Katkeransuloinen kosto siirappisessa sillisalaatissa tarjoiltuna

25.11.2020

Teksti:

Harald Olausen


Katsoin kymmenen vuotta sitten juuri ensi-iltansa saaneen Hella Wuolijoesta kertovan Elokuvan "Hella W" ja ajattelin, miten elokuva olikaan täysi floppi, epäonnistunut kaikissa mutkissaan onnistuen olemaan vain tylsän jankkaava ja kaikkea muuta kuin kiinnostavasti tehty elokuvallinen elokuva. Tulin samaan lopputulokseen katsoessani sen juuri hetki sitten Ylen Areenasta. Hellassa oli ajoittain hetkensä - tosin hyvin pienet - ja se olisi voinut osaavissa käsissä (tai ehkä se on toiveajattelua?) kehittyä suureksi elokuvaksi suuren sielun tarinaa taidokkaasti meille kertoen. Mutta kun tekijänä oli Hellan kiltiksi tiedetty keskinkertainen sukulaispoika, joka oli saanut ohjaajaoppinsa Lauri Törhösen johtamassa elokuvataiteen korkeimmassa oppilaitoksessa, ja käsikirjoitustapansa Salattujen elämien käsikirjoittaja (toinen käsikirjoittaja oli Outi Nyytäjä R.I.P.) Aleksi Bardyltä, ei voinut odottaakaan muuta kuin siirappista sillisalaattia tuutin täydeltä.


Elokuva oli niin tyhjänpäiväinen ja huonosti tehty, ettei se ansaitse mitään puolusteluja tai selityksiä saati paijauksia ja ymmärtävää lässytystä puolelleen. Elokuvaa katsoessa tunsi myötähäpeää näyttelijöitä kohtaan, paitsi Hannu-Pekka Björkmanin oivaltavassa ja monipuolisessa etsivän poliisin hahmoa, joka oli tarkkanäköisen luihu olematta sentimaanteelisen lässy tai ylilyöty kauhukuva pahimman luokan isänmaallisoikeistolaisesta rasistifasistista. Björkmanissa on imua ja taikuutta yllin kyllin, mitä muista elokuvan näyttelijöistä ei voi hyvällä tahdollakaan sanoa. Hellan ja Vapun mulkoilevat ja pällistelevät esittäjät olivat kuin Stina Ekbland vahakabinetissa sen jälkeen, kun hän on ensin seissyt vessan peilin edessä likööripullosta ryypäten ja itseään kehuen vuoroin Suomen vuoroin Ruotsin parhaaksi näyttelijäksi.


Hella W on samanlainen pohjanoteeraus suomalaisessa elokuvamaailmassa. Mutta onneksi meillä on Hannu-Pekka Björkman, jonka kyseenalaiseksi tehtäväksi on tullut viime vuosikymmenten aikana pelastaa huonot suomalaiset elokuvat. Siitä kiitos hänelle erikseen vaikka eivät ne huonot elokuvat ole siitä pelastuneet, kuten ei tämä sekava ja kylmänkalsea Wuolijoen perheen naiivi yritys puhdistaa Hellan mainetta jälkipolvien silmissä typerien kliseiden ja ulkokohtaisten asioiden toistamisella, ihan kuin Hellasta ei olisi ollut ihmistä lainkaan. Vai oliko? Se on asia, mistä kukaan ei puhu ja joka juuri kiinnostaisi nykyihmistä.


Se oli myös yksi syy miksi minun oli vaikea aikoinaan sulattaa Erkki Tuomiojan kehuttua Hella-kirjaa "Häivähdys punaista" (Tammi 2006) vaikka Tuomioja osaa asettua "ulkopuolisena tarkkailijana" ammattihistorioitsijan menetelmin mysteerin äärelle pohtimaan, miten Hellasta ja hänen Salme-sisarestaan tuli aikoinaan neuvostovaltiota ihannoivia vallankumouksellisia ja miten se vaikutti heidän elämiinsä? Tuomiojan lähtökohta on silti naiivi. Hänelle todellisuus ei ole totta vaan jotain muuta, se on vinksahtanut ja oikeistolainen. Kaikki mitä siitä sanotaan on siis valhetta, jos se tulee niiden toimesta, jotka todellisuutta määrittelevät sanoin ja teoin. Yksinkertaistaen siksi myös kaikki, jotka toimivat tätä vastaan, ovat hänelle lähtökohtaisesti sankareita, joiden toimissa ei ole mitään epäilyttävää tai tuomittavaa. Puistattaa ajatella tätä taustaa vasten, millainen asema ja merkitys Tuomiojalla olisi ollut jos punaiset olisivat voittaneet vuoden 1918 sisällissodan siitä seuranneessa neuvosto-Suomessa.


Kymmenen vuotta sitten minua häiritsi, ja häiritsee edelleenkin, se miten Hellaa punapestään ja hänestä tehdään oman elämänsä marttyyri maailman myrskyjen jakajassa, samalla kun hänen ihmisyytensä, jota elokuvaa katsomalla ei huomaa lainkaan - ehkä tarkoituksella, on lähes olematonta, tai niin meidän annetaan ymmärtää, kun hänestä alleviivaten tehdään kovan luokan (kärsivää) bisnesnaista ja nerokasta poikkeusyksilöä, joka oli aina edellä muita ja aikaansa, mitä hän jossain määrin olikin, jos on uskomista mitä hän itse ja hänestä on kirjoitettu, eli maailmalle jälkikäteen haluttu antaa kuvana todiste. Minä en usko alkuunkaan Hellan olleen sellainen, kun hän ja hänen sukunsa antaa meidän luulla olleen. Mutta millainen oli Hella ja elokuvan Hella? Hyvin hyvin erilaiset.


Hella W on elokuvassa kuin suloinen kostonenkeli omassa kouhkaavassa kaunaisuudessaan mutta samalla taas yksi raaka todiste kaikkien sodasta kaikkia vastaan ilman mitään universaalia kuviteltua hyvää, joka ohjaisi meitä syntymästä hautaan toimimaan järkevästi yhteisen edun mukaisesti. Oikea informaatio on aina poliittisesti väritettyä tietoa parempi vaihtoehto minkä tahansa emansipaation kannalta. Myös Hellan tapauksessa. Siksi Hella W on huono ja kuin halpa kopio oikeasta mallista. Se on läpinäkyvästi tahallisen valheellinen. Joskus valheiden raamattuina pidettäviä poliittisia elämänkertoja lukiessa ihmettelee, kuka niihin oikeasti uskoo ja kenelle ne on oikeasti kirjoitettu, sillä mainio skottifilosofi David Hume muistutti jo yli kaksisataa vuotta sitten, että kaikki ne, jotka osallistuivat "yhteisten asioiden hoitoon" olivat lurjuksia, joilla ei ollut missään toimissaan muuta päämäärää kuin oma yksityinen etunsa.


Mutta milloin suomalaiset oppivat tämän maksiimin eivätkä enää ole niin sinisilmäisiä niiden edessä, jotka yrittävät puhdistaa joko omaa, aatetoverinsa tai sukulaisensa tahriintunutta mainetta suuren yleisön silmissä? Juuri näitä kaikkea kolmea temppua yrittää kehno Hella W kertoa naisesta, jonka elämästä ja teoista pitäisi jonkun osaavan ammattiohjaajan tehdä kohdettaan kunnioittavammin kuvaava ja todenmukaisempi elokuva?


Yksi tärkeä oivallus elokuvalta jää huomioimatta: miten suhtautua niihin luonnehäiriöisiin, jotka luulevat luonnehäiriötä ideologiaksi, sillä jos joku ideologia tarjoaa rationaalisaation tietylle käytöksen muodolle, joka ei ole hyväksyttävissä, se usein myös houkuttelee tuekseen juuri samanlaisia häikäilemättämiä luonnehäiriöisiä seuraajia, jotka osaavat temput kusettaa muita tai oppivat ne alta aikayksikön. Myös yksi tärkeä kysymys elokuvalta jää kiusallisesti kysymättä: miksi Hella ajatteli niin kuin ajatteli, ja miksi hän toimi niin kuin toimi? Kysymys olisi siksi tärkeä, että Hellan oma mentaliteetti rakentui suhtautumisesta sekä asennoitumisesta inhimillisen olemisen eri ulottuvuuksiin, paljastaen samalla oman inhimillisen olemisensa erilaisen mentaalisen puolen.


Tämän asian tarkempi pöyhiminen antaisi meille lukijoille luvan lukea rivien välistä Hella Murrikin oikeaa olemusta löytääksemme ne merkitykset, jotka joko tahallaan tai ajan tapojen mukaan, tahattomasti, ovat liimautuneet jonnekin näkymättömälle seinälle meidän näkö- ja ymmärryskenttämme ulottumattomiin.


Hella oli aikansa tuote niin hyvässä kuin pahassakin huolimatta siitä, että hän oli nykynäkökulmasta moderni, itsenäinen ja osaava henkilö, jota hallitsi sekä voimakas tahto että kyky toteuttaa omaa tahtoaan muiden mielipiteistä välittämättä. Siksi olisi tärkeä saada selville mihin uskomuksiin hänen esittämänsä kuvitelma maailmanparantamisen mahdollisuudesta oli yhteydessä, vai oliko mihinkään? Oliko se tuulesta temmattuna vain pelkkä kulissi jollekin henkilökohtaisemmalle muilta visusti piilossa pidetylle synkälle salaisuudelle? Tai miten paljon voi olettaa, sortumatta yliampuviin kaunisteluihin, sellaista, mikä ei suoraan näy menneisyyden jäänteissä? Muutamalla sanalla kysyen: mikä oli ihminen Hella Murrik myytti Hella Wuolijoen takana?


Skinner kehotti meitä tällaisissa tapauksissa ottamaan avuksi lähtökohdaksi sen, mitä ihmiset itse sanoivat niistä.  Wuolijone omat muistelmat eivät ole kuranttia todistusaineistoa. sen sijaan se mitä Hella teki olisi. Silti Hellan muistelmissaan esittämiä käsityksiä ei pitäisi sivuuttaa pelkällä olankohautuksella; olisi pyrittävä ymmärtämään Hellan käsityksiä asioista, vaikka se mahdollisesti oli vaikeaa ja vei paljon aikaa. Skinner muistutti tällaisten esimerkkitapausten menneisyyden ihmisten edellyttäneen, että uskomusten täytyi olla ainakin jossain määrin johdonmukaisia; he eivät voineet yhtä aikaa hyväksyä ja hylätä jonkin toteamuksen totuutta, sillä jos mitään uskomusten välistä johdonmukaisuutta ei olisi, ei uskomusten selvittäminenkään olisi mahdollista. Tämä olisi pitänyt ottaa Hella W:ssäkin huomioon jo käsikirjoitusvaiheessa.


Toinen tärkeä asia, joka jäi silloin huomaamatta, mikä toisella katsomiskerralla alkoi hahmottua, oli Hellan kylmät välit tyttärensä Vapun kanssa. En tiedä oliko niin enkä välitä tietääkään. Se ei ole oleellista. Oleellista sensijaan on se, miten suhde kuvataan. Elokuvassa, joka on tarkoituksellisen asetelmallinen omassa kömpelyydessään, yritetään hakea tästä ristiriidasta erästä mahdollista syytä niinkin pitkälle menevän selitysmallin kuin Hellan, ja myöhemmin Vapun, kokemasta julkisesta nöyryytyksestä ja häpeästä: voisimmekin kysyä seuraavaksi perheen häpeän nimissä miksi Hellan tyttärenpoika Erkki Tuomioja suhtautuu niin intohimoisesti politiikkaan, kuten olemme saaneet lukea hänen järkälemäisistä muistiinpanoistaan, jotka matkivat aikoinaan 80-alussa suuren suosion saavuttaneita presidentti J.K.Paasikiven pikkutakkaa ja vihollisiaan julmasti sivaltavaa päiväkirjatyyliä?


Hella W:ssa Hella tuntuu joskus hukkaavan itsensä ja olevan vain elokuvan muun pakollisen sanottavan oheisrekvisiittaa. Jos Wuolijoen perheen Hella-elokuva olisi tehty maltilla ja tolkulla, olisi siinä yritetty löytää Hellan ohella kokonaiselle sukupolvelle ja sen riehuvalle radikalismille laajempi selitysmalli aikana, jolloin kaksipäinen kotka yritti varastaa Eetu Iston kuuluisan maalauksen mukaisesti hädässä olevalta Suomi-neidolta lakikirjaa. Hella kuten muutkin 1900-luvun alun opiskelijaradikaalit olivat omaksuneet käsityksen, jonka suuri osa nuoria jakoivat tuona aikana, että jonkinlaisen vallankumouksen ja mahdollisesti jopa sosialismin avulla saataisiin hieman parempi yhteiskunta kuin silloin vallassa oleva kaikkine epäkohtineen oli. Lisäksi kuningasseikkailu ja oikeistolainen mielivalta sekä sisällissodan jälkeinen valkoinen terrori oli tehnyt Hellan sukupolven tovereineen katkeraksi kasvattaen heidän vihaansa yli äyräitten porvareita sekä sotilaspiirejä kohtaan.


Tämä sama ylisukupolvinen leppymätön vasemmistolaisasenne näkyy kaikessa "opettavaisen osoittelevaisuuden" oppimestari Erkki Tuomiojan puuskaisessa kirjoittelussa sekä puheissa herättäen ansaitun kysymyksen: onko hän epäonnisen isoäitinsä katkeransuloinen kosto porvareille ja porvarien perseennuolijoiksi vasemmistoradikaalien kutsumia oikeistososiaalidemokraatteja vastaan sadan vuoden takaa? Mikä ettei! Tuomioja on ollut yksi vasemmiston näkyvimpiä ja älykkäimpiä poliitikkoja 70-luvulta lähtien.


Tuomioja inhoaa erityisesti oikeistososialidemokraatteja eli ns. tannerilaisia, jotka ovat tiukan talouden ja porvariyhteisötyön kannattajina porvarilliseen yhteiskuntaan sopeutuvaisia pragmaatikkoja, joita turhat teoretisoinnit tai ideologiset suhteet eivät häiritse, kuten Erkki Tuomiojan suuresti inhoman (ja myös päinvastoin) arkkivihollisen, nykytannerilaisen ex-pääministeri Paavo Lipposen muistelmateoksista olemme saaneet lukea.


Taisteleeko 70+ Tuomioja tänään omia vai Hellan demoneja vastaan jatkaessaan loppumatonta taisteluaan oikeistososiaalidemokraatteja ja tannerilaisia (jotka ovat Jutta Urpilaisen töppäilyjen takia ja Antti Rinteen yhdeksän äänen turvin suorittaman "palatsivallankaappauksen" jälkeen kaivautuneet puolustusasemiin kuka mihinkin kuoppaan odottamaan aikaa parempaa - Antton Rönnholm on heidän Troijan hevosensa) vastaan?


Se ei yllätä, että Hella-elokuvan Tanner on etäinen pahan vallan ja aikeiden edustajana sikaria tuprutteleva viilipytty ja ylisukupolvinen vasemmistoradikaalien paholainen. Mutta se yllättää, ettei Hella-elokuvassa haluttu antaa Tannerille pienintäkään mahdollisuutta näyttää ihmiseltä, olihan Tanner nimenomaan se henkilö, joka teki kulissien takana kovasti töitä estääkseen Hellan kuolemantuomion, ja sekä hän itse että Linda-vaimo Hellan läheisiä nuoruudenystäviä.


Sylvi-Kyllikki Kilpi muistuttaa siitä huolimatta, että kuului itse Tanneria vastustaneisiin vasemmistoradikaaleihin, Tannerin olleen aika reilu ja mukava jätkä, joka sekä ajatteli että toimi yleistä etua ajatellen oikeudenmukaisesti. Jos Hella W:n tekijöillä olisi ollut puhtaat jauhot pussissa, se ei olisi syyllistynyt mauttomaan ja vasemmistoradikaalien vuodesta toiseen esille nostamaan jälkijättöiseen Stalinin alkuunpanemaan Tanner-ilveilyyn. Kilpi piirtää muistelmissaan Tannerista aidon ja rehellisen tuntuisen työväenliikkeen patriarkan henkilökuvan, osaten nähdä muista hänen poliittisista vihollisistaan poiketen myös Tannerin ansiot sekä tärkeän merkityksen koko työväenliikkeen yhtenäisyyden ja voiman symbolina. Tanner, joka itse kuului vanhaan työväenliikkeeseen, oli Kilven mukaan sydämeltään työväenliikkeen mies kiireestä kantapäähän, vaikka muuta hänestä yritettiinkin julkisuudessa poliittisen pelin kovetessa jakaantuneessa Suomessa väittää:


"Miksi pengon yli neljänkymmenenvuoden takaisia asioita? Koska Väinö Tannerista on tullut erityisesti porvarillisen Suomen ihailema poliitikko ja vasemmiston taholta parjataan arvoisaa yli 80-vuotiasta kunniatohtoria enemmän kuin milloinkaan ennen. Oma aikamme ei osaa vielä arvioida sellaista erikoislaatuisat persoonallisuutta kuin Tanner inhimillisine ominaisuuksineen on ollut. Hänen ansioitaan ja erehdyksiään katsellaan ahtaasti vain hetken näkymistä, niin kuin niillä ei olisikaan perspektiivejä niin menneeseen kuin tulevaisuuteen. Eräs huomattava neuvostolainen sanomalehtimies kysyi minulta keväällä 1964, mistä johtuu Väinö Tannerin jatkuva kansansuosio. Vastasin: hänen henkilökohtaisen rohkeutensa vuoksi ja siitäkin syystä, että äärivasemmiston taholla haukutaan vanhaa miestä. Antakaa hänen jo olla rauhassa. Väinö Tanner on ollut käytännöllinen poliitikko, niitä, jotka ratkaisevat asioita juuri sen hetken taustaa vastaan, ja lisäksi mies, jolla on erikoiset lahjat taloudellisten kysymysten järjestelyssä, mutta vähäinen ulkopoliittisessa ajattelussa. Hänen oikeudentajussaan ei ole ollut mitään vikaa, sen sijaan hän on tehnyt erehdyksiä arvioidessaan oman suoraviivaisen näkemyksensä mukaan kanssaihmisiään. Hänen huono ihmistuntemuksensa on luultavasti aiheuttanut paljon ikävyyksiä."