Kant ja taantumus pandemia-aikoina

02.08.2021

Teksti Eero K.V. Suorsa

Kulkiessani viime aikoina alkuyön tutkiskelevia iltakävelyjä tupakanhakureissuillani Turun yössä, en ole voinut olla kiinnittämättä huomiota eräänlaiseen pandemia-ajan välinpitämättämättömyyteen Down by the Laituri-festivaalin raastamassa Turun keskustamassa. Festivaali itsessään on varsin mielenkiintoinen niiden merkityssisältöjen osalta, joita sen järjestämispaikkaan sisältyy; festivaalia järjestetään Turun tuomiokirkkotorin tuntumassa, Brahen puistossa. Vieressä on niin kutsuttu Tuomiokirkon terassi - kiinnostaviksi ovat käyneet ajat, kun kirkon vierusta on muuttunut anniskelualueeksi.

Tätä en suinkaan tarkoita sanoa paheksuen, vaan on lähinnä mielenkiintoista nähdä mitkä tahot kaupungissa ovat tästä hermostuneet suurimpaan ääneen. Kirkollisia tahoja ei tarvitse edes mainita, jotka vaativat kuivaa Jeesusta tuomaan omat markkinansa näiden markkinoiden tilalle, mutta samanaikaisesti kaupungin tietyt (jotka koostuvat turkulaisen sivistysporvariston rippeistä ja näiden parissa pyörivistä nk. sivistysdemareista) ovat hermostuneet kulttuurihistoriallisen ympäristön "väärinkäytöstä". Keskustelua on ollut lievästi todettuna mielenkiintoista seurata.

Kadut ovat roskaisia etenkin päivittäistavarakauppojen edustalla öiseen aikaan, en tiedä, saati ymmärrä, miksi. Erilaisten roskien vanat katoavat öisen tuulen myötä kadun myötä autojen ajokaistoille kuin film noir jännäreissä ennen kuin kaupungin puhtaanapito-osasto tarttuu niihin. Ei ole moralistinen kannanotto todeta:" Eikö ihmisiä kiinnosta festivaalin riennoissa jälkiensä siivoaminen, tai katsoa mihin oksennuksensa tai muut eritteet tähtäävät? ", tämä kannanotto nousee puhtaasta henkilökohtaisesta ärtymyksestä, parahin lukija.

Lyhyt tupakanhakureissu, josta kertomukseni aloitin, opettaa kiehtovalla tavalla ihmisten arkipäiväisestä lyhytnäköisyydestä kanssakulkijoitaan kohtaan, jos ei minkään muun niin roskaamisen muodossa.

Mutta toisaalta, tämä herättää tekemään pohdintoja ihmisten käytöksestä yhä pahenevan pandemian myötä; onko kyseessä vain yleinen iloinen kesähumu, joka nyt on sattunut riistäytymään käsistä "puoliksi syöty leivänkannikka sinne, kaljatölkki tänne" mentaliteetilla, vain onko kyseessä pandemia-ajan yhä nousevan paniikin aiheuttama "peura ajovaloissa" efekti? Epämiellyttävä todellisuuspako, jolla mennään karkuun sitä yhtä epämiellyttävää tosiasiaa, että me kaikki kuolemme jossain vaiheessa, mutta tämän tätä efektiä seuraamalla päädytään yhä lähemmäs kuolemaa tappavan viruksen muodossa.

Ehkä ihmiset eivät olleet varautuneet edes pandemian ideaan huolimatta Hollywoodiin jatkuvalla syötöllä vuosien saatolla markkinoille tunkemista tappajaviruksia käsittelevistä elokuvista, jotka tekevät ihmisistä, milloin zombeja, tai ajavat maailman, milloin muunlaisen tuhon partaalle. Tässä on koko asian kultainen omena; mikäli koko ideaa pandemiasta ei ole sisäistetty, siis sitä, että se tappaa, niin silloin sen mukaan ei myöskään toimita. Tai sitten sen olemassaolo tiedostetaan (jossain määrin alitajuntaisesti), mutta itse ideaa, ei olla sisäistetty - jolloin käytännössä toimitaan kuin kaikki jatkuisi niin kuin ennenkin.

Mitä siis yritän sanoa, parahin lukija? Ihminen siis taantuu, ja kun yksilöiden lisäksi kokonaiset ihmisryhmät alkavat taantua, niin voidaan puhua koko yhteiskunnassa vallitsevasta taantumuksesta. Sivulauseessa voidaan todeta, että ei kenties sittenkään ollut kovin kummallista, että huolimatta antiikin Kreikassa vallinneesta laajasta filosofisesta ja tieteellisestä (ei tosin siinä mielessä kuin itse tieteen ja sen tekemisen tänä päivänä ymmärrämme Karl Popperin sitä rusikoituaan pikkumaisella ilkeydellään, jossa ei ollut kyse tieteestä vaan politiikasta) traditiosta yhteiskunta oli itse varsin taantumuksellinen - määrättyjä filosofeja epäiltiin jatkuvasti jumalten suututtamisesta, kapinan lietsomisesta ja milloin mistäkin.

Samaan aikaan yhteiskunta oli täynnä kanansuolista ennustajia, temppeleissä kävi kova kuhina ja erilaiset kultit Eleusiin mysteereistä alkaen olivat suuressa suosiossa. Ehkä emme sittenkään ole kovin erilaisia kuin antiikin kreikkalaiset, joita vaivasivat sodat, kulkutaudit ja milloin mikäkin epämiellyttävä olosuhde, joita Sigmund Freud olisi voinut kuvailla teoksessaan Ahdistava kulttuurimme (1930). Ihmisiä viehättää todellisuuspako aikana, jolloin todellisuus on kestämätön. Silloin taantumus alkaa vaikuttaa yhä viehättävämmältä, ja silloin se myös asettaa taloksi yhteiskunnalliseksi todellisuudeksi kuin huomaamattaan.

Introitus on ohitse. Sitten itse tekstimme otsikkoon, niin mielenkiintoiseen Immanuel Kantiin, josta kirjoitin kesän alussa lyhykäisesti tekstin Vielä Kerran Kant. Kantin taantumuksellisuudesta on käyty paljon keskusteluja etenkin jälkipolvien filosofien kesken - vaikka Kantin omat, nyt jo unohdetut aikalaiset tiesivät, mistä suunnasta ukon poliittinen puhuri puhalsi, kuten eräs nykyaikaisen saksalaisen filosofian merkittävimmistä Kant-kriitikoista, filosofi Hannelore Schröder on useamman kerran muistuttanut. Vaikka Kant kritiikki on ollut voimakasta, niin Kantiin kohdistuvien lukuisten valkopesujen ja uudelleenbrändäysten myötä tämä kritiikki on haudattu ylenkatseisten, akateemisten illanistujaisten kuohuviiniltä haisevien nousuhumalaisten halveksuvien nauruntyrskähdysten myötä. "Eikö Kant kritiikki ole jo vähän passé?", ja tätä ikuisesti kiertävää rataa, jossa suodaan arvostus valistuksen keskeisen hahmon ikuisesti jatkuville bakkanaaleille.

Vaikka Kant saattoi olla hyvin spekulatiivinen heikosti positiivisella tavalla ulkomailla tapahtuvien poliittisten vallankumousten suhteen, kuten Amerikan vallankumouksen 1776 ja Ranskan suuren vallankumouksen 1789 suhteen, hän oli Preussin absoluuttisen monarkian tinkimätön tukija, mikä näkyi esimerkiksi suhteessa Fredrik Suureen. Kyse ei ollut vain hiljaisesta tuesta, vaan äänekkäistä tuenosoituksista von Hohenzollernin dynastialle.

Ja mikäli kyse olisi ollut vain yksittäisistä rumista luurangoista kaapeissa (sillä keneltäpä niitä ei löytyisi), niin asia saattaisi jäädä tähän, mutta asia ei suinkaan jää tähän. Kantin poliittisen filosofian taantumuksellinen rakenne näet on sisään rakennettuna myös hänen esteettiseen ja metafyysiseen teoriaansa. Avainsana, mikä näitä kaikkia kolmea yhdistää on pysähtyneisyys, eli Kantin oman paikallisen pikkuporvarillisen königsbergiläisen maailmankuvan tunkeminen universaaleiksi arvoiksi. Jos tarkastelemme esimerkiksi Kantin metafysiikkaa, tähän pohjaavaa subjektikäsitystä ja tähän pohjaavaa käsitystä avaruudesta, jota subjekti tutkii, niin Kantin subjektiivinen idealistinen käsitys avaruudesta osoittautuu kestämättömäksi verrattuna esimerkiksi dialektiseen ja materialistiseen ajatukseen avaruudesta ikuisesti liikkeessä olevana materiana.

Jos katsomme taaksepäin historiaan ei ole yllätys, että Kantin harrastaminen sai suosiota englantilaisissa ja skontlantilaisissa filosofipiireissä juuri 1820-luvulla, kun konservatismin ja taantumuksen eetos oli huipussaan. Tällöin Kantin vastaanotto oli jo huomattavasti konservatiivisemmin virittyneempi kuin vuonna 1794, jolloin Kantin filosofian levittäjät joutuivat saarivaltiossa jumalanpilkkasyytösten kohteeksi. Näistä kiinnostavista vaiheista on kirjoittanut elävästi Jonathan Rée teoksessaan Witcraft: The Invention of Philosophy in English.

Yhtä kaikki, ajan henki on voimakkaasti läsnä, ja sen edustajat on hyvä tuntea. Ruttoajan maailmassa taantumus on läsnä jatkuvalla tavalla, ja sillä on ikävä taipumus ruokkia itse itseään. Kantissa on kanttia tulla yhä uudelleen löydetyksi, mutta tavalla, jolla on filosofialle kokonaisuudessaan haitallisia vaikutuksia.