan tapaan ja kammosi silloista suomalaisen teatterin alennustilaa ja silloin vallalla ollutta vanhakantaista puheteatteria.

Kajava ja Turkka ravisuttelivatkin koko suomalaista kulttuurikenttää oikein kunnolla. Kajava oli myös usein ovela kääriessään piikikkäät moitteet kehujen sisään, kuten kritiikissään Neil Hardwickin ohjauksesta Lilla Teaterniin amerikkalaisesta Juoruja-komediasta: "Hardwickin ohjaus on tarkka, hauska ja viimeistelty, mutta siten liioiteltu, että esityksestä tulee aika raskasta katsottavaa ja kuultavaa." Se oli hellä mutta silti täystyrmäys ja tarkoitti, että esitys oli umpitylsä. Vielä viihteestä ja televisiosta. Kajava kirjoitti sellaisista esityksistä ja ohjelmista, jotka kiinnostivat suurta yleisöä (myös naisista koostuvaa pääkaupunkilaista teatteriyleisöä). Mutta myös viihteestä pääosin myönteiseen sävyyn kunniakkaiden kansainvälisten esimerkkien innostamana. 

Yksi tällainen oli englantilaisen tv-käsikirjoittaja Dennis Potterin laaja tuotanto. "Laulava salapoliisi (1978) on erityisen taitavasti tehtyä viihdettä, mutta myös paljon enemmän. Siksi sen loistelaisuus tarjoaa hyvän esimerkin nykyisille tekijöille siitä, etteivät laaja kelpaavuus ja ajatuksellinen sekä taiteellinen kunnianhimoisuus ole ristiriidassa toistensa kanssa." Taas pieni piikki ja saarnamainen opetus, joka oli profeetallinen niille, jotka vielä muistavat kuinka tahmeaa ja yksitotista (nyt en puhu Suomen koskaan kautta aikojen parhaasta ja sympaattisimmista televisiosarjasta eli RINTAMÄKELÄISISTÄ, jossa on jopa kuin ripaus Mikko Niskasen Kahdeksaa surmanluotia, tervejärkistä ja lämmintä huumoria…) suomalainen televisioviihde oli tylsinä aikoinaan.

Näin oli vielä ennen mainioita Soidinmenoja, Tankki täyteen, Sisko ja sen veli, Velipuolikuu-sarjoja, joissa uudenlainen visuaalisuus, musiikki ja sketsit veivät kertaheitolla suomalaisen televisioviihteen parikymmentä vuotta eteenpäin niistä perunakuopista, joihin ne olivat jämähtäneet 50-lukulaisessa aivokuumeessaan kauan sitten, ihan kuten teatterissakin ennen Turkkaa ja Kajavaa - molemmat lajissaan tarpeellisia sen ajan seisovien vetten hämmentäjiä. Ongelmana ei nyt olekaan se, etteikö Kajava olisi ollut hyvä jätkä, fiksu ja taiteellinen sekä osaava tekemisissään, kyllä ainakin hännystelijöidensä mielestä vaan se, että koko kirja kertoo suomalaisen kulttuurikorruption perimmäisestä ongelmasta, mikä esiintyy kaikilla kulttuurin aloilla.

Hyväveliverkosto ja se miten se toimii. Kajava sai ohjaajan töitä osin siksi, että oli Hesarin arvostettu kriitikko, ja se poiki hänelle mainetta ja mammonaa sekä vaikutusvaltaa lisää yli omien tarpeidensa ja siksi hänestä tuli omahyväinen. Mutta myös kuuluisille "ystävilleen", kuten kirjailija Laila Hietamiehelle, jonka Katariina-romaania myytiin hurjat 150.000 kappaletta sen jälkeen, kun Katariina Suuri-näytelmästä oli Kajava kirjoittanut ilkeästi ja ikävästi. Silti tai ehkä juuri siksi, liput myytiin hetkessä loppuun. Hauru kertoo ajasta, jolloin kajavan ystävä ja läheinen kollega, Kirsikka Moring, oli järjestelemässä keskinäisen kehun kerhon hyväveliverkostoja ja miten he, hän mukaan lukien, kehuivat kilvan Kajavan teattereihin tekemiä ohjaustöitä.

Muistan itsekin, miten Kajavan entinen poikaystävän, teatteriohjaaja Antti-Einari Halosen kerrottiin nauttivan koskemattomuutta eli suosikkijärjestelmää Kansallisteatterissa pääjohtaja Nevalan suojeluksessa (osin siksi, että Nevala oli entinen paperinmakuinen kirjallisuuden professori, joka oli kovin pihalla itse taiteellisesta työstä ja tyytyi vain höpöttämään ja edustamaan) Kajavan ansiosta ja saaneen tehdä melkein mitä itse halusi, kun kukaan ei halunnut suututtaa kostoon halukasta sekä siihen mielellään ison lehtensä palstoilla kykenevää Kajavaa turhaan kuin ampiaista. Näistä asioista pitäisi myös ajan jälkeen puhua avoimemmin. Halonen sai myös vapaasti "ohjata taloon tulleita nuorukaisia" esimerkiksi Aleksi Kiven Nummisuutarien pääosanesittäjää.

Hän oli Jussi Lehtonen, jonka suorituksen Kajava kehui maasta taivaisiin seuraavan päivän Hesarissa, mikä takasi Lehtoselle vuosikymmeneksi näköalapaikan suomalaiseen kulttuurielämään, ja vakituisen kiinnityksen isoihin apurahoihin, mm. Suomen Kulttuurirahaston (jonka johtokuntaankin hänet valittiin "nuorena lupaavana näyttelijänä") isoihin rahoihin. Tästä isot pisteet Haurulle. Kirjalla on kuin onkin merkitystä ja lukuarvo niille, joita asia kiinnostaa. Minua kiinnostaa, kun asiaa tutkin ja kirjoitan vuonna 2006 ulostulevan kirjan Kulttuurin korruptio ja taidekritiikki (Kulttuuriklubi). Vielä Harjun kirjasta paljastuu sellaisia asioita, jotka eivät mahdu tavallisen mielen huokaisuihin. Esimerkiksi Kajavan sisarentytär on ammatiltaan dramaturgi.

Onkohan nimi helpottanut pääsyä teatterikouluun? Jussi Lehtosen tytär ei päässyt teatterikoulun näyttelijälinjalle. Mutta ei sillä väliä, olihan Lehtosta ohjannut, ja Lehtosen hyvänä ystävänä tunnettu, Pauliina Hulkko, valittu teatteriprofessoriksi Tampereen yliopiston entiselle draamalaitokselle, mistä näyttelijäopiskelijan paikka kummasti järjestyi kaverin tyttärelle. Näistä asioista eli kulttuurin korruptiosta ei puhu juuri kukaan eikä asia tutki tutkivat journalistit. Korruptio on vastenmielinen ilmiö kaikkialla. Mutta kulttuurissa se on vaarallinen, koska kulttuurialan työpaikat sisältävät niin käsittämättömän paljon valtaa päättää siitä, mikä on hyvää ja tuettavaa taidetta ja kuka pääsee eteenpäin urallaan, myy kirjoja ja jonka liput muutamassa minuutissa.

"Hallituksen vuosille 2014-2015 asettama korruption vastainen verkosto julkaisi ohjelmansa 2021, mikä herätti heti kysymyksen: mihin unohtui kulttuurin korruptio? Samaan aikaan taiteen kentällä kuohuttaa taidekritiikki. Moni taiteilija kokee syystäkin kritiikin epäoikeudenmukaiseksi. Kriitikko Oskari Onninen sivusi aihetta Kuinka monta tähteä- ohjelmassa taidekritiikistä (2023). Hänen mukaansa ei uskalleta olla rehellisiä. Rehellisiä ei olla silloin kun pienet piirit ovat aina samoja ja kriitikot sekä taiteentekijät tuntevat hyvin toisensa. Yhden tärkeän syyn hän myös mainitsee: Ihmiset valehtelevat kuten yhteiskunnassa laajemminkin. Onninen sivuuttaa kuitenkin syy- ja seuraussuhteet ja vallan sekä rahan että kunnioituksen keskinäisen liiton."

Kajava oli myös hyvin vihattu ajattelevassa uudessa taiteilijoiden ja kriitikoiden sukupolvessa, jotka eivät kumartaneet auktoriteetteja eivätkä alistuneet huonon maun alttarille, sillä juuri siitä kertoi Kajavan viihderakkauden lisäksi hänen ns. "ystävyytensä" yhden maailman turhimmasta turhimman ja epä-älyllisimmän turhakkeen kanssa, eli Hantta Krausen, alias Wilma Schlizewskin kanssa, joka tuli kuuluisaksi 1980-luvulla päästyään televisioon sanomaan Helvetin hyvää yötä, paljasti myös hänen itsensä heikon kohdan koota ympärilleen alamaissieluisia nöyristelijöitä vahvistamaan diivan itsensä tarkoin hellimää turhamaista henkilökulttia, jota Hauru kirjassaan osaavasti ja nautinnollisesti purkaa pikanttina lisänä pikkujuorujen nälkäisille. 

Tätä kuvaa hyvin Harjun kirjan raflaavaksi tarkoitettu alku myyttisestä Kajavasta ja toisesta ongelmasta – hän otti itsensä liian vakavasti tajumatta omakuvan olleen vääristynyt: "Muistikuva 1980-luvun alusta Helsingistä. Bussin takapenkin keskellä istuu ruskettunut mies muodikas pastellinvärinen verryttelypuku päällä ja aurinkolasit päässä. Hyvin vaalea tukka laskeutuu ilmavasti olkapäiden tasolle. Hän on hajareisin, jalkojen välissä on putkikassi. Sisään tulevat matkustajat vilkaisevat häntä. Hän on ilmeetön ja vakava. Aurinkolasit peittävät silmät, ei pysty sanomaan mihin hän katsoo. Ehkä se juuri sopii hänelle, olla samaan aikaan osa joukkoa ja etäisyyden päästä siitä. Kuin teatterin katsomossa. Ja sielläkin hänet tunnistetaan."

Kolmas ongelma oli nuorekkuuden katoaminen valtaviin ryppyihin ja roikkuvaan koirannaamaan kuin vihikoiralla; liian kova solariuminotto ja Thaimaan auringon alla mehukkaassa pikkupoikaparatiisissa jatkuva (vuosittain kolme neljä kertaa) ramppaaminen puristivat Kajavasta mehut ulos, ja sai hänet näyttämään ruotsalaiselta peikoilta, joka oli muuttunut 90-luvun alussa jo Dorian Grayn muotokuvan ruskeaksi rusinaversioksi. Kaukana olivat 80-luvun tyyli-ikonin rento huolettomuus ja raikkaus. Aikalaiset kertovat myös Kajavasta lähteneestä pistävästä hajusta, jota eräs kutsui turhamaisen hintin nuorukaisia huumanneeksi myrkyksi, toinen itikankarkottajaksi. Jos alkaa puhua yksityiselämästä, pitäisi olla paremmat tiedot kuin Haurulla.

Harjun projekti ei ole kadehdittava, mutta kyllä hän on tilaustyönä tehdyssä kirjasta myös hyvin sekä kollegoiltaan ja ystäviltään kehuja kerännyt että riihikuivaa kahisevaa. Yksi jo Helsingin sanomien säätiö palkitsi hänet 50.000 euron apurahalla, mikä onkin yksi selvä syy siihen, että hänen turpansa tukittiin varmuuden vuoksi, ettei hän vain innostu liikaa paljastamaan tyhjien tynnyrien kovaäänistä kolistelua Hesarissa - erityisesti sen legendaarisessa kulttuuritoimituksessa, jossa on myös riukubodarina tunnettu toinen ikävä turhake, Mattiesko Hytönen, tehnyt mittavan päivätyön. Eikä pidä unohtaa megalomaanista Seppo Heikinheimoa, joka saatuaan valmiiksi Mätämunan muistelmat (mikä kuvasikin hyvin hänen laatuaan), meni hotelliin ja ampui itsensä.

Hesarin kulttuuritoimitus käytännössä määritti tuolloin, mitä ja millaista kulttuuri Suomessa oli. Lehti eli sillä myös taloudellisesti ja sen kriitikoilla oli sekä valtavasti valtaa sekä suojanaan päänsä päällä nerokkuuden pyhimyskehä, ja heitä uskottiin joka sanan verran liikaa, jopa enemmin kuin terve järki ja itsekriittisyys olisi edes vaatinut. Oli iso joukko naispuolisia kulttuurinnälkäisiä ihmisiä pääkaupunkiseudulla, jotka kävivät Hesari kainalossa sen suositusten mukaan läpi kaiken mahdollisen kulttuuritarjonnan Kehä III:sen sisällä. Hesarille tällainen tähtitoimittajakulttuuri oli elinehto ja siihen kuuluivat ykkösluokassa juuri Kajavan tapaiset persoonallisuudet, joista tuli oman itsensä ja sanomisensa pahimpia vihollisia jähmettyessään aikoinaan muiden ihailtaviksi.

Mielestäni ei ja juuri siksi kirja on kyseenalainen, vaikka Hauru onkin paikka paikon yllättävän rohkea ollakseen ison rahan maksettuna marakattina suojaamassa myyttiä nimeltään Kajava. Kirja on viihdyttävä ja Hauru osaa kriitikkona kysyä kirjassa tärkeän kysymyksen, onko kriitikko taideteoksen vai yleisön palvelija mutta sitä tärkeintä hän ei kysy, voiko kriitikko olla vahingollinen omassa narsismissaan itse asialleen ja muuttua pahaksi noita-akaksi, kuten Kajavalle kävi? Siihen olisivat parempia vastaajia Aurinkoteatterin voimakaksikko Pentti Halonen ja Leea Kleemola, jotka joutuivat Kajavan brutaalin hyökkäyksen kohteiksi 80-luvulla mutta myös ensimmäisinä Kajavan uhreista panivat kova kovaa vastaan, ja voittivat moraalisesti (laiha lohtu).

Kajavan harrastama henkinen terrori muuta maailmaa vastaan ei olisi ollut mahdollista, ellei hänellä olisi ollut rikostovereita, kuten kiltti puudelinsa HS:n kulttuuritoimituksessa, Kirsikka Moring, joka on aktiivivihreä ja vihreiden nykyisen ja epäonnistuneen lesbopuoluesihteerin, Anna Moringin äiti, ja eräs suurimmista syyllisistä siihen taidekorruptioon, joka maassa silloin oli. Toinen avoimeksi jäänyt kysymys on Kajavan vetäminen kotiinpäin homoja arvioidessaan, jos koki heidät arvoisikseen ja ystävikseen, kuten Tarmo Manni tai nuoremman polven Janne Saarakkala, tai jo mainittu Kansallisteatterin piilohomonäyttelijä Jussi Lehtonen, joka saa kiittää koko uraansa Halosen ja Kajavan ystävyyssuhteesta ja Kajavan "ystävänpalveluksesta".

Kuinka paljon hallaa ja epäoikeudenmukaisia tuomioita homojen eduksi hän tällä tavalla aiheutti? Samaan aikaan tanssipuolella homoja suosi myös itse avoin homo, ja Hesarin tanssikriitikko Jukka O. Miettinen. Asiasta nousi pieni myrsky vesilasissa 90-luvun Teatterilehden yleisönosastokirjoituksissa syrjityksi tulleiden heterotanssijoiden toimesta, mutta ei johtanut mihinkään, vaan esimerkiksi Tuomo Railon tapaiset avoimet homot ja homouttaan aktiivisesti mainostaneet saivat jatkuvasti suitsutusta lehdessä, ei osaamisensa vaan erilaisuutensa eli homoutensa takia. Railo kirjoitti Tanssi-lehteen otsikolla Miehet heteroina ja homot naisina- artikkelin. Hän väitti Kuopio Tanssii ja Soi – festivaalilla homoeroottisen virityksen kuplineen.

Railo kävi kuumana ja eli kuin haaveellisessa homounelmassaan kehuessaan "kuplivan homouden esiintyneen festivaaleilla sekä piilossa lihaksikkaan pinnan alla että itse juhlan aiheena karkkipaperiin käärittynä", mikä tarkoittaa homokielellä muhkeita ja laajoja lihamarkkinoita niin itse festivaaleilla kuin ympäristössä uimahallissa, saunassa ja Kuopion keskustan pusikoissa jne. Railolle nykytanssi oli silkkaa homoutta. Ei paljon muuta. Homous oli kaikkialla ja Railo oli asiasta hurmaantunut. Ohjelma pyrki hänen mukaansa laventamaan näyttämön mieskuvaa; vastuussa olivat yksinomaan mieskoreografit ja – esiintyjät: "Esityksissä huumori ja tilannekomiikka vuorottelivat atleettisten, eroottisten ja dramaattisten tunnelmien kanssa." Olisi puhunut suoraan.

Homotanssin isä, Jukka O. Miettinenkin näki homokulttuurin vain yhdestä luukusta, ihaillen sen leviämistä, samalla näkemättä sen ongelmia muille seksuaalisille vähemmistöille väittämällä homojen roolimallien monipuolistuneen: "Esimerkiksi Tom Of Finlandin piirrossankareiden, Village People-yhtyeen ja monen muiden populaaritaiteilijoiden propagoima mustaan nahkaan sonnustautunut miehekäs, olemassaolostaan ja seksuaaliteetistaan ylpeä miestyyppi syrjäytti vanhan parfymoidun ranteita sirosti ojentelevan homomallin, joka jäi enää elämään lähinnä dragnäyttämöille. Myytti miestanssijoista mimosanherkkinä, sukkahousuissa hiippailevina homoina näyttää menettäneen täydellisesti ajankohtaisuutensa." Ei taida pitää paikkaansa!

Väite ei ole tietenkään lainkaan tosi, mutta kuvaa hyvin homotanssijoiden huumaa ja himotanssin isän Jukka O. Miettisen illuusiota. Mutta miksi Uotisen Diiva, joka on tyhjää itseihailua täynnä ja omaa naisellista turhamaisuutta alleviivaava, sai niin paljon huomiota julkisudessa ja esitetiin niin pitkään, kun samaan aikaan Ari Nummisen Herttarouva paneutui paljon syvemmälle pohtimaan heteromiehen itsessään olevaa naista? Vastaus on homokriitikoissa ja Jukka O. Miettisessä, joka ryhtyi Uotisen mainostajaksi. Mutta mikä mies on tämä Uotisen takaa kaikkialla tanssihistoriassa kurkistava ikätoveri Jukka O. Miettinen? Hän on se Hesarin vaikutusvaltainen kriitikko, joka aloitti Uotisen tähtikultin rakentamisen 1980-luvun alussa alussa "viattomasti". 

Jukka O. Miettinen nosti Uotisen nykytanssin jumalaksi kirjassaan The Art Of Dance Uotinen (Kirjayhtymä 1985). Yhteensattuma tai ei, Uotisen tähtikultin aloittaa Miettinen, ja sen myös päättää Miettinen kirjallaan Jorma Uotinen (Sauli Miettinen, Otava 2020). Miettinen poimi kuormasta myös omat henkilökohtaiset palkintonsa, ja nosti kirjoituksillaan härskisti eteenpäin kohti tanssimaailman huippuvirkoja mm. silloista poikaystäväänsä Ari Tenhulaa. Arvostelukriteerinä olivatkin muut kuin ansiot ja taidot tai edes kokemus ja näkemys. Homouden päästessä pannasta homot ottivat kaiken irti minkä saivat nykytanssissa, jossa homokriitikot kehuivat kilvan kavereitaan homotanssijoita. Yhtäkkiä nykytanssi oli homoa. Heterot hävisivät hegemoniataistelun.

Kyse oli valalsta ja rahasta. Tästä esimerkkinä mm. Tanssi-lehdessä 4/94 kun freelancer-tanssija Jukka Perkiön kirjoitti ongelmasta, joka oli laaja, sillä kilpailun kovetessa monet heterofreelancerit jäivät nuolemaan näppejään, kuten Perkiö todisti: "Jääväävätkö eri toimikunnissa ja instituutioissa istuvat ihmiset itsensä suhteessa omaan sosiaaliseen kenttäänsä vai suosivatko he sitä? Minusta tuntuu, että suosimista tapahtuu. Vaikuttaa siltä, että heterojen ja naisten on vaikeampi saada rahoitusta kuin homojen." Tilanne johti epäreiluun kilpailuun, kun Jukka O. Miettinen nosti tietoisesti Hesarissa isoilla jutuillaan jatkuvasti päivänvaloon etupäässä homokavereitaan, jota myös saivat isoimmat apurahat sekä tanssivirat mm. teatterikorkeakoulussa.

Kysymys ei siis ole mistään pikkujutusta, kun kriitikko saadaan ylipuhuttua mainostamaan jotain itselleen läheiseksi kokemaansa asiaa tai ihmisryhmää. Kyseessä on se ratkaiseva vallankäyttö, joka erottaa jyvät akanoista, ja tekee toisista tähti samalla kun häviäjät jäävät nuolemaan katkerina näppejään. Tuomo Railosta tuli tähti mutta Ari Nummisesta taas ei, vaikka Numminen oli kiinnostavampi ja aidompi omissa tansseissaan ja laajensi tanssinäkemystään rohkealla tavalla. Entä kuka muistaa tuon ajan naistanssijoita- ja koreografeja? Ei juuri kukaan muu kuin Tanssilehden lukijat, naistanssijat ja itse naiskoreografit, sillä medioissa toimittajat kopioivat sen, mitä kriitikot olivat silloin jyllänneestä Uotis-ilmiöstä kirjoittaneet ja nostivat hänet jumalaisena tähtiin. 

Vastalahjaksi Uotinen päätti alkaa mainospelleksi viihteen maailmaan ja rahasti oman markkina-arvonsa verran mammonaa. Uotinen alkoi saada huonoja kritiikkejä ja päätti tehdä itsestään kuolemattoman julkkiksena. Siinä häntä ovat auttaneet toimittajat ylistämällä kritiikittömästi hänen itsensä luomaa valheellista myyttiä itsestään. Samaan luokkaan kuuluu tämä elämänkerta. Molemmat ovat tyyppiesimerkkejä Hagiografisista eli pyhimysmäisistä elämänkerroista, joissa on kovin vähän totta ja inhimillistä. Taidekorruption pahimmat haaskalinnut ja valtaansa lähes aina väärin käyttävät ovat kriitikot, toimittajat. Myös mediat, joiden valta päättää ketä onni suosii, on lähes rajaton. Auli Räsänen lesbona täydensi Kajavaa ja Miettistä.

Hesarin kritiikot alkoivat kilvan mainostaa homo- ja lesbotaitelijoita. Hesarin jälkeen Yle seurasi perässä. Valtamediat toimivat kuin yhdessä. Toimittajan vallasta esimerkkinä on Yle Areenasta tullut kitkerä satiiri newyorkilaisesta lehtimiehestä, joka päätti kohtalokkaasti käyttää valtaansa oman sisarensa rakkaussuhteen tuhoamiseen. Pääosissa: Burt Lancaster ja Tony Curtis. Ohjaaja: Alexander Mackendrick. (Sweet Smell of Success, USA 1957). Elokuvasta saa hyvän näkemyksen siitä, millaista on todellisuuden manipulointi mediamaailmassa, ja miten häikäilemättömästi valtaansa toimittajat käyttävät omia tarkoitusperiään edistääkseen. Joka ei tunne toimittajien korruptoitunutta maailmaa, voi varmasti pahoin nähtyään tämän elokuvan.

TINFON jutussa (https://www.tinfo.fi/fi/Marie-Kajava-mita-kuuluu) vuodelta 2020 Kajavan sisarentytär Marie Kajava kehuu viimeistelevänsä näytelmäänsä Undress me, then, jota hän oli kirjoittanut jo yli kuusi vuotta. Marie Kajava on ylpeä ja ylimielinen sekä arvostaan herkkä. Hänen mielestään "näytelmää ei kannata kirjoittaa alle viisi vuotta". Esitys kehutaan tietenkin Hesarissa, ja se saa yllätyksettömästi viidestä tähdestä viisi tähteä niin, että Marie Kajava saa jatkossakin isoja apurahoja sekä keskittyä seuraavan näytelmänsä kirjoittamiseen minimissään ruhtinaalliset viisi vuotta. Näin ylisukupolvisesti taidekorruptio myös toimii.

Miksi kirja Kajavasta piti tehdä, ja miksi sen tekeminen annettiin Harjulle, joka ei ollut hänen ystävänsä mutta ei vihollisensakaan? Juuri siksi. Konsepti oli tarkoin harkittu. Harju vain teki työtä käskettynä. Hän antaa itsestään kirjassa puolueettoman ja asiantuntijan kuva. Kumpaakaan hän ei kuitenkaan ole vaan enemmänkin asioita ylös kirjaava toimittaja, ei kyseenalaistamassa äidin, siskon ja siskontyttären kehuja tai kollegoiden ylisanoja, vaan toistamalla ne ja kaikki muutkin Kajavaan liitetyt kuluneet ja epätodet kliseet juuri sellaisenaan, jotta kirja myy hyvin ja myytti eläisi. Nykyisin tiedämme, ettei historia ole vain menestystä ja hyvää tai erinomaisten ihmisten onnistumisia täynnä. Haurun kirjan luettuamme tiedämme, ettei totuus ole tärkeää vaan asema.

Historia on paljon muutakin kun vain kertomuksia merkittävistä henkilöistä. Silti näitä onttoja tätä sanomaa esittäviä kirjoja maailma on täynnä koska juuri tällaisia "valmiita tarinoita" ihmiset haluavat lukea. Ihmisyys oli näytelmäkirjailija Samuel Becketistä oikeastaan enemmän tietämättömyyttä ja osaamattomuutta. Muiden ihmisten tavoin Kajavakin hapuili pimeässä ja astui harhaan. Miksei niistä puhuttu kirjassa? Kuinka surkeana Kajava itseään piti? Hieman varjoon jää todellinen Kajava ja hänen traagisuutensa, josta harvat tiesivät sillä, Kajava oli mestari peittelemään sitä, olihan hän selvinnyt kuiville homovihamielisestä maailmasta aikana, jolloin homot olivat paljastuessaan kaikenlaisille hulluille sallittua riistaa. Mutta oliko hän uhri vai saalistaja?

Becket olisi ollut hyvä tarkastelukulma Kajavaankin, sillä Becketin kuvaamilla ihmisillä ei ollut Kajavan tavoin lohtua tai toivoa tukenaan. Kajavan kohtalona oli kieltää tämä ja samalla armo silmissään myös itseltään. Olemassaolon mielettömyys teki hänet yhtä epätoivoiseksi kuin ympäröivän maailmankin. Ja juuri se aiheutti hänen virhearviointinsa ja virheensä kun, häneltä paloi taivaisiin hamuavana Ikaroksena väärän kurssin takia siivet. Kajava kuoli ihmisrauniona vain 62-vuotiaana vuonna 2005 suuren yleisön yllätykseksi, sillä juuri kukaan ei tuntenut häntä henkilökohtaisesti. Kirja ei anna tarkkoja tietoa Kajavasta kärsivänä ihmisenä. Se ei osaa nähdä ennusmerkkejä tulevasta katastrofista. Miksi sitten hänestä tehtiin kirja ja vieläpä vasta nyt?

Oliko kulisseissa vaikea päättää, miten Kajavasta selvitään kuoleman jälkeen, kun ei selvitty hänen eläessään? Yksi selitys on SSK eli Suuri Sosiaalinen Kertomus, joita ihmiset tarvitsevat elääkseen. Ne kun kertovat yleisölle elämillä olevan merkitystä samalla kun ne luovat sen merkityksen itse. Kaikki kirjassa viittaa Kajavan vaikeaan luonteeseen vittumaisena ja (pohjoispohjanmaalaisuus) alemmuudentuntoisena nipottajana, jolla ei rasittavana päällespäsmärinä voinut olla läheisiä ihmissuhteita kuin ensirakkautensa, ohjaaja Antti Einari Halonen, josta aikalaiset ovat kuiskineet (koska kaikki pelkäävät sanoa epäilyksiään suoraan) aikamoisia hirviökertomuksia, varsinkin Kajava-kortin väärinkäyttämisestä omalla urallaan.

On myös ihmisiä, tarinoita, syitä ja seurauksia, joista ei puhuta mitään, mutta jotka pitäisi nostaa syrjästä esiin ja punnita niiden kautta itse ilmiötä Kajava ja miksi se on yhden silottelevan ja selittelevän keskinkertaisen opuksen arvoinen. Niin miksi? Kirja ei ole kiinnostava eikä tuo mitään uutta Kajava-tarinaan mitä emme jo tietäisi. Se olisi voinut olla erilainen ja tuoda uutta potkua kulahtaneeseen kuvaa, jos kirjan olisi kirjoittanut joku muu. Kajava oli monien (ja vaarallisten) ristiriitojen ja intohimojen mies, joka oli estynyt ja itselleenkin arvoitus. Hän oli myös esittäjä, joka puki joka päivä uuden rooliasun päälleen ja riensi esittämään Jukka Kajavaa. Omaperäinen tai älykkö hän ei ollut. Kaukana siitä. Hän oli vain keskinkertainen näyttelijä ja kiusallisen tietoinen siitä.